Douglas DC-3

Douglas DC-3
Tyyppi	matkustajakone kuljetuskone
Valmistaja	Douglas Aircraft Company
Suunnittelija	Arthur E. Raymond
Ensilento	17. joulukuuta 1935
Esitelty	1.–9. helmikuuta 1936
Tila	käytössä
Valmistusmäärä	yli 13 000, josta Douglas 10 654
Kehitetty mallista	Douglas DC-2
Muunnelmat	C-47 Skytrain Lisunov Li-2 Showa/Nakajima L2D
Infobox OK

Douglas DC-3 (Douglas Commercial 3) on kiinteäsiipinen, yksitasoinen ja kaksimoottorinen matkustaja- ja kuljetuslentokone, joka on maailman valmistetuin liikennelentokonetyyppi. Sitä valmistettiin 1930-luvun puolivälistä alkaen ainakin 13 000 kappaletta.

Douglasin lentokonetehtaan kolmannesta matkustajalentokone- ja kuljetuskonemallista DC-3:sta tuli kaikkien aikojen suosituin kuljetuslentokone. DC-3-koneet ja sen sotilasversiot (C-47 ja C-53) palvelivat toisessa maailmansodassa muun muassa Yhdysvaltain ilmavoimissa, Britannian ilmavoimissa ja Neuvostoliiton ilmavoimissa.

Sodan jälkeen DC-3 saavutti suuren suosion lentoyhtiöiden ja eri maiden asevoimien palveluksessa sen alhaisen myyntihinnan, ajankohdan eurooppalaisen lentokoneteollisuuden lamatilan ja yksinkertaisen huollon ansiosta.

Neuvostoliitossa valmistettiin vuosina 1939–1952 lisenssillä 2 000 konetta nimellä Lisunov Li-2.

Japanissa valmistettiin vuosina 1940–1945 lisenssillä 485 Showa/Nakajima L2D konetta.

Suunnittelu

DC-3:n suunnitteli Douglasin pääsuunnittelija Arthur E. Raymond American Airlinesin tilauksesta laajentamalla aiemman DC-2-konemallin runkoa. DC-3:n esiversion, 14:llä makuupaikalla varustetun Douglas Sleeper Transport -mallin todellinen käyttökelpoisuus paljastui, kun vähälle merkitykselle jääneen esiversion makuupaikat korvattiin 21:llä istuimella. Koneen ensilento lennettiin 17. joulukuuta 1935, päivälleen 32 vuotta Wrightin veljesten ensilennon jälkeen.

Käyttö Suomessa

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain ilmavoimien ylijäämäkoneita hankittiin lukuisiin maihin. Suomessa niitä hankittiin muun muassa Finnairin, Veljekset Karhumäen ja Suomen ilmavoimien käyttöön. Suomen ilmavoimissa DC-3:a käytettiin Kuljetuslentolaivueessa muun muassa laskuvarjojääkärien hyppykoneena. Koneen lempinimi Ilmavoimissa oli ”Dakota”. Ilmavoimien sarjanumerointi aloitettiin DO-4:sta, sillä DO-1, DO-2 ja DO-3 olivat jo aikaisemmin käytössä olleita Douglas DC-2 -kuljetuskoneita.

Ensimmäinen DC-3, OH-LCA ”Sotka” saapui Suomeen Hyvinkään lentokentälle 19. lokakuuta 1946 kapteeni Wollmar Laurilan ohjaamana, perämiehenä toimi kapteeni Mainio Raunio. 1950-luvun lopussa koneista poistettiin niihin alun perin kuulunut autopilotti, koska katsottiin, että automaatin käyttö pitkillä lennoilla rappeuttaisi lentäjien ohjaustaidot. Lisäksi alkuperäinen autopilotti piti koneen suorassa lennossa, mutta ei korjannut korkeusmuutoksia, joten koneita piti joka tapauksessa ohjata koko ajan käsin. Samassa yhteydessä DC-3-laivastoon asennettiin lentomittarit myös perämiehen puolelle. Koneen muuhun suunnistusvarustukseen Aeron ja Finnairin kokoonpanossa kuuluivat alun perin peruslennonvalvontamittareiden lisäksi vain kaksi radiokompassia (ADF) ja Lorenz-säteen vastaanotin (SBA) sekä vuoteen 1963 mennessä myös ILS- ja merkkimajakkavastaanotin sekä monisuuntamajakkavastaanotin (VOR). Puheradiolaitteina oli 1950-luvulta alkaen kaksi VHF-radiopuhelinta ja sekä Finnairin että Kar-Airin tilauslentovarustelussa myös lyhytaaltoradiopuhelin. Kone oli muutenkin Aeron aiempaan kalustoon nähden huomattavan kehittynyt: Yhtiön kokoonpanossa oli Pratt & Whitneyn 1200 hevosvoiman moottorit sekä hydraulitoimiset laskusiivekket ja -telineet. DC-3-laivaston myötä siirryttiin myös kohti nykyaikaisempaa ohjaamotyöskentelyä, kun käyttöön otettiin ensimmäistä kertaa tarkastuslistat, ja ensi askelia kohti vakioituja ohjaamotyöskentelymenetelmiä. DC-3-laivaston myötä alettiin markkinoinnissa käyttää vuonna 1947 nimeä Finnish Airlines, joka vuonna 1953 lyheni Finnairiksi, ja otettiin yhtiön viralliseksi nimeksi vuonna 1968.

Matkustajalentokoneena ne korvautuivat vähitellen Convair Metropolitan 340- ja 440 -koneilla vuodesta 1953 alkaen. Finnairin viimeisen aikataulunmukaisen DC-3-lennon operoi myöhemmin DC-Yhdistys ry:lle siirtynyt OH-LCH 1. huhtikuuta 1967. Ilmavoimat käytti konetta moneen eri tarkoitukseen, kunnes korvasi ne Fokker F.27–koneilla 1970-luvun lopussa. Viimeisen sysäyksen tähän antoi Rissalan lento-onnettomuus 1978, jossa kuoli lukuisia liike-elämän merkkimiehiä.

Suomen posti on julkaissut 2. kesäkuuta 1988 ja 3. maaliskuuta 2003 DC-3-aiheisen postimerkin.

Onnettomuuksia

• 20. joulukuuta 2007 potkuriturbiineille muunnettu C-FMBK, ex OH-LCI, vaurioitui epäonnistuneen nousukiidon takia Etelämantereella. Kukaan ei kuollut tai loukkaantunut onnettomuudessa. Kone pelastettiin ja korjattiin.
• 25. syyskuuta 1996 tuhoutui ex OH-LCB / DO-7 Alankomaissa. Surmansa sai 32 ihmistä. Koneen omisti tuolloin Dutch Dakota Association ja sen tunnus oli PH-DDA. Onnettomuuden syynä oli pääkiertokangen murtuminen vasemmassa moottorissa kesken lennon. Koneen alkuperäinen USAAF:n sarjanumero oli 42-1000646, lentäjänä kapteeni Sammons, ja se oli kuljettanut Normandian maihinnousun yhteydessä |101. maahanlaskudivisioonan 506. rykmentin E-komppanian miehiä, hyppymestarina luutnantti Richard ”Dick” Winters. Pokanumero oli Stick 67.
• 3. lokakuuta 1978 Rissalan lentoturmassa kuoli 15 ihmistä koneen syöksyttyä Juurusveteen heti nousun jälkeen. Onnettomuuden syy oli kaartosakkaus, ja alkusyynä oli yhden sylinterin pakoventtiilikoneiston murtuminen koneen oikeassa moottorissa ja moottorin sammuminen.
• 8. marraskuuta 1963 Maarianhaminan lentoturmassa Aeron DC-3 ”Sotka” syöksyi maahan laskussa lähestyessään lentoaseman kiitotietä, ja 22 ihmistä kuoli. Onnettomuuden syy oli viallinen korkeusmittari, joka näytti noin 50 jalkaa (15 m) liian korkeaa lentokorkeutta.
• 3. tammikuuta 1961 Koivulahden lentoturmassa Aeron DC-3 ”Tiira” syöksyi metsään Kirkonkylässä, ja 25 ihmistä kuoli. Onnettomuuskoneen lentäjä oli hävittäjä-ässä Lars Hattinen, joka sai surmansa onnettomuudessa. Onnettomuuden syy ei milloinkaan täysin selvinnyt: ilmeinen välitön syy oli kaartosakkaus liian matalalla, johon vaikutti sekä lentokoneen siipien jäätyminen että lentäjien alentunut harkintakyky.

Tekniset tiedot

Lähde: ^lähde?

Yleiset ominaisuudet

• Miehistö: 2
• Matkustajat: 28–32
• Pituus: 19,66 m
• Kärkiväli: 28,96 m
• Korkeus: 5,16 m
• Siipipinta-ala: 91,7 m²
• Tyhjäpaino: 8 030 kg
• Suurin lentoonlähtöpaino: 12 700 kg
• Voimalaite: 2 × Pratt & Whitney Twin Wasp 14 -tähtimoottoria

Suoritusarvot

• Suurin nopeus: 346 km/h
• Matkalentonopeus: 266 km/h
• Lentomatka: 2 420 km (enimmäiskuormalla 563 km)
• Nousukyky: 342 m/min

Lähteet

• Dick, Ron & Patterson, Dan: 50 lentokonetta jotka muuttivat maailmaa. Gummerus, 2010. ISBN 978-951-20-8307-7 (suomeksi)
• Heinonen, Timo: Thulinista Hornetiin – 75 vuotta Suomen ilmavoimien lentokoneita. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1992. ISBN 951-95688-2-4
• Francillon, René J.: McDonnell Douglas Aircraft since 1920: Volume 1. Putnam, 1995. ISBN 0-85177-827-5 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Douglas DC-3 Wikimedia Commonsissa

• Ylen Elävä arkisto: Lentoliikenteen automaation kehitys, kuvaa mm. DC-3-koneen ohjaamosta
• Entinen OH-LCI nykyisessä asussaan Kanadassa
• OH-LCD ”Lokin” kunnostamisprojekti Ilmailumuseoyhdistys ry:n verkkosivuilla
• Suomalaisten DC-3 -koneiden konekohtaiset historiat Ilmailumuseoyhdistyksen Lokki-projektin sivuilla.