Berta Karlik (24. tammikuuta 1904 Wien, Itävalta-Unkari – 4. helmikuuta 1990 Wien) oli itävaltalainen fyysikko ja Itävallan ensimmäinen naispuolinen varsinainen professori. Hänet tunnetaan etenkin astatiinin isotooppien löytäjänä.
Berta Karlik (24. tammikuuta 1904 Wien, Itävalta-Unkari – 4. helmikuuta 1990 Wien) oli itävaltalainen fyysikko ja Itävallan ensimmäinen naispuolinen varsinainen professori. Hänet tunnetaan etenkin astatiinin isotooppien löytäjänä.
Berta Karlik syntyi 1904 Wienissä pankinjohtajan tyttärenä, kävi koulunsa Wienissä ja suoritti ylioppilastutkinnon erinomaisin arvosanoin 1923. Vuosina 1923–1927 hän opiskeli Wienin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Oman kertomansa mukaan hän oli aluksi ajatellut vain valmistua opettajaksi, mutta opintojen kuluessa hänen kiinnostuksensa fysiikkaan alkoi kasvaa ja hän jatkoi opintojaan, pääaineenaan fysiikka ja sivuaineenaan matematiikka.
Karlik sai filosofian tohtorin arvon 8. maaliskuuta 1928, ja samana vuonna hän suoritti myös matematiikan ja fysiikan opettajantutkinnot. Lukuvuonna 1928-29 hän suorittti opetusharjoittelun wieniläisessä tyttökoulussa (Mädchen-Realgymnasium) ja toimi keväällä 1929 siellä opettajan sijaisena. Häntä pidettiin erityisen taitavana ja suosittuna opettajana. Karlik jatkoi kuitenkin tieteellistä uraansa Itävallan tiedeakatemian Radiumtutkimuksen instituutissa (Institut für Radiumforschung).
Marraskuusta 1930 joulukuuhun 1931 Berta Karlik työskenteli Kansainvälisen akateemisten naisten liiton (International Federation of University Women) myöntämän stipendin turvin Lontoossa, Royal Institutionissa Sir William Braggin johdolla, tutkien erityisesti kristallirakenteita. Stipendiaattiaikanaan hän vieraili useissa muissakin alan tutkimuslaitoksissa, muun muassa lordi Rutherfordin johtamassa Cavendish-laboratoriossa Cambridgessa. Lontoossa hän tutki myös radiumin lääketieteellistä käyttöä ja vieraili useissa johtavissa sairaaloissa. Kesällä 1931 hän kävi myös Pariisissa, missä hän vieraili Pasteur-instituutissa ja Curie-instituutissa ja tapasi vielä henkilökohtaisesti Marie Curien. Ulkomaanmatkojen aikana hankituista näköaloista, kontakteista ja kielitaidosta oli hänelle myöhemmällä urallaan suurta hyötyä.
Palattuaan Wieniin Karlik jatkoi työskentelyään Radiumtutkimuksen instituutissa, missä hän huhtikuusta 1933 lähtien toimi virallisesti tutkimusassistenttina. Luminesenssia käsittelevistä tutkimuksistaan hän sai yhdessä Elisabeth Ronan kanssa Itävallan tiedeakatemian Haitinger-palkinnon. Syksyllä 1935 Svenska Hydrografisk-Biologiska Kommissionen kutsui hänet Ruotsiin tutkimusvierailulle tutkimaan mm. uraanin ja radiumin pitoisuuksia merivedessä.
Vuonna 1937 Berta Karlik suoritti habilitaationsa Wienin yliopistossa, ja lokakuussa 1939 hänet nimitettiin dosentiksi. Anschlussista ja toisesta maailmansodasta huolimatta hänen akateeminen uransa eteni, myös sen ansiosta että hän, toisin kuin monet muut ikäpolvensa tutkijat, ei ollut juutalaista syntyperää. Sodan aikana hän yhdessä kollegansa Traude Cless-Bernertin kanssa onnistui osoittamaan, että astatiinin isotooppeja syntyy luonnollisen hajoamisen kautta. Tästä työstä Karlik sai vuonna 1947 jälleen Haitinger-palkinnon.
Vuodesta 1945 Berta Karlik toimi Radiumtutkimuksen instituutin virkaatekevänä johtajana, kun siihenastinen johtaja Gustav Ortner oli natsitaustansa takia joutunut Itävallassa virkakieltoon. Joulukuussa 1946 instituutin aikaisempi johtaja, professori Stefan Meyer, joka juutalaisen syntyperänsä takia oli joutunut jättämään virkansa 1938, palasi tehtäväänsä, mutta hänen jäätyään eläkkeelle vuoden 1947 lokakuussa Berta Karlikista tuli virallisesti instituutin johtaja.
Vuonna 1946 Berta Karlikista tuli apulaisprofessori, vuonna 1950 varsinainen professori, ensimmäisenä naisena Itävallassa.
Vuonna 1954 Berta Karlikille myönnettiin Wilhelm Exner -mitali, jonka saavat työllään välittömästi tai epäsuorasti talouselämää hyödyttäneet ansioituneet henkilöt. Samana vuonna hänestä tuli ensimmäisenä naisena Itävallan tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen, vuonna 1973, jälleen ensimmäisenä naisena, täysjäsen. Berta Karlikille myönnettiin myös Wienin kaupungin kultainen kunniamitali sekä Ranskan Ordre des Palmes académiques -kunniaritarikunnan komentajamerkki. Vuonna 1967 hän sai arvostetun itävaltalaisen Erwin Schrödinger -tiedepalkinnon.
Berta Karlik toimi Itävallan liittokanslerinviraston neuvonantajana atomienergiakysymyksissä ja osallistui Itävallan virallisena edustajana YK:n atomienergian rauhanomaista käyttöä käsitelleisiin konferensseihin vuosina 1955 ja 1958.
Vuonna 1974 Berta Karlik jäi eläkkeelle mutta jatkoi vielä senkin jälkeen tieteellistä työskentelyään Radiumtutkimuksen instituutissa. Hän kuoli 4. helmikuuta 1990.
Berta Karlikin mukaan on nimetty yksi Wienin yliopistocampuksen porteista sekä katu Wienin 13. kaupunginosassa. Hänen muistomerkkinsä on Wienin yliopiston päärakennuksen sisäpihalla (Arkadenhof).
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
