
Dhimmi (arab. أهل الذمة ahl aldhimat) on islamilaisessa valtiossa asuva monoteistiseen uskontoon kuuluva henkilö, erityisesti kristitty, juutalainen tai zarathustralainen, joka alistuu islamin määräämään asemaan. Sana tarkoittaa suojeltua. Dhimmejä koskeva järjestelmä nähtävästi kehittyi arabiheimojen tavoista, joissa päällikkö saattoi ottaa "suojelukseensa" oman klaaninsa ulkopuolisia henkilöitä. Henkilö, joka oli käytännössä lainsuojaton oman heimonsa ulkopuolella, saattoi saada suojelijakseen henkilön siitä heimosta, jonka alueella hän oleskeli. Tällöin muutkin kunnioittivat häntä hyväksyttynä vieraana. Sana dhimmi tulee käsitteestä dhimma (sopimus). Dhimmeillä oli vähemmän oikeuksia kuin muslimeilla, sillä he eivät kuuluneet muslimien yhteisöön. Dhimmien asema islamilaisessa maailmassa on vaihdellut eri aikoina.
Ainoastaan ”kirjauskontoihin” kuuluvilla on islamilaisen lain mukaan mahdollisuus päästä dhimmi-asemaan. Dhimmin asemaa eivät voineet saada islamista luopuneet apostaatit eivätkä epäjumalia palvelevat arabit, joten heillä vaihtoehtoina oli kääntyminen islamiin tai kuolema.
Dhimmejä ei ole maailman loppuun saakka. Kun Jeesus ilmestyy toisessa tulemisessaan, šarian noudattaminen tulee kaikkien velvollisuudeksi, jolloin kääntyminen tai kuolema ovat ainoat dhimmeille jäävät vaihtoehdot.
Dhimmi-lainsäädäntö oli voimassa Osmanien valtakunnassa vuoteen 1839 tai toisen lähteen mukaan vuoteen 1856. Islamistiset liikkeet ovat pyrkineet ottamaan sitä uudelleen käyttöön vielä nykyisinkin ainakin Pakistanissa.
Islam joutui kohtaamaan kristittyä Eurooppaa paljon suuremman ongelman suhteessa eriuskoisiin alamaisiin. Kun arabimonoteismi oli kalifaatissa kiteytynyt islamiksi viimeistään 800-luvun alkuun mennessä, suuri enemmistö kalifin alamaisista oli muita kuin muslimeja. Dhimmi -järjestelmä syntyi arabivaltiossa sen klaanikulttuuriin kuuluneen suojeluperiaatteen laajentumana. Esimerkiksi heimopäällikön kunnianimi ”emiiri” tarkoitti juuri suojelijaa. Dhimmi-järjestelmän taustalla oli tribalistinen instituutio jiwar. Sen tarkoituksena oli tarjota suojaa yksilöille ja ryhmille, jotka asuivat oman heimonsa ulkopuolella. Klaanipäällikkö saattoi ottaa suojelukseensa muukalaisen, jolloin tämä sai asua heimon keskuudessa ilman väkivallan uhkaa. Suojan antaminen saattoi koskea myös kokonaista heimoa. Ulkopuoliset ryhmät tulkittiin arabiheimojen alempiarvoisiksi suojateiksi tai klienteiksi (mawali). Arabialaisessa heimojärjestelmässä mieslinjaisen suvun ympärillä saattoi olla liittolaisia, suojatteja ja muita heimoon kuulumattomia ryhmiä.
Muslimien kehittämät ratkaisut suhtautumisessa kristittyihin ja juutalaisiin muistuttivat kristittyjen tapoja suhtautua juutalaisiin. Euroopassa juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan, mutta hintana oli kansalaisoikeuksien rajoittaminen. Vastaavasti vääräuskoiset dhimmit olivat kalifaatissa toisen luokan kansalaisia.
Ibn Ishaqin mytologinen Muhammed-elämäkerta sisältää niin sanotun ”Medinan perustuslain”, jossa määritellään arabien suhde Medinan juutalaisiin. Juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan Medinassa. He joutuivat osallistumaan Muhammedin käymiin sotiin.
Al-Tabari kirjoittaa 900-luvulla Jerusalemin kristittyjen asukkaiden maksettavaksi määrätystä jizya-verosta, jota oli maksettava vastineena muslimien antamasta suojelusta. Suojelu tarkoitti, että kristityt saivat pitää henkensä, kirkkonsa, omaisuutensa ja uskonsa, ja juutalaisia ei päästettäisi Jerusalemiin.
Erikoisvero mainitaan myös Koraanissa: ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa.” (9:29) Koraanin vaatimusta nöyryyden osoittamisesta sovellettiin myöhemmin eri tavoin. Keskiaikaisten lähteiden mukaan voitiin panna toimeen seremonioita, joiden tarkoitus oli nimenomaan nöyryyttää dhimmiä. Veron maksajaa lyötiin niskaan tai hänen kaulaansa sidottiin kuitti todisteeksi maksusta. Shafi'i-koulukuntaa edustava šarian käsikirja Reliance of the Traveller antaa kuitenkin päinvastaisen ohjeen: vero on koottava lempeästi ja kohteliaasti, kuten kaikki velat. Veroa ei peritä lapsilta, naisilta eikä mielenvikaisilta.
Historioitsijoiden näkemykset muslimien suvaitsevaisuudesta vaihtelevat. Jotkut, kuten Mark R. Cohen ja John L. Esposito, korostavat muslimien huomattavaa suvaitsevaisuutta, kun taas toiset, kuten Patricia Crone ja Carl Salzman, kertovat Iranin safavidien (1501–1732) harjoittamasta pakkokäännytyksestä, Espanjan juutalaisten joukkomurhista (1066) ja almoravidien toimeenpanemista juutalaisten ja kristittyjen karkotuksista. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan juutalaiset ja kristityt ovat tavallisesti eläneet ”islamin yhteisön sisällä turvassa” ainoana erona hieman suurempi verotaakka.

Tunnetuin dhimmien asemaa määrittelevä asiakirja on niin sanottu ”Umarin sopimus”. Tällä nimellä kulkevasta sopimuksesta oli 800-luvun alussa olemassa useita versioita, esimerkiksi Abu Yusufin tai Al-Shafin versiot. Kanonisoitu ja klassinen versio Shurūt Umar vakiintui kalifi al-Mutawakkilin aikana vuoden 850 tienoilla. Se on kuitenkin säilynyt vasta 1100-luvulta peräisin olevana käsikirjoituksena. Teksti on muodoltaan kahdenvälinen sopimus. Sopimuksen myöhemmissä kuvauksissa (Abu Yusuf ja Shafi'i) muslimit ovat aktiivisia ehtojen esittäjiä ja dhimmit kuuntelijoita. Varhaisessa versiossa sen sijaan kristityt dhimmit itse ehdottavat, että heitä syrjittäisiin korvauksena muslimien antamasta suojelusta. He vaativat itselleen seuraavia ehtoja.
Lopuksi dhimmit ilmoittavat, että jos he rikkovat näitä sitoumuksia vastaan, he menettävät suojelunsa ja ovat velvollisia kärsimään rangaistuksen niskoittelusta ja kansankiihotuksesta.
Sunnalaisen islamin shafi'i-koulukunnan šariakäsikirja Reliance of the Traveller sisältää ohjeita, jotka muistuttavat Umarin sopimusta. Dhimmin asema koskee pääasiassa vain ”kirjan kansoja”, joihin ei lueta islamin synnyn jälkeen kehittyneitä oppeja, kuten sikhit, baha'it tai mormonit. Nämä eivät siis voi asua islamilaisessa valtiossa. Dhimmien tulee noudattaa islamilaisen valtion yleisiä lakeja, mutta uskonnonharjoituksessa ja yksityisasioissa he saavat seurata omia lakejaan. Dhimmejä ei rangaista esimerkiksi juopumuksesta, kuten muslimeja. Dhimmejä koskevat seuraavat säädökset.
Dhimmi-järjestelmää on länsimaissa kuvattu oikeudenmukaiseksi menettelyksi, jossa korkeamman verotuksen vastineeksi ei-muslimit vapautettiin asepalveluksesta, saivat suojelua ja kokivat olonsa turvalliseksi.
Princetonin yliopiston professori Mark R. Cohen katsoo, että ehtojen tarkoituksena oli suojella arabivalloittajien haurasta identiteettiä ja tukea heidän epävarmaa asemaansa. Toisin kuin kristityssä maailmassa, pukeutumisohjeiden tarkoituksena ei Cohenin mukaan ollut syrjiä ketään, vaan ainoastaan helpottaa monikulttuuristen tapojen noudattamista. Historioitsijat J.R. McNeill ja William H. McNeill ovat todenneet, että ”toisuskoiset joutuivat alistumaan vain veroihin ja muutamiin muihin muslimihallinnon määräyksiin.” Andersen, Seibert & Wagner korostivat, että ”kristilliset ja juutalaiset vähemmistöt nauttivat islamin alaisuudessa Koraanin määrittelemästä suojeltujen yhteisöjen asemasta.” Arabisti John L. Esposito on todennut, että jizya –vero oli korvaus siitä, että ei-muslimit saivat jatkaa uskonnonharjoitustaan. Heitä suojeltiin ulkopuolisilta hyökkääjiltä ilman, että heidän täytyi itse tehdä mitään. Erikoisasema merkitsi jopa parannusta heidän oloihinsa, mikä näkyi alempina veroina ja entistä suurempana itsenäisyytenä. Suomessa Jaakko Hämeen-Anttila on painottanut dhimmi -järjestelmän antamaa turvaa:
jos he maksavat veroa islamilaiselle hallinnolle eivätkä kapinoi sitä vastaan, heillä on oikeus harjoittaa uskontoaan ja heidän pyhät rakennuksensa ovat suojeltuja. Käytännössä juutalaiset ja kristityt ovat tavallisesti eläneet islamin yhteisön sisällä turvassa. Heihin on kohdistunut muslimeita hieman suurempi verotaakka, mutta ero ei useimmiten ole ollut huomattava
Samaa korostaa Sari Kuustola: ”Islamilaisen yhteisön, umman, jäsenet suojelivat heitä, sillä dhimmeillä ei ollut aseenkanto-oikeutta, ja tätä suojelua vastaan heidän tuli maksaa erityistä jizya-veroa.”
Eunice G. Pollack ja Stephen H. Norwood ovat verranneet dhimmien asemaa mustien orjien kohteluun Yhdysvalloissa. Molemmissa tapauksissa luotiin myyttinen kuva rauhallisesta alistamisesta sekä romantisoitu kertomus ”uskollisesta orjasta” tai ”onnellisesta dhimmistä” kätkemään väkivaltaista syrjintää. Syrjintää oikeutettiin molemmissa tapauksissa suojelukohteiden moraalisella tai kulttuurisella alemmuudella, joka teki luonnollisemmaksi heihin kohdistetun väkivallan.