
Gootit (gootiksi đČđżđđžđčđżđłđ°, Gutthiuda; lat. Gothi) olivat itĂ€germaanista kieltĂ€ puhunut kansa, jolla oli erittĂ€in merkittĂ€vĂ€ poliittinen ja sotilaallinen rooli myöhĂ€isantiikissa ja LĂ€nsi-Rooman valtakunnan tuhoon liittyvissĂ€ tapahtumissa.
Perinteisen tulkinnan mukaan gootit asuivat ajanlaskun alussa Veiksel-joen suulla nykyisen Puolan pohjoisrannikolla. Gootit eivÀt vÀlttÀmÀttÀ olleet mikÀÀn etnisesti, kielellisesti tai kulttuurisesti yhtenÀinen kansa, vaan kokoelma erilaisia keskenÀÀn liittoutuneita ja gootti-identiteetin omaksuneita vÀestöaineksia. Goottien joukossa saattoi germaanien ohella olla slaavilaista, iraanista, roomalaista tai muuta alkuperÀÀ olevia ryhmiÀ. Varsinaisesti gootit ilmestyivÀt antiikin ajan kirjallisiin lÀhteisiin 200-luvulla, jolloin he asuivat Kaakkois-Euroopassa ja Mustanmeren pohjoispuolella. Sen jÀlkeen heidÀn vaiheitaan voidaan seurata aina 500-luvulle asti, visigooteiksi kutsutun ryhmÀn tapauksessa 700-luvulle. On kuitenkin kyseenalaista, kuinka paljon 500-luvun tai 700-luvun gooteilla oli yhteistÀ satoja vuosia aikaisemmin elÀneiden goottien kanssa.
Goottisyntyinen historioitsija Jordanes kirjoitti 500-luvulla goottien historiaa kÀsittelevÀn teoksen Getica, jonka pohjana oli kirjallisia lÀhteitÀ, kuten roomalaisen historioitsijan Cassiodoruksen sittemmin kadonnut teos samasta aiheesta, ja luultavasti myös suullista perimÀtietoa. Jordaneen mukaan gootit olivat alun perin lÀhtöisin pohjoisessa valtameressÀ sijaitsevalta Scandza-nimiseltÀ kylmÀltÀ saarelta, jonka on tulkittu viittaavan Skandinavian niemimaan etelÀosiin. Scandzasta gootit purjehtivat kuninkaansa Berigin johdolla kolmella laivalla ItÀmeren yli ja asettuivat nykyisen Pohjois-Saksan ja Puolan alueelle kukistettuaan siellÀ ensin vandaalit ja useita muita germaaniheimoja. Jordaneen mukaan gootit muuttivat etelÀmmÀs Vistulan eli Veikselin alueelta johtajanaan Filimer, joka oli Berigin jÀlkeen viides kuningas. Useiden seikkailujen jÀlkeen gootit saapuivat Mustallemerelle. Jordanes vÀittÀÀ myös goottien taistelleen muinoin Egyptin kuningasta vastaan ja osan goottinaisista ryhtyneen amatsoneiksi.
EnsimmÀisellÀ vuosisadalla jaa. elÀnyt roomalainen historioitsija Tacitus mainitsee teoksissaan Germania ja Keisarillisen Rooman historia gothonit-nimisen germaanikansan, joka hÀnen mukaansa eli luugien pohjoispuolella mutta ruugien ja lemovien etelÀpuolella. Myös kreikkalainen maantieteilijÀ Strabon, roomalainen luonnontieteilijÀ Plinius vanhempi ja kreikkalais-egyptilÀinen luonnontieteilijÀ Klaudios Ptolemaios mainitsevat teoksissaan mahdollisesti saman kansan. Gothonit on perinteisesti tulkittu tuolloin Veikselin seudulla asuneiksi gooteiksi, vaikka tÀmÀ ei ole mitenkÀÀn varmaa. Jordaneen mukaan gootit olivat Tacituksen ja Ptolemaioksen aikaan jo siirtyneet Mustanmeren rannoille. Tacituksen mukaan gothonit erottuivat muista germaaneista kÀyttÀmiensÀ pyöreiden kilpien ja lyhyiden miekkojen vuoksi. LisÀksi he olivat hyvin uskollisia kuninkailleen. Jordanes yhdisti puolestaan Geticassa gootit geetat-nimiseen aiempaan kansaan, mikÀ on nykytiedon mukaan vÀÀrinkÀsitys.
Gootit ilmaantuivat Mustanmeren pohjoisrannikolle joskus 100-luvun puolivÀlissÀ, ja siellÀ heihin sulautui muita germaaniheimoja. Gootit on tapana yhdistÀÀ Tƥernjahovin kulttuuriksi kutsuttuun arkeologiseen kulttuuriin, johon liittyviÀ asutuslöytöjÀ on tehty nykyisen Romanian, Moldovan ja Ukrainan alueilta. NÀiden löytöjen perusteella gootit olisivat harjoittaneet sekÀ paimentolaisuutta ettÀ maanviljelyÀ. Tƥernjahovin kulttuuri levittÀytyi 200-luvulla EtelÀ-Romaniaan Tonavan pohjoispuolisille alueille, mitÀ on pidetty osoituksena goottien muuttoliikkeestÀ lÀnteen, koska samoihin aikoihin gootit mainitaan ensimmÀisen kerran roomalaisissa lÀhteissÀ. Gooteilta on sÀilynyt hyvin vÀhÀn omia kirjallisia lÀhteitÀ, joten tiedot heistÀ tÀltÀ ajalta perustuvat lÀhinnÀ roomalaisten kirjoittajien mainintoihin.
EnsimmĂ€iset taistelut goottien ja roomalaisten vĂ€lillĂ€ alkoivat 230-luvulla, samoin ryöstöretket Rooman Tonavan-provinsseihin ja Balkanille. Vuosina 249â253 Rooman alueelle hyökkĂ€si aikalaislĂ€hteissĂ€ âskyyteiksiâ kutsuttu vihollisjoukko, jotka myöhemmissĂ€ 500-luvun lĂ€hteissĂ€ tarkentui Kniva-nimisen kuninkaan johtamiksi gooteiksi. Knivan gootit tunkeutuivat Traakiaan ja voittivat roomalaiset vuonna 251 Abrittuksen taistelussa, jossa Rooman keisari Decius kuoli. Goottien ryöstöretki jatkui vielĂ€ Kreikkaan ja meritse VĂ€hĂ€n-Aasian rannikoille, jossa he muun muassa tuhosivat Efesoksen kuuluisan Artemiin temppelin. Rooman keisari Claudius Gothicus löi gootit taistelussa vuonna 269 ja sai siitĂ€ lisĂ€nimensĂ€. Keisari Aurelianus luovutti vaikeasti puolustettavan Daakian gooteille 270-luvun alussa.
Varhaisin maininta Rooman armeijassa palvelleesta gootista on erÀÀssĂ€ vuodelta 208 olevassa kreikankielisessĂ€ piirtokirjoituksessa. 300-luvulla gootteja osallistui Rooman sisĂ€llissotiin vĂ€rvĂ€ttyinĂ€ apujoukkoina. Keisari Konstantinus I teki vuonna 332 rangaistusretken goottien alueelle, koska hĂ€nen kilpailijansa Liciniuksen joukoissa oli palvellut gootteja. Vastaavasti 360-luvulla vallantavoittelija Procopius vĂ€rvĂ€si avukseen gootteja, ja kukistettuaan Procopiuksen keisari Valens teki vuosina 366â369 kostoretken goottien maille.
Piispa Wulfilan kÀÀnnytystyön ansiosta gootit omaksuivat 300-luvulla kristinuskon sen areiolaisessa muodossa. Wulfila myös kehitti gootin kielelle uuden aakkoston, joka perustuu latinalaisiin ja kreikkalaisiin aakkosiin. SitÀ ennen goottia kirjoitettiin riimukirjaimilla, jotka myös perustuivat latinalaisiin aakkosiin.
Gootit eivÀt olleet yhtenÀinen kansa. He jakautuivat useisiin eri ryhmiin, joista 370-luvulla kaksi tÀrkeintÀ olivat tervingit ja greuthungit. Tervingit asuivat Tonavan, Dnestrin, Mustanmeren ja Karpaattien rajaamalla alueella nykyisessÀ Romaniassa ja Moldovassa lÀhellÀ Rooman valtakunnan itÀrajaa, greuthungit puolestaan idempÀnÀ Dnestrin ja Donin vÀlisellÀ alueella nykyisessÀ Ukrainassa. Greuthungeilla tiedetÀÀn olleen kuninkaita, joista nimeltÀ tunnetaan yksi, Ermanarik. Tervingien johtajia kutsuttiin roomalaisten lÀhteiden mukaan tuomareiksi. Tervingien johtajista tÀrkein 370-luvulla oli Atanarik.
Myöhemmin Rooman valtakunnan alueelle vaeltaneet gootit jakautuivat kahteen pÀÀryhmÀÀn, visigootteihin (lat. visigothi, âhyvĂ€t gootitâ tai âjalot gootitâ) ja ostrogootteihin (ostrogothae, âitĂ€iset gootitâ). Kun Cassiodorus kirjoitti goottien historian noin vuonna 550, hĂ€n antoi nĂ€ille nimille uuden ulottuvuuden, jota niillĂ€ ei ennen ollut. Ostrogootit hĂ€n tulkitsi itĂ€gooteiksi ja vesi-nimestĂ€ tuli visigootit eli lĂ€nsigootit. Koska ostrogootit asustivat tuolloin Italiassa ja visigootit lĂ€nnempĂ€nĂ€ Iberian niemimaalla, nimet jĂ€ivĂ€t kĂ€yttöön. Nykyisin yritetÀÀn kuitenkin vĂ€lttÀÀ vÀÀriksi tulkittuja nimiĂ€ lĂ€nsigootit ja itĂ€gootit.lĂ€hde?
Historian yleisesityksissÀ tervingit on usein tapana samastaa visigootteihin ja greuthungit ostrogootteihin, mutta tÀtÀ pidetÀÀn harhaanjohtavana ja anakronistisena. Visigooteista ja ostrogooteista voidaan varsinaisesti puhua vasta 400-luvun yhteydessÀ.
Vuonna 375 hunnit hyökkÀsivÀt greuthungien kuningaskuntaan ja valloittivat sen. Kuningas Ermanarik teki epÀtoivoissaan itsemurhan, kun ei pystynyt vastustamaan valloittajia. Hunnit pakottivat myös tervingit pakenemaan asuinalueiltaan ja etsimÀÀn turvaa Tonavan etelÀpuolelta, Rooman valtakunnan rajojen sisÀltÀ. Antiikin kirjoittajat mainitsevat juuri hunnivalloituksen syynÀ siihen, ettÀ gootit 370-luvulla alkoivat pyrkiÀ Rooman alueelle, mutta erÀiden nykytutkijoiden mukaan se ei vÀlttÀmÀttÀ ollut ainoa tai edes tÀrkein syy. Vaihtoehtoisina selityksinÀ on mainittu vÀestönkasvu, elinolojen heikentyminen goottien asuinalueilla tai eri goottiryhmien keskinÀinen valtataistelu.
Atanarik vastusti Rooman alueelle pakenemista ja halusi tehdÀ vastarintaa hunneja vastaan, minkÀ seurauksena kilpailevat tervingiylimykset syrjÀyttivÀt hÀnet vallasta. Atanarik johti hÀnelle uskollisena pysyneen joukon tervingejÀ Karpaateille, kun taas hÀnen kilpailijansa Fritigern ja Alaviv johtivat toisen joukon Tonavan alajuoksulle, jossa he vuonna 376 anoivat lupaa siirtyÀ Tonavan yli Rooman alueelle Moesiaan. Keisari Valens myönsi luvan, ja tiettÀvÀsti 80 000 tervingiÀ siirtyi Tonavan yli. Hieman myöhemmin rajan yli tuli luvattomasti suunnilleen yhtÀ suuri mÀÀrÀ greuthungeja, jotka liittyivÀt Rooman puolella tervingeihin. NÀitÀ greuthungeja johtivat Alatheus ja Saphrax, jotka olivat greuthungien alaikÀisen kuninkaan Vitherikin neuvonantajia.
Rooman puolelle asettuneet gootit ajautuivat pian konfliktiin roomalaisten kanssa. Kun paikallinen roomalainen komentaja surmasi petollisesti Alavivin, laajeni konflikti sodaksi, joka kÀytiin Traakian alueella. Fritigern voitti roomalaiset vuonna 378 kÀydyssÀ Adrianopolin taistelussa, jossa keisari Valens kuoli. Vuonna 382 solmitussa rauhassa gootit saivat jÀÀdÀ Rooman alueelle. Joidenkin historiantutkijoiden mukaan he muodostivat jo tÀllöin puoli-itsenÀisen kansan Traakiassa ja palvelivat Rooman armeijassa erillisinÀ yksikköinÀ, toisen nÀkemyksen mukaan heidÀt hajasijoitettiin Traakian roomalaisiin sotilasyksikköihin pieninÀ ryhminÀ.
Traakiaan asettuneet tervingit ja greuthungit yhdistyivĂ€t vuonna 395 Alarikin johdolla, mistĂ€ alkaen voidaan puhua visigooteista. Visigootit hĂ€vittivĂ€t Alarikin aikana (395â410) Traakiaa, Makedoniaa ja Kreikkaa sekĂ€ ryöstivĂ€t Rooman vuonna 410. Alarikin kuoltua visigootit siirtyivĂ€t EtelĂ€-Galliaan ja Iberian niemimaalle, ja perustivat sinne niin sanotun Tolosan valtakunnan. Galliassa visigoottien valtakunta kukistui 500-luvun alussa frankkien hyökkĂ€ykseen. Pyreneiden etelĂ€puolella visigoottien valtakunta sen sijaan sĂ€ilyi ja kukoisti. Kuningas Rekared I:n aikana 500-luvulla visigootit luopuivat areiolaisuudesta ja kÀÀntyivĂ€t katoliseen uskoon. Pohjois-Afrikasta tulleet arabit ja beduiinit valloittivat visigoottien valtakunnan vuonna 711.

Ostrogootit olivat gootteja, jotka vapautuivat hunnien vallasta vuonna 453, asettuivat Pannoniaan ja alistuivat roomalaisten herruuteen. Teoderik Suuren johdolla he vaelsivat Italiaan vuonna 488 ja perustivat sinne valtakunnan, joka Teoderikin kuoleman jÀlkeen 526 alkoi heikentyÀ. Bysantti kukisti ostrogootit 553 ja kansan rippeet sulautuivat Italian vÀestöön. KrimillÀ gootin kielen murretta uskotaan puhutun vielÀ 1700-luvulla.
Cassiodoruksen ja Jordaneen kuvauksen mukaisesti goottien alkukodin oletettiin sijainneen Skandinaviassa. Goottien nimi oli luontevaa yhdistÀÀ Götanmaan maakuntanimeen EtelĂ€-Ruotsissa, ja niinpĂ€ jo keskiajalla syntyi ajatus, jonka mukaan gootit olivat alkuperĂ€ltÀÀn âruotsalaisiaâ ja göötalaiset heidĂ€n heimoveljiÀÀn. 1400-luvulla alkoi Ruotsissa syntyĂ€ ajattelutapa, jonka mukaan goottien muinaiset valloitukset ja uroteot olivat ruotsalaisille suuri kansallisen ylpeyden aihe. Kukoistuskautensa tĂ€mĂ€ paisutteleva ja mielikuvituksellinen âgööttilĂ€inenâ eli âgötisistinenâ historiankirjoitus eli 1600-luvulla, joka oli Ruotsin suurvalta-aikaa.
1800-luvulla erÀÀt tutkijat vÀittivÀt goottien asuttaneen myös Suomea ja Baltiaa ennen itÀmerensuomalaisten heimojen saapumista. VielÀ 1940-luvulla ruotsalainen arkeologi Eric Oxenstierna yritti osoittaa, ettÀ goottien alkukoti sijaitsi LÀnsi-Götanmaalla. SieltÀ gootit olisivat roomalaisen rautakauden kuluessa siirtyneet Veikselin suuseudulle, jonne Tacitus sijoitti gothonit Germania-teoksessaan.
Nykyisin ajatusta laajamittaisesta goottien vaelluksesta Ruotsista ItÀmeren etelÀrannikolle ei enÀÀ pidetÀ uskottavana. Veikselin suuseutujen ja Ruotsin vÀlillÀ vallitsi toki tiiviit yhteydet, kuten arkeologinen tutkimus osoittaa. Onkin arveltu, ettÀ jonkin pienen Ruotsista lÀhteneen soturijoukon siirtyminen Veikselille olisi voinut antaa aiheen myöhemmille taruille goottien alkukodista. Herwig Wolframin mukaan gootit olivat koostumukseltaan heterogeeninen ryhmÀ, jonka ytimen kuitenkin muodostivat skandinaavista alkuperÀÀ olleet suvut. On kuitenkin kiisteltyÀ, olivatko ItÀmeren etelÀrannikon gutones todella gootteja. Osa tutkijoista katsoo nykyisin, ettÀ goottien skandinaavinen alkuperÀ on pelkkÀ myytti. Dick Harrisonin mukaan Cassiodorus halusi yksinkertaisesti antaa gooteille mahdollisimman dramaattisen ja eksoottisen historian ja tÀstÀ syystÀ sijoitti heidÀn alkukotinsa pohjoisimpaan maahan, jonka antiikin maantiede tunsi. Walter Goffart on olettanut, ettÀ kertomus goottien pohjoisesta alkukodista olisikin todellisuudessa lÀhtöisin vasta Cassiodoruksen työtÀ tiivistÀneeltÀ Jordaneelta. Jordaneen motiivi olisi tÀmÀn teorian mukaan ollut propagandistinen tarve korostaa goottien ei-roomalaisuutta ja muukalaisuutta.
Goottien muisto vaikutti voimakkaasti saksalaiseen kansallistunteeseen ja pangermanistiseen ajatteluun. Molemmissa maailmansodissa saksalaisten tunkeutumista ItÀ-Eurooppaan perusteltiin myös sillÀ, ettÀ nÀmÀ alueet olivat muinaista goottien maata. Gdynia sai nimen Gotenhafen, goottien satama. Natsit suunnittelivat Krimin niemimaan "uudelleengermaanistamista": ehdotettiin muun muassa Italiassa asuvien saksankielisten etelÀtirolilaisten siirtÀmistÀ alueelle. Sevastopol oli mÀÀrÀ nimetÀ Theodericshafeniksi tunnetun goottien kuninkaan Teoderikin mukaan.
Toisen maailmansodan jÀlkeen erÀÀt puolalaiset arkeologit yrittivÀt todistella, ettÀ gootteihin yhdistetty Veikselin suuseutujen roomalaisaikainen kulttuuri (ns. Wielbarkin kulttuuri) olisikin ollut slaavilainen. KÀsitys ei kuitenkaan saanut yleistÀ kannatusta. Sittemmin kansalliset intohimot goottikysymyksen ympÀrillÀ ovat laantuneet. Gootteihin kohdistuva tutkimus on nykyisin vilkasta, monitieteellistÀ ja kansainvÀlistÀ.
Arkeologisten löytöjen perusteella Ella Kivikoski esitti 1930-luvulla, ettÀ roomalaisella rautakaudella Varsinais-Suomessa, Aurajoen suulla, olisi asunut goottilainen siirtokunta. MyöhemmÀssÀ tutkimuksessa kyseiset löydöt on kuitenkin yhdistetty Ruotsin ItÀ-Götanmaalta saapuneeseen vÀestöön.
Goottien mukaan on nimetty monia myöhemmĂ€n ajan ilmiöitĂ€, joilla ei ole mitÀÀn tekemistĂ€ alkuperĂ€isten goottien kanssa. Renessanssiajan oppineet alkoivat kutsua 1100â1500-luvuilla suosittua taiteen ja arkkitehtuurin suuntausta halventaviksi tarkoitetuilla nimityksillĂ€ âgoottilainenâ ja gotiikka. HeidĂ€n tarkoituksenaan oli korostaa, ettĂ€ keskiajan taide oli vĂ€hempiarvoista kuin antiikin taide, koska heidĂ€n mielestÀÀn gootit olivat tuhonneet antiikin korkeakulttuurin ja korvanneet sen omallaan. Kun romantiikan aikana keskiaika nousi uudelleen kiinnostuksen kohteeksi, âgoottilaisiksiâ alettiin kutsua monia romantiikan taiteen ilmentymiĂ€, kuten kauhukirjallisuuteen kuuluvia niin sanottuja goottilaisia romaaneja. TĂ€mĂ€n seurauksena âgoottilaisuusâ alettiin yhdistÀÀ synkkÀÀn kauhuestetiikkaan, mikĂ€ puolestaan innoitti 1900-luvun lopulla syntynyttĂ€ goottikulttuuriksi kutsuttua nuorison alakulttuuria.