Desolation Boulevard

Tyyli

Musiikkitoimittaja David Cavanagh kuvaa Desolation Boulevardia Sweetin ainoaksi varsinaiseksi glam rock -albumiksi. Sitä edeltänyt Sweet Fanny Adams (1974) oli ollut selkeämmin hard rockia, ja seuraaja Give Us a Wink (1976) oli sitäkin raskaampi. Rate Your Music -sivusto luettelee albumin tyylilajeiksi myös hard rockin ja voimapopin.

Albumin ilmestymisen aikoihin Brian Connolly kertoi pohjoisamerikkalaisen yhteiskunnan vaikuttaneen sen teemoihin.

»Albumin perustana on Amerikka. Se kertoo hienokseltaan Amerikan lapsista. Siellä on useita yhtyeen kirjoittamia kappaleita, jotka ovat hyvin amerikkalaishenkisiä eivätkä niinkään englantilaiselle yleisölle suunnattuja. Ja single (’The Six Teens’) tehtiin albumia varten. Minusta albumiraidat pitää tehdä kaikki samalla kertaa, jotta niissä olisi yhtenäinen teema.»
(Brian Connolly, Sweetin laulusolisti)

Kappalemateriaali

Sweet Fanny Adams -albumin tavoin Desolation Boulevardin materiaali on pääasiassa yhtyeen itsensä säveltämää, kaikkiaan viisi kappaletta yhdeksästä. Kaksi on Chinnin ja Chapmanin tuotantoa, ja kaksi on lainakappaleita.

Albumin avauskappale on Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin kirjoittama ”The Six Teens”. Kappale on yhtyeen kuuluisimpia, ja se suunnattiin teini-ikäisille, sillä imagonmuutoksesta huolimatta suurin osa Sweetin kuuntelijoista oli edelleen nuorisoa. Aiemmin singlenä julkaistu ”The Six Teens” valittiin albumille, jotta sillä olisi yleisölle entuudestaan tuttuja lauluja, jotka Sweet Fanny Adamsilta olivat puuttuneet. Levyn järjestyksessään toinen kappale on yhtyeen itse kirjoittama ”Solid Gold Brass”, jossa on jazz-tyylinen väliosa. Kappaleessa laulavat Brian Connolly ja basisti Steve Priest, ja se oli Sweetin jäsenten suurimpia suosikkeja yhtyeen koko tuotannosta. Levyn toinen Chinnin ja Chapmanin tekemä kappale on raskaaseen riffiin perustuva ”Turn It Down”. Steve Priest kertoi myöhemmin sen olleen hänelle siihen asti nautinnollisin Sweetin levytys. Andy Scottin sävellys ”Medussa” yhdistelee psykedeelistä ja progressiivista rockia. A-puolen päättää niin ikään Scottin kirjoittama balladimainen ”Lady Starlight”, jonka hän laulaa itse.

B-puolen aloituskappale on Elmer Bernsteinin ja Sylvia Finen ”Man with the Golden Arm”, joka koostuu lähes kokonaan Mick Tuckerin kahdesta päällekkäisestä rumpusoolosta. Yli kahdeksanminuuttisena se on Sweetin pisin kappale. Tucker tekee kappaleessa ensiesiintymisensä solistina. Kappaletta oli esitetty jo ennen sen levyttämistä Sweetin konserteissa, ja kappaleen ottaminen levylle oli osa Mike Chapmanin tavoitetta tehdä albumista mahdollisimman paljon liveltä kuulostava. Kappaleessa kuullaan myös puhaltimia. ”Fox on the Run” on koko yhtyeen nimiin merkitty Andy Scottin sävellys. Steve Priest keksi kappaleen nimen ja osan sanoituksesta. Kappaleesta julkaistiin myöhemmin uudelleen sovitettu singleversio, johon verrattuna albumiversio on pelkistetympi ja rokkaavampi, ja siitä puuttuu syntetisaattori. Kappaleessa ”Breakdown” on takaumia yhtyeen luopumasta purukumipopista, vaikka se onkin sovituksellisesti enemmän hard rockia. Albumin viimeinen kappale on The Who -cover ”My Generation”. Sweet levytti kappaleen kunnianosoituksena esikuvilleen ja pyysi siihen soittamaan kappaleen säveltänyttä Whon nokkamiestä Pete Townshendia, joka kuitenkin perui tulonsa viime hetkellä. Brian Connolly ja Steve Priest jakavat lauluosuudet. ”My Generation” päättyy kakofoniaan, joka kuvastaa Whon tapaa hajottaa soittimet esiintymistensä päätteeksi. Tämänkin kappaleen Chapman valitsi albumille siksi, että Sweet esitti sitä konserteissaan. Se levytettiin levyn kappaleista viimeisenä.

Yhdysvalloissa ja Kanadassa albumi ilmestyi vuonna 1975 erilaisella kappalelistalla. Levy on lähinnä kokoelma vuosina 1973–1975 julkaistuista singleistä ja albumiraidoista, joita ei ollut aiemmin julkaistu Pohjois-Amerikassa. Viisi kappaletta on peräisin albumilta Sweet Fanny Adams, ja Desolation Boulevardin eurooppalaiselta painokselta ovat mukana ainoastaan ”The Six Teens”, ”Solid Gold Brass” sekä ”Fox on the Run”, joka sekin on myöhempi singleversio. Lisäksi sillä on Pohjois-Amerikassa vasta 1975 julkaistu single ”The Ballroom Blitz” sekä ”I Wanna Be Committed”, joka ilmestyi Euroopassa myöhemmin samana vuonna kokoelma-livealbumilla Strung Up. Chinnin ja Chapmanin kirjoittama kappale oli ehdokas Sweetin seuraavaksi singlejulkaisuksi, mutta sen tilalla ilmestyi lopulta ”Fox on the Run”. Steve Priest kertoi myöhemmin, että levy-yhtiö Capitol päätti levyn kappaleet, ja jos yhtye olisi saanut valita ne itse, se olisi ottanut mukaan vain omia sävellyksiään.

Myynti ja painokset

Desolation Boulevard julkaistiin 15. marraskuuta 1974. Se ei noussut listalle Britanniassa, ja Sweetin jäseniä harmitti, että nimenomaan yhtyeen kotimaassa listamenestys jäi vaisuksi. Tammikuuhun 1975 mennessä albumia oli kuitenkin myyty noin 20 000 kappaletta, ja samana vuonna ylittyi kultalevyyn oikeuttava 60 000 kappaleen raja. Albumi nousi listojen kärkikymmenikköön Ruotsissa, Saksan liittotasavallassa, Tanskassa ja Suomessa. Yhdysvalloissa ja Kanadassa albumin julkaisi Capitol Records, ja se oli vasta toinen virallinen Pohjois-Amerikassa ilmestynyt Sweetin albumi. Desolation Boulevard nousi Kanadassa viidenneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 25, ja se ylitti 1976 molemmissa maissa kultalevyrajan.

Albumi julkaistiin alun perin vinyylilevynä, C-kasettina ja 8-raitana. Eurooppalaisesta painoksesta otettiin jo vuonna 1975 ensimmäiset uusintapainokset, joissa osassa alkuperäinen ”Fox on the Run” oli korvattu uudella singleversiolla. Ensimmäisen CD-painoksen pohjoisamerikkalaisesta versiosta vastasi vuonna 1988 Capitol ja eurooppalaisesta painoksesta vuotta myöhemmin Castle. BMG julkaisi eurooppalaisesta versiosta vuonna 1999 uuden CD-painoksen, jossa ovat bonuskappaleet ”I Wanna Be Committed” ja ”Teenage Rampage”. Bonuskappaleita on myös vuosien 2005 ja 2017 CD-versioissa sekä vuoden 2018 vinyyliversiossa.

Desolation Boulevardin ensimmäinen single oli ”The Six Teens”, joka oli ilmestynyt jo heinäkuussa 1974. Se menestyi Britanniassa yhtyeen edellisiä singlejä heikommin ja ylsi vasta listasijalle yhdeksän. Saksassa se pääsi neljänneksi ja katkaisi Sweetin pitkän ykkössinglejen putken. ”The Six Teens” on silti yhtyeen tunnetuimpia kappaleita. Sitä seurasi hieman ennen albumin julkaisua lokakuussa ”Turn It Down”. BBC asetti sen soittokieltoon radiossa, koska se piti sopimattomana säettä ”For God’s sake turn it down”. Single nousi Britanniassa vasta sijalle 41, mikä oli siellä yhtyeen heikoin listasijoitus sitten vuoden 1970. Myös ”Fox on the Run” julkaistiin singlenä, mutta uudelleen sovitettuna versiona ja vasta kuukausia albumin ilmestymisen jälkeen maaliskuussa 1975. Se oli Sweetin ensimmäinen itse säveltämä single ja nousi Britanniassa toiseksi. Capitol julkaisi pohjoisamerikkalaiselta painokselta Yhdysvalloissa singlet ”The Ballroom Blitz” ja ”Fox on the Run”, jotka molemmat nousivat Billboard Hot 100 -listan viidenneksi.

Arvioita

Kriitikoiden vastaanotto
Arvostelupisteet
Julkaisu	Pisteet
Allmusic
Christgau’s Record Guide	B-
Imperiumi
Soundblab
The Vinyl District	A-

Brittiläinen Disc-lehti kirjoitti tuoreeltaan albumissa olevan hyvää ja huonoa. Arvioija kehui Chinnin ja Chapmanin tekemien kappaleiden ”The Six Teens” ja ”Turn It Down” olevan Sweetin parhaat singlet, mutta pitkän rumpusoolon valitsemista albumille hän piti huonona asiana. Sweetin omista sävellyksistä välittyy kirjoittajan mielestä yhtyeen epävarmuus musiikillisesta suunnastaan: yksi kappale kuulostaa Sladelta, toinen puolestaan Deep Purplelta. Kriitikko tunnusti kuitenkin Sweetin jäsenten kyvyt laulunkirjoittajina ja toivoi yhtyeen vielä joskus julkaisevan pelkästään omasta materiaalista koostuvan levyn.

Record Mirror kuvasi Desolation Boulevardia pieneksi järkytykseksi. Lehti kirjoitti Sweetin tehneen levyn jälleen entistä ammattimaisemmalla lähestymistavalla. Yhtyeen musiikkia se kuvasi raskaaksi olematta kuitenkaan liian aggressiivista tai epäselvää, melodiseksi olematta liian koristeltua. Andy Scottin kitaransoitto kestää lehden mukaan ajoittain vertailun kehen vain. Mahdollisesti parhaiksi kappaleiksi lehti nosti laulut ”Medussa” ja ”My Generation”. Akustisvoittoista kappaletta ”Lady Starlight” kriitikko puolestaan piti todisteena yhtyeen monipuolisuudesta. Loppuun lehti kiteytti, että Sweet on todistanut levyllä osaavansa soittaa riehakasta rockia siinä missä muutkin, mutta albumi ei ole kummoinen musiikillinen läpimurto, eikä se tuo mitään uutta.

Yhdysvaltalainen Rolling Stone -lehti arvioi levyn pohjoisamerikkalaista painosta. Lehden mielestä albumilla yhdistyy kaksi toisistaan poikkeavaa tyyliä: Chinnin ja Chapmanin tiukka ja rajoitettu kontrolli sekä yhtyeen omien sävellysten kitaravetoinen kokeellisuus. Chinnin ja Chapmanin kappaleista koostuva A-puoli kuulostaa lehden mielestä The Who Sings My Generation -albumilta 1970-luvun tekniikalla nauhoitettuna. Yhtyeen omista kappaleista koostuvan kääntöpuoliskon lehti uskoi puolestaan kuulostavan siltä, miltä The Yardbirds luultavasti kuulostaisi, jos se yhä jatkaisi uraansa ilman tyylinmuutoksia. Creem-lehti kirjoitti, että albumilla Sweet on muuttanut imagonsa onnistuneesti säilyttämällä silti osan aiemmasta viehätyksestään. Uutta tyyliä lehti vertasi Led Zeppeliniin, jolle tyypillisten musiikillisten kokeilujen tilalla on kuitenkin rock and rollin henkeä. Creemin mielestä Desolation Boulevard on epäilemättä Sweetin selkein albumi.

Allmusic-sivuston Stephen Thomas Erlewine kirjoitti myöhemmin albumin pohjoisamerikkalaisesta painoksesta, että Sweet saavutti sillä voimiensa huipun. Hän kuvaa albumia kepeäksi kokoelmaksi poreilevia melodioita ja isoja mutta typeriä koukkuja. Erlewine laskee albumin kulmakiviksi singlekappaleet ”The Ballroom Blitz”, ”The 6-Teens” ja ”Fox on the Run”. Loput levystä on Erlewinen mielestä täytettä. Hän pitää kappaleita ”Sweet F. A.”, ”I Wanna Be Committed” ja ”No You Don’t” jonkinlaisina esiasteina Ramonesin punkmaiselle purukumimusiikille. Erlewine sanoo Desolation Boulevardilla olevan useita heikkoja kohtia, mutta se on huumaavan hauska levy, ja 1970-luvun kitschmäisestä tuotantotekniikastaan huolimatta se kuulostaa yllättävän tuoreelta. Hän antaa albumin arvosanaksi neljä tähteä viidestä mahdollisesta.

Viitteet