Sulttaani Mahmud II:n hautamausoleumi, Fatih, Istanbul
Puoliso
Nazikeda Kadın Safinaz Nurefsun Kadın Bedrifelek Kadın Bidar Kadın Dilpesend Kadın Mezidemestan Kadın Emsalinur Kadın Destizer Müşfika Kadın Sazkar Hanım Rabia Peyveste Hanım Fatma Pesend Hanım Behice Hanım Saliha Naciye Kadın + 8 muuta
Lapset
Şehzade Mehmed Selim Zekiye Sultan Naime Sultan Şehzade Mehmed Abdülkadir Şehzade Ahmed Nuri Naile Sultan Şehzade Mehmed Burhaneddin Şadiye Sultan Ayşe Sultan Refia Sultan Şehzade Abdurrahim Hayri Şehzade Ahmed Nureddin Şehzade Mehmed Abid + 8 muuta
Hänen itsevaltaisen hallintonsa aikana Tanzimat-uudistusliike saavutti huippunsa ja hän omaksui panislamilaisen politiikan vastustaakseen länsimaiden puuttumista Osmanien valtakunnan asioihin.
Prinssi Abdul Hamid valokuvattuna Balmoralin linnassa vuonna 1867. Hän oli matkalla setäpuolensa, sulttaani Abd-ul-Azizin ja velipuolensa, tulevan Murad V:n kanssa, W.& D. Downey photographers.
Hänen valtakautenaan Osmanien valtakunnan merkitys ja laajuus väheni, joten hänet syrjäytettiin 27. huhtikuuta 1909. Hän oli viimeinen sulttaani, jolla oli absoluuttinen valta. Hänen seuraajansa oli sulttaani Mehmet V.
Suku ja koulutus
Prinssi Abdul Hamidin vanhemmat olivat sulttaani Abd-ul-Mejid I ja tämän kolmas puoliso, tšerkessisyntyinen Tirimüjgan Kadın (1819–1853). Äitinsä kuoleman jälkeen hänestä tuli isänsä laillisen puolison Perestu Kadınin ottopoika. Perestu toimi ottoäitinä myös Abdul Hamidin sisarpuolelle Cemile Sultanille, jonka oma äiti Düzdidil Kadın oli kuollut vuonna 1845 jättäen tyttären äidittömäksi kaksivuotiaana. Heidät kasvatettiin samassa taloudessa, jossa he viettivät lapsuutensa yhdessä.
Toisin kuin monet muut Osmanien valtakunnan sulttaanit, prinssi Hamid vieraili ulkomailla. Kesällä 1867 hän seurasi setäpuoltaan, sulttaani Abd-ul-Azizia sekä velipuoltaan, prinssi Mehmed Muradia matkalle, joka suuntautui Pariisiin (30. kesäkuuta – 10. heinäkuuta 1867), Lontooseen (12.–23. heinäkuuta 1867), Wieniin (28.–30. heinäkuuta 1867) sekä useiden muiden Euroopan maiden pääkaupunkeihin tai kaupunkeihin.
Sulttaani
Hän nousi valtaistuimelle 31. elokuuta 1876, kun hänen mieleltään häiriintynyt velipuolensa Murad V oli syrjäytetty.
Abd-ul-Hamid alkoi osoittaa vainoharhaisuuden oireita pian valtaannousunsa jälkeen. Hän käytti luodinkestävää fetsiä ja rengashaarniskaa, hänen käyttämänsä ruoat, asiakirjat ja vaatteet testattiin ennen käyttöä myrkkyjen varalta ja jopa hänen käyttämänsä rakennukset salakäytävineen, salaovineen, kapeine ovineen ja ansoineen suunniteltiin ehkäisemään salamurhan mahdollisuutta.
Hän vahvisti Osmanien valtakunnan ensimmäisen perustuslain 23. joulukuuta 1876 ensisijaisesti torjuakseen ulkovaltojen väliintulon tilanteessa, jossa turkkilaisten harjoittama bulgarialaisten kansannousun toukokuussa 1876 raaka kukistaminen sekä osmanien sotilaallinen menestys Serbiassa ja Montenegrossa olivat herättäneet länsivaltojen ja Venäjän närkästyksen. Vuoden 1866 Kreetan kapinan, vuosien 1858–1869 Bosnia ja Hertsegovinan ja Montenegron kansannousujen sekä Bulgarian kansannousun 1876 veriset ja raa'at tukahduttamiset aiheuttivat länsimaissa viileää suhtautumista Turkkia kohtaan.
Kesän 1876 teologian opiskelijoiden mielenosoituksen myötä valtaan noussut Abd-ul-Hamid II joutui tuoreeltaan uudistusten eteen. Häneltä vaadittiin perustuslakia, jonka sulttaani allekirjoitti pian valtaan nousun jälkeen. Perustuslain mukaan sulttaani oli sekä valtion että islamin päämies. Parlamentti jaettiin kahteen huoneeseen: edustajainkokoukseen ja notaabelikokoukseen, valtionneuvosto jatkoi ylimpänä oikeusistuimena ja lakiesitysten valmistelijana. Osmanien valtakunnan kansalaiset olisivat perustuslain mukaan tasavertaisia. Riitatapaukset kuitenkin ratkaistiin islamin lakien mukaan.
Vaikka perustuslaki merkitsi todellista edistystä, ryhtyi Abd-ul-Hamid sulkemaan virkakoneistoaan. Hän kontrolloi salaista poliisia, tiedotusvälineitä sekä lennätintä.
Venäjää vastaan käydyn tuhoisan Turkin sodan vuonna 1877 jälkeen Abd-ul-Hamid vakuuttui siitä, ettei länsivalloilta ollut odotettavissa apua ilman, että ne puuttuisivat osmanien sisäisiin asioihin. Hän hajotti maaliskuussa 1877 kokoontuneen parlamentin ja jäädytti perustuslain soveltamisen helmikuussa 1878. Tästä lähtien hän hallitsi kolmenkymmenen vuoden ajan eristyksissä Yıldızin palatsista Konstantinopolissa käsin tukeutuen salaisen poliisin verkostoon, laajennettuun lennätinverkkoon ja ankaraan sensuuriin.
Abd-ul-Hamid käytti panislamismia lujittaakseen sisäistä itsevaltaista hallintoaan ja kerätäkseen muslimien tukea valtakunnan rajojen ulkopuolella, mikä aiheutti vaikeuksia eurooppalaisille suurvalloille niiden muslimien asuttamilla siirtomaa-alueilla. Eri puolilta maailmaa tulleilla muslimien lahjoituksilla rahoitettu Hijazin rautatie oli konkreettinen osoitus tästä politiikasta.
Prinssi Abdul Hamid vuonna 1868–1869.
Hänen uudistuksistaan kauaskantoisimmat kohdistuivat koulutukseen: perustettiin 18 ammatillista oppilaitosta ja Darülfünun, joka tunnettiin myöhemmin Istanbulin yliopistona vuonna 1900, ja koko valtakunnan alueelle laajennettiin keskiasteen koulujen, kansakoulujen ja sotilaskoulujen verkostoa. Lisäksi oikeusministeriö organisoitiin uudelleen, ja rautatie- sekä lennätinverkostoja kehitettiin.
Vallasta syrjäyttäminen ja viimeiset vuodet
Tyytymättömyys Abd-ul-Hamidin itsevaltaiseen hallintoon ja närkästys Euroopan puuttumisesta Balkanin asioihin johtivat kuitenkin nuorturkkilaisten sotilasvallankumoukseen vuonna 1908. Lyhytikäisen, vanhaa järjestystä puolustaneen kapinan huhtikuussa 1909 jälkeen sulttaani Abd-ul-Hamid syrjäytettiin, ja hänen velipuolensa julistettiin sulttaaniksi nimellä Mehmed V.
Abdul Hamid vietiin vankeuteen Thessalonikiin Villa Allatiniin. Kun kaupunki vuonna 1912 päätyi Kreikan haltuun, hänet siirrettiin takaisin vankeuteen Konstantinopoliin. Viimeiset vuotensa hän vietti vankeudessa Bosporinsalmen rannalla sijaitsevassa Beylerbeyin palatsissa vaimojensa ja lastensa seurassa; hän käytti aikansa opiskeluun, puutöiden tekemiseen ja muistelmiensa kirjoittamiseen. Hän kuoli 75-vuotiaana helmikuussa 1918 Beylerbeyin palatsissa Konstantinopolissa.
Venäjä julisti 24. huhtikuuta 1877 Turkin sodan Osmanien valtakuntaa vastaan ja ryhtyi hyökkäämään yhtä aikaa sekä Euroopan että Kaukasuksen rintamilta. Englanti oli huolissaan Venäjän armeijan etenemisestä, ja Abd-ul-Hamid tarvitsi kipeästi liittolaisia pysäyttääkseen hyökkäykset.
Kesäkuussa 1878 Englanti ja Turkki allekirjoittivat salaisen sopimuksen. Sen mukaan Turkki vuokrasi Kyproksen saaren Englannille, joka taas lupasi puolustaa Turkkia Venäjän hyökätessä. Kyproksen sopimuksessa oli myös maininta, että sulttaanin tulisi puolustaa, varjella ja kunnioittaa kristittyjen kansalaisten oikeuksia. Sopimus heikensi Venäjän vaikutusvaltaa alueella ja käynnisti nationalistista toimintaa Bulgarian, Albanian sekä Armenian sisällä.
20 kurușin raha Abd-ul-Hamid II:n valtakaudelta, lyöty 1877.
Armenian kysymys
Suurissa osmanikaupungeissa armenialaiset olivat sulautuneet yhteiskuntaan ja nousseet vaikutusvaltaisiin asemiin kauppiaina ja pankkiireina. Valtakunnan reunoilla kristittyjä armenialaisia oli kohdeltu toisen luokan kansalaisina. Abd-ul-Hamidin valtaan tullessa tehty uusi perustuslaki ei ollut parantanut armenialaisten asemaa eikä oikeuksia. Kyproksella tehty sopimus antoi kuitenkin mahdollisuuden muutokseen länsimaiden tuella. Venäjän ortodoksinen keisarikunta halusi käyttää Armenian pyrkimyksiä omiin tarkoitusperiinsä. Abd-ul-Hamid II ei kuitenkaan noudattanut Kyproksen sopimuksen ehtoja ja piti kiinni asemastaan islamilaisen valtion päämiehenä.
Vuodesta 1885 alkaen armenialaiset alkoivat järjestäytyä poliittisesti, ja vuonna 1887 perustettiin armenialainen sosialistinen vallankumouspuolue Hunchak. Puolueen ja turkkilaisten sotilaiden välillä käytiin useita kahakoita, eikä puolueen kirjoittamaa vetoomusta toimitettu sulttaanin käsiin. Seuraavien vuosien aikana puolue järjesti useita mellakoita, koska se arveli länsimaiden puuttuvan viranomaisten käyttämään väkivaltaan. Kesällä 1894 armenialaiset virkamiehet päättivät olla maksamatta veroja Erzurumin alueella, sillä Turkin viranomaiset eivät olleet pystyneet lopettamaan kurdien ryöstöretkiä. Abd-ul-Hamid II piti tätä kapinointina ja lähetti sotavoimat ratkaisemaan tilannetta. Verilöyly aiheutti suurvaltojen väliintulon, mutta se jäi varsin pintapuoliseksi turkkilaisten vaientaessa todistajia. Vuoteen 1897 asti tapahtui useita eri verilöylyjä, mutta ne päättyivät kuuden vallan suurlähettiläiden muotoilemaan uudistusohjelmaan. Hamidin joukkomurhien verilöylyissä 1890-luvun puolivälissä sai surmansa noin 200 000–300 000 armenialaista.
Nuorturkkilaiset
Abd-ul-Hamidia painoivat armenialaisongelmien lisäksi myös muut huolet. Hän menetti Tunisian Ranskalle vuonna 1881 ja Egyptin Britannialle vuonna 1882, ja Kreeta kapinoi jatkuvasti sulttaanin hallintoa vastaan. Abd-ul-Hamid kääntyi Saksan puoleen tukea saadakseen. Vastineeksi Saksalle myönnettiin etuoikeuksia, jotka huipentuivat lupaan rakentaa Bagdadin rautatie vuonna 1899. Lopulta armenialaiskapinan kukistaminen vuonna 1894 ja Kreetan levottomuudet, jotka johtivat vuoden 1897Kreikan-Turkin sotaan aiheuttivat jälleen kerran eurooppalaisten väliintulon.
Abd-ul-Hamid II:n harvinainen julkinen esiintyminen vuonna 1908.
Sotilaallinen toiminta oli rasittanut valtakunnan taloutta, ja Abd-ul-Hamid ryhtyi järjestelemään valtionvelkaa ja ulkomaalaista pääomaa uudelleen vuonna 1881. Hänen hallintonsa perusti uusia kouluja, ja teollisuuden kehittäminen käynnistyi. Tämän myötä ulkomaankauppa lisääntyi, ja siitä saaduilla varoilla perustettiin kirjastoja ja sanomalehtiä. Kehitys edesauttoi liberaalisen opposition kasvua. Nuorturkkilaiset saivat nimensä lehdestä La Jeune Turquie. Puolue toi avoimesti julki halunsa irtautua Abd-ul-Hamidin islamismista ja yhdistää Osmanien valtakunta muihin Aasian turkkilaisiin heimoihin. Joukko nuoria upseereja, joukossaan Mustafa Kemal, alkoi ajaa vallankumouksellisia aatteita. Nuorturkkilaiset yrittivät vallankaappausta Makedoniassa toukokuussa 1908. Abd-ul-Hamidin joukot kuitenkin kukistivat sen. Tyytymättömän ilmapiirin johdosta Abd-ul-Hamid kutsui parlamentin koolle ensimmäisen kerran 30 vuoteen. Sulttaani avasi Turkin uudet valtiopäivät vaalien jälkeen 17. joulukuuta 1908.
Sulttaani Abd-ul-Hamid II:n viimeinen vaunumatka hallitsijana huhtikuun 1909 kapinan jälkeen.
Aluksi sulttaanin toimet näyttivät onnistuneen. Nuorturkkilaiset halusivat parantaa hallitusta sen kaatamisen sijaan. Useita uudistuksia pantiin alulle, kunnes toiveet paremmasta huomisesta saivat kolauksen lokakuussa 1908, kun Bosnia-Hertsegovina liitettiin Itävallan keisarikunnan alaisuuteen ja Kreeta liittyi Kreikkaan. Nuorturkkilaiset marssivat Istanbuliin armeijan kanssa 13.–14. huhtikuuta [J: 30.–31. maaliskuuta] 1909. Sotalaki otettiin käyttöön 24. huhtikuuta 1909 ja kolme päivää myöhemmin Abd-ul-Hamid II syöstiin lopullisesti vallasta. Hän luopui valtaistuimesta velipuolensa hyväksi, josta tuli sulttaani Mehmed V.
Vaimot ja jälkeläiset
Abd-ul-Hamid II:lla oli ainakin 23 vaimoa:
Nazikeda Kadın (1848–1895). Baş kadın (ensimmäinen puoliso). Abhasialainen prinsessa Mediha Hanım, toimi prinsessa Cemile Sultanin hovineitona. Menehtyi ennenaikaisesti vuosia kestäneen syvän masennuksen seurauksena; masennuksen taustalla oli hänen ainoan tyttärensä kuolema 7-vuotiaana tulitikkuleikeistä johtuneessa tulipalossa.
Safinaz Nurefsun Kadın (1850–1915). Oikea nimi Ayşe, Abd-ul-mejid I:n vaimo Yıldız Hanımin sisar. Lähetettiin Şehzade, prinssi Abdülazizin palvelukseen, joka ihastui hänen kauneuteensa ja halusi avioitua, mutta nainen kieltäytyi, koska oli rakastunut Şehzade, prinssi Abdul Hamidiin. Tunne oli molemminpuolinen, ja nuori prinssi pyysi apua äitipuoli Rahime Perestu Kadınilta. Tämä kertoi Safinazin olevan sairas ja tarvitsevan ilmanvaihdosta; myöhemmin ilmoitettiin naisen kuolleen. Tämän jälkeen Abdul Hamid avioitui salaa Safinazin kanssa lokakuussa 1868, joka sai nimen Nurefsun. Hän ei kuitenkaan kyennyt sopeutumaan elämään haaremissa ja halusi olla Abdul Hamidin ainoa puoliso. Hän pyysi lopulta avioeroa, joka myönnettiin 1879. Hänellä ei ollut lapsia.
Bedrifelek Kadın (1851–1930). Tšerkessiprinsessa, pakeni Istanbuliin Venäjän hyökättyä Kaukasukselle.Otti vastuun haaremista Rahime Perestu Sultanin kuoltua. Hän jätti Abdul Hamidin tämän tultua syrjäytetyksi, mahdollisesti pettyneenä siihen, ettei heidän poikaansa ollut valittu seuraajaksi. Hänellä oli kaksi poikaa ja tytär.
Bidar Kadın (1858–1918). Kabardi prinsessa; pidettiin kauneimpana ja viehättävimpänä puolisoista. Hänellä oli poika ja tytär.
Dilpesend Kadın (1865–1901). Georgialainen, hänen koulutuksestaan vastasi Tiryal Hanim, Mahmud II:n puoliso. Hänellä oli kaksi tytärtä.
Mezidemestan Kadın (1869–1909). Oikea nimi Kadriye Kamile Merve Hanım, Emine Nazikeda Kadınin Mehmed VI:n tulevan puolison täti. Kaikki pitivät hänestä, mukaan lukien hallitsijan muut puolisot ja hänen kasvattilapsensa. Hallitsijan puolisoista vaikutusvaltaisin, mutta ei koskaan käyttänyt valtaansa väärin. Hänellä oli poika, joka oli Abdul Hamidin suosikki.
Emsalinur Kadın (1866–1952). Saapui palatsiin yhdessä sisarensa Tesrid Hanımin kanssa; sisaresta tuli myöhemmin Şehzade, prinssi Ibrahim Tevfikin puoliso. Ei lähtenyt Abdul Hamidin mukaan maanpakoon ja kuoli köyhyydessä. Hänellä oli tytär.
Destizer Müşfika Kadın (1872–1961). Abhaasitaustainen, syntymänimeltään Ayşe Hanım. Kasvoi sisarensa kanssa Pertevniyal Sultanin, sulttaani Abd-ul-Azizin äidin suojattina. Lähti Abdul Hamidin mukaan maanpakoon ja pysyi tämän rinnalla kuolemaan saakka; sanotaan sulttaanin kuolleen hänen syliinsä. Hänellä oli tytär. Eli 89-vuotiaaksi.
Sazkar Hanım (1873–1945). Syntyjään aatelinen abhaasi Fatma Zekiye Hanım. Kuului niihin puolisoihin, jotka lähtivät Abdul Hamidin mukaan maanpakoon, ja poistui myöhemmin Turkista ainoan tyttärensä kanssa.
Peyveste Hanım (1873–1943). Syntyjään abhaasiprinsessa Hatice Rabia Hanım ja runoilija Leyla Açban täti. Palveli sisariensa kanssa Nazikeda Kadınia ja toimi myöhemmin haaremin taloudenhoitajana. Nautti suurta arvostusta. Lähti maanpakoon ensin miehensä ja myöhemmin ainoan poikansa mukana.
Pesend Hanım (1876–1924). Syntyjään prinsessa Fatma Kadriye Achba; yksi suosikkipuolisoista, tunnettiin ystävällisyydestään, hyväntekeväisyydestään ja suvaitsevaisuudestaan. Yksi niistä puolisoista, jotka pysyivät Abdul Hamidin rinnalla tämän kuolemaan saakka; miehen kuoltua hän leikkasi hiuksensa ja heitti ne mereen surun merkiksi. Hänellä oli tytär.
Behice Hanım (1882–1969). Sazkar Hanımin serkku, oikea nimi Behiye Hanım. Ylimielinen ja ylpeä; alun perin hänen oli määrä avioitua Abdul Hamidin pojan Şehzade, prinssi Mehmed Burhaneddinin kanssa, mutta lopulta sulttaani päätti ottaa hänet itse puolisokseen Behicen tahdosta huolimatta. Hän sai kaksospojat. Eli 87-vuotiaaksi.
Saliha Naciye Kadın (1887–1923). Oikea nimi Zeliha Ankuap. Ystävällisyydestään ja vaatimattomuudestaan tunnettu nainen oli Abdul Hamidin suosikki niiden puolisoiden joukossa, jotka pysyivät hänen rinnallaan hänen kuolemaansa saakka. Hänellä oli poika ja tytär.
Dürdane Hanım (1869–1957).
Calibös Hanım (1890–1955).
Simperver Nazlıyar Hanım.
Bergüzar Hanım.
Levandit Hanım.
Ebru Hanım.
Sermelek Hanım.
Gevherriz Hanım.
Mihrimend Zelide Hanım (k. 1946).
Nevcedid Hanım.
Abd-ul-Hamidilla oli ainakin 21 lasta, joista kahdeksan kuoli jo lapsina:
Ulviye Sultan (1868–1875), äiti Nazikeda Kadın, kuoli 7-vuotiaana tulitikkuleikeissä. Menehtyi palaen elävältä; häntä pelastaa yrittänyt äiti jäi tilaan, josta ei koskaan toipunut.
Şehzade Mehmed Selim (1870–1937), äiti Bedrifelek Kadın. Ei tullut toimeen isänsä kanssa. Hänellä oli kahdeksan puolisoa, kaksi poikaa ja tytär.
Zekiye Sultan (1872–1950), äiti Bedrifelek Kadın. Kerran naimisissa ja sai kaksi tytärtä. Hän oli yksi Abdul Hamidin suosikkityttäristä.
Fatma Naime Sultan (1876–1945), äiti Bidar Kadın. Abdul Hamidin suosikkitytär; isä kutsui häntä ”valtaistuimelle nousun tyttäreksi”, koska hän syntyi lähellä isänsä valtaistuimelle nousun ajankohtaa. Kahdesti naimisissa ja sai pojan ja tyttären. Vuonna 1904 hän joutui skandaalin keskelle saatuaan tietää, että hänen ensimmäinen aviomiehensä oli pettänyt häntä hänen serkkupuolensa Hatice Sultanin, Murad V:n tyttären kanssa.
Şehzade Mehmed Abdülkadir (1878–1944), äiti Bidar Kadın. Hänellä oli seitsemän puolisoa, viisi poikaa ja kaksi tytärtä.
Şehzade Ahmed Nuri (1878–1944), äiti Bedrifelek Kadın. Yksi puoliso, ei jälkeläisiä.
Naile Sultan (1884–1957), äiti Dilpesend Kadın. Kerran naimisissa, ei jälkeläisiä
Şehzade Mehmed Burhaneddin (1885–1949), äiti Mezidemestan Kadın. Armeijan kapteeni. Neljä puolisoa ja kaksi poikaa, joista toinen oli Ertuğrul Osman.
Şadiye Sultan (1886–1977), äiti Emsalinur Kadın. Kahdesti naimisissa ja sai tyttären.
Hamide Ayşe Sultan (1887–1960), äiti Müşfika Kadın. Kahdesti naimisissa, ja hänellä oli kolme poikaa ja tytär.
Refia Sultan (1891–1938), äiti Sazkar Hanım. Kerran naimisissa, ja hänellä oli kaksi tytärtä.
Şehzade Abdürrahim Hayri (1894–1952), äiti Peyveste Hanım. Kaksi puolisoa, poika ja tytär.
Şehzade Ahmed Nureddin (22. kesäkuuta 1901–1944), äiti Behice Hanım. Şehzade Mehmed Bedreddinin kaksoisveli. Hänellä oli puoliso ja poika. Kaksoisveli Şehzade Mehmed Bedreddin kuoli 2-vuotiaana aivokalvontulehdukseen
Şehzade Mehmed Abid (1905–1973), äiti Saliha Naciye Kadın. Kaksi puolisoa, ei jälkeläisiä.
_ribbon_bar.svg){kind=small}
_ribbon.svg){kind=small}
