Alif (arab. ألف, ’alif, pers. الف, alef) on arabialaisen kirjaimiston ensimmäinen kirjain. Se vastaa heprealaisen kirjaimiston kirjainta alef (א). Yksinään esiintyvä alif kirjoitetaan erillisenä pystyviivana (ا), ja toisen kirjaimen jälkeen se liitetään edeltävään kirjaimeen (esim. سا sā). Lām-kirjaimen ja alifin yhdistelmällä on poikkeuksellinen ligatuurimuoto, joka yksinään esiintyvänä kirjoitetaan لا lā ja toisen kirjaimen jälkeen لا (esim. سلا slā). Alifia tai lā-ligatuuria ei koskaan liitetä seuraavaan kirjaimeen.
Historiallisesti alifilla on merkitty konsonanttiäännettä [ʔ]. Nykyarabiassa alifia käytetään ennen kaikkea pitkän vokaalin ā [aː] ilmaisemiseen. Sillä voidaan merkitä myös glottaaliklusiilin jälkeistä lyhyttä vokaalia sanan alussa, jolloin konsonantti ilmaistaan alifin ylä- tai alapuolelle kirjoitettuna hamza-tarkkeena (أ tai إ). Tarkkeellista muotoa آ (’alif madda) käytetään ilmaisemaan yhdistelmää ’ā [ʔaː], esimerkiksi sanassa ”Koraani” (arab. القرآن, al-Qur’ān).
Persiassa alif äännetään sanan keskellä vokaalina â [ɒː] ja sanan alussa joko vokaalina a [æ], e [e] tai o [o] sanasta riippuen. Sanan alussa â kirjoitetaan madda-tarkkeellisella alifilla (آ).