Hänen draamansa ja teoreettiset kirjoituksensa vaikuttivat olennaisesti Saksan kirjallisuuden kehittymiseen. Sana dramaturgia esiintyy saksankielessä ensimmäisen kerran hänen kirjoituksessaan Hamburgische Dramaturgie (1767–1769) ja hän oli Saksan ensimmäinen dramaturgi Hampurin kansallisteatterissa.
Suku ja koulutus
Gotthold Ephraimin vanhemmat olivat luterilainen teologi ja pastori, teologisten teosten kirjoittaja Johann Gottfried Lessing (1693–1770) ja Justine Salome Feller (1703–1777), joka oli Kamenzin pastori Gottfried Fellerin tytär. Hänellä oli 11 sisarusta, joista nuorin veli oli näytelmäkirjailija ja Breslaun rahapajan johtaja Karl Gotthelf Lessing (1740–1812).
Perhe asui Kamenzin pikkukaupungissa Itä-Saksissa. Gotthold Ephraim kävi kaupungin latinakoulua eli pedagogiota vuosina 1737–1741. Isän halutessa poikansa seuraavan jalanjälkiään, Lessing lähetettiin 12-vuotiaana opiskelemaan teologiaa lahjakkaille oppilaille julkisin varoin kustannetussa Fürstenschule St. AfrassaMeissenissä. Lahjakkaana ja innokkaana opiskelijana Lessing omaksui hyvän kreikan, heprean ja latinan kielen taidon, ja hänen ihailunsa antiikin roomalaisten näytelmäkirjailijoiden Plautuksen ja Terentiuksen näytelmiä kohtaan herätti hänessä halun kirjoittaa itsekin komedioita.
Suoritettuaan koulutuksensa St. Afrassa hämmästyttävällä vauhdilla kahdessa vuodessa hän aloitti opinnot Leipzigin yliopistossa, nimellisesti vain teologiassa, mutta suoritti tutkinnon myös lääketieteessä, filosofiassa ja filologiassa vuosina 1746–1748.
Teatteri
Leipzig
Lessingiä kiehtoi Leipzigin teatterimaailma, joka oli saanut uutta eloa lahjakkaan ja energisen näyttelijätär ja teatterinjohtaja Caroline Neuberin (1697–1760) töistä. Neuber kiinnostui nuoresta runoilijasta ja vuonna 1748 hän tuotti näyttämölle menestyksekkäästi tämän komedian Der junge Gelehrte (”Nuori oppinut”). Näytelmä on ihastuttava satiiri ylimielisestä, pinnallisesta, turhamaisesta ja helposti loukkaantuvasta oppineesta, hahmosta, jonka kautta Lessing pilkkasi omaa kirjanoppineisuuttaan.
Muut Leipzigin kauteen vuosina 1747–1749 kuuluvat komediat Damon, Die alte Jungfer (”Vanhapiika”), Der Misogyn (”Naistenvihaaja”), Die Juden (”Juutalaiset”), Der Freigeist (”Vapaa-ajattelija”) ovat nokkelia kommentteja inhimillisiin heikkouksiin – suvaitsemattomuuteen, ennakkoluuloihin, nalkuttamiseen, onnenmetsästykseen, parinmuodostukseen, juonitteluun, tekopyhyyteen, korruptioon ja kevytmielisyyteen. Tätä taustaa vasten on hyveellisiä miehiä ja naisia, jotka ovat huomaavaisia ja epäitsekkäitä, herkkiä ja avuliaita, suoria ja uskollisia rakkaudessa. Teoksessaan Die Juden Lessing ylisti arvostamatonta jaloa ajattelua ja iski siten juutalaisiin kohdistuvaa suvaitsemattomuutta vastaan aikana, jolloin nämä olivat vielä suljettuja elämään ghetoissa. Lessing oli asettanut itselleen tavoitteeksi tulla saksalaiseksi Molièreksi: näissä komedioissa hän alkaa mielenkiintoisella tavalla piirtää hahmonsa tunnistettaviksi yksilöiksi irtautuen perinteisistä dramaattisista "tyypeistä".
Alkuvuodesta 1748 Lessingin vanhemmat, jotka eivät hyväksyneet hänen yhteyksiään Leipzigin teatteriin, kutsuivat hänet takaisin kotiin. Hän kuitenkin onnistui saamaan heidän suostumuksensa aloittaa lääketieteen opinnot ja sai pian luvan palata Leipzigiin. Hän joutui nopeasti vaikeuksiin, koska hän oli anteliaasti taanut joittenkin Caroline Neuberin johtaman näyttelijäseurueen jäsenten velkoja – vaikka hän itse oli pahasti velkaantunut. Kun seurue meni konkurssiin, hän pakeni Leipzigista välttääkseen pidätyksen velkojen takia.
Journalismi, teatteri ja dramaturgia
Berliini – Wittenberg – Leipzig
Hän saapui Berliiniin marraskuussa 1748, missä hän toivoi löytävänsä työtä toimittajana serkkunsa Christlob Myliusin kautta, joka oli tuolloin jo vakiintunut toimittaja. Seuraavien neljän vuoden aikana hän teki erilaisia töitä, pääasiassa kääntäen ranskalaisia ja englantilaisia historiallisia ja filosofisia teoksia saksaksi. Mutta hän alkoi myös tehdä itselleen nimeä loistavalla ja nokkelalla kritiikillään Berlinische Privilegierte Zeitung -lehdessä, jossa hän toimi kirja-arvostelutoimittajana. Hän käynnisti myös oman aikakauslehden Beiträge zur Historie und Aufnahme des Theaters (”Teatterin historian ja parantamisen edistäminen”), joka lakkautettiin vuonna 1750.
Vuosina 1751–1752 Lessing opiskeli Wittenbergin yliopistossa, jossa hän suoritti 29. huhtikuuta 1752 lääketieteen maisteritutkinnon. Sen jälkeen hän palasi marraskuussa 1752 Berliiniin, missä hän perusti toisen aikakauslehden, Theatralische Bibliothekin (”Teatterikirjasto”), mutta sekin jouduttiin lakkauttamaan vain neljän osan jälkeen. Berliinisä hän tutustui Karl Wilhelm Ramleriin, kirjailija ja kustantaja Friedrich Nicolaihin, Ewald Christian von Kleistiin, Johann Georg Sulzeriin ja filosofi Moses Mendelsohniin. Merkittävin tapahtuma tänä aikana oli hänen koottujen teostensa kuusiosaisen laitoksen julkaiseminen vuosina 1753–1755. Joidenkin nokkelien epigrammien lisäksi laitos sisälsi tärkeimmät hänen Leipzigin aikaisista komedioistaan. Se sisälsi myös Miss Sara Sampsonin, joka on ensimmäinen merkittävä bürgerliches Trauerspiel eli kotimainen tragedia saksalaisessa kirjallisuudessa. Hän muutti lokakuussa 1755 takaisin Leipzigiin.
Keskiluokkaiset kirjailijat olivat jo pitkään halunneet päästä eroon kirjallisuuden perinteisistä luokkaeroista, joissa sankarillisia ja traagisia teemoja esittivät aristokraattiset hahmot, kun taas keskiluokkaiset hahmot esiintyivät vain komediassa. Lessing ei itse asiassa ollut ensimmäinen saksalainen kirjailija, joka kyseenalaisti tämän perinteen, mutta on sanottava, että hänen näytelmänsä merkitsee ratkaisevaa irtiottoa klassisesta ranskalaisesta draamasta, joka vielä hallitsi Saksan näyttämöitä.
Miss Sara Sampsonin inspiraationa toimivat George Lillon näytelmä The London Merchant (1731) ja Samuel Richardsonin romaanit – joissa ylistetään keskiluokkaista naisellisuutta – sekä vähäisemmässä määrin sentimentaalinen comédie larmoyante (”kyynelten täyttämä komedia”), jonka sai alkunsa Ranskassa 1700-luvun alun näytelmäkirjailija Pierre-Claude de La Chauséelta. Se on ensimmäinen saksalainen näytelmä, jossa bürgerlich- (keskiluokkaiset) hahmot kantavat traagisen kohtalon täyden taakan, ja sen ensi-ilta oli menestyksekäs Frankfurt an der Oderissa vuonna 1755. Sen pohdiskeleva proosa paljastaa taitavasti tilanteen psykologian – ristiriidan hyveen ja sydämen vaatimusten, omantunnon ja intohimon välillä – ja sen hahmot on piirretty hienosti. Juoni keskittyy porvarillisen perheen viattomaan, herkkään sankarittareen; hänestä tulee vampyyrimaisen rakkaudessa kilpailijansa Lady Marwoodin, joka jättää kaikki rajoitukset ja estotoimet huomiotta, ja heikon miehen Mellefontin uhri, joka horjuu kahden naisen välillä, mutta lopulta sovittaa syyllisyytensä kuolemallaan.
Lessingin tämän aikakauden kirjoittamiselle on ominaista hänen Rettungen-teoksensa (”Todisteita”), joka erottuu terävän tyylinsä ja argumentoinnin selkeyden ansiosta. Neljässä esseessään hän pyrki puolustamaan itsenäisiä ajattelijoita, kuten uskonpuhdistuksen aikaisia kirjailijoita Johann Cochlaeusta ja Gerolamo Cardanoa, joita oli epäoikeudenmukaisesti paneteltu ja vainottu. Hänen kiehtova ja pureva polemiikkansa Ein Vade Mecum für den Herrn Samuel Gotthold Lange (1754) kohdistui ylimielisen oppineen S. G. Langen huolimattomasti tunaroituihin Horatiuksen runojen käännöksiin, joiden kirjallinen maine tuhoutui Lessingin hyökkäyksen vuoksi. Tästä alkaen Lessingiä pelättiin aiheellisesti kirjallisena vastustajana, joka käytti tyylitaitoaan hiottuna aseena. Filosofi Moses Mendelssohn ja kirjailija ja kustantaja Friedrich Nicolai erottuvat Lessingin berliiniläisistä ystävistä. Näiden miesten kanssa Lessing kävi todella käänteentekevää kirjeenvaihtoa (Briefwechsel über das Trauerspiel, 1756–1757; ”Kirjeenvaihto tragediasta”) traagisen draaman estetiikasta. Lessingin mukaan tragedian ei pitäisi saarnata moraalista, vaan pikemminkin herättää ihailua ja sääliä yleisössä todisteena emotionaalisesta sitoutumisesta.
Marraskuun 1755 ja huhtikuun 1758 välisenä aikana Lessing asui jälleen Leipzigissa, mutta toukokuussa hän muutti takaisin Berliiniin. Siellä hän kirjoitti säännöllisesti Nicolain viikkolehteen Briefe, die neueste Literatur betreffend (”Kirjeitä uusimmasta kirjallisuudesta”) ja useita esseitä nykykirjallisuudesta. Näiden keskiössä oli voimakas hyökkäys vaikutusvaltaista teatterikriitikko Johann Christoph Gottschedia vastaan, koska tämä kannatti ranskalaisen draaman, erityisesti 1600-luvun tragediakirjailija Pierre Corneillen teatterin, mallintamista. Lessing väitti, että Ranskan hovimainen ja tyylillinen draama oli vieras saksalaiselle mentaliteetille. Sen sijaan hän vaati aidosti kansallista draamaa, joka kuuluisi kansalle ja perustuisi uskollisuuteen luontoa ja todellisuutta kohtaan. Hän kehotti saksalaisia näytelmäkirjailijoita ottamaan Shakespearen esikuvakseen. Literaturbriefin 17. numerossa hän julkaisi koskettavan kohtauksen omasta fragmentaarisesta Faust-draamastaan. Tässä kohtauksessa Lessing hahmottelee ”Faustin ilman pahuutta”, jonka hellittämätön uteliaan tutkimisen henki on oikeutettu Jumalan edessä hänen sopimuksestaan paholaisen kanssa huolimatta. Näin hän raivasi tietä nuorelle aikalaiselleen Johann Wolfgang von Goethelle ja tämän suurelle dramaattiselle versiolle Faust-tarinasta. Vuonna 1759 Lessing julkaisi mestarillisia proosafaabeleita, jotka olivat pääosin yhteiskuntakritiikkiä, ja niiden mukana esseen itse faabelimuodosta, jossa hän muotoili lajityypin erityiset lait analysoimalla sen didaktista ja allegorista rakennetta.
Breslau
Hän asui vuosina 1760–1765 Breslaussa Sleesiassa preussilaisen kenraali Friedrich Bogislav von Tauentzienin sihteerinä. Vuonna 1760, väsyneenä jatkuvaan kirjoittamiseen ja tuntien, että maisemanvaihto ja työ olivat välttämättömiä hänen terveytensä kannalta, Lessing matkusti Breslauhun hakemaan kenraali Tauentzienin sihteerin virkaa, jolle Kleist oli esitellyt hänet Leipzigissä. Tauentzien ei ollut ainoastaan Preussin armeijan kenraali, vaan myös Breslaun kuvernööri ja rahapajan johtaja. Hän myönsi avoimen viran mielellään Lessingille, joka piti sitä hallussaan yli neljä vuotta. Näin hän joutui täysin erilaisiin olosuhteisiin kuin mihin oli aiemmin tottunut. Hän seurusteli pääasiassa preussilaisten upseerien kanssa, osallistui paljon seurapiirielämään ja kiintyi intohimoisesti pelipöytiin, joissa hän pelasi niin korkeilla panoksilla, että jopa kenraali von Tauentzien moitti häntä.
Vaikka hän näytti tuhlaavan energiaansa, hän ei koskaan unohtanut todellista tavoitettaan. Hän keräsi vähitellen noin 6 000 niteen kirjaston (jonka lopulta joutui myymään) ja seitsenvuotisen sodan päätyttyä vuonna 1763 hän jatkoi innokkaammin kuin koskaan osittain keskeytyneitä opintojaan. Tutkiessaan kristinuskon varhaishistoriaa hän sai syvällisen tiedon kirkkoisistä; ja merkittävä kirje Mendelssohnille osoittaa, että hän oli syventynyt Spinozan filosofian merkitykseen syvemmälle kuin kukaan aikalaisajattelija. Vuonna 1764 hän sairastui vakavasti, ja sairauden aikana hän tarkasteli melko surullisena mennyttä elämäänsä ja teki monia vakavia päätöksiä tulevaisuutta varten. Ennen tätä hän oli työskennellyt ahkerasti Laokoon-tutkielmansa kanssa ja kirkkaina kevätaamuina hän oli luonnostellut puutarhassa näytelmä Minna von Barnhelmin suunnitelmaa.
Lessingin filosofian ja estetiikan opinnot Breslaussa synnyttivät kaksi tärkeää kirjallista teosta. Toinen on suuri tutkielma Laokoon: oder über die Grenzen der Malerei und Poesie (1766; ”Laokoon eli maalauksen ja runouden rajoista”). Tässä hän otti kantaa aikalais taidehistorioitsija Johann Winckelmannin tulkintaan Laokoon-ryhmästä, kuuluisasta hellenistisen ajan veistoksesta (n. 1. vuosisata eaa.), joka kuvaa pappi Laokoonia ja hänen poikiaan, kun heidät surmavat heihin kietoutuneet merikäärmeet. Laokoonissa Lessing yritti perusteellisesti määritellä maalauksen ja runouden erilliset tehtävät. Hän huomautti, että vaikka maalaustaiteen on sidottava itsensä paikkatietoisuuteen – ja sen on siksi valittava ja kuvattava tapahtumaketjun tärkein ja ilmeisin hetki – runouden tehtävänä on kuvata tapahtuma orgaanisesti ja ajallisessa järjestyksessä. Runouden ydin ei siis ole kuvailussa, vaan katoavaisen, liikkeen esittämisessä.
Toinen suuri Breslaun aikainen teos on Minna von Barnhelm (1767), joka merkitsee saksalaisen klassisen komedian syntyä. Goethe ylisti sitä sen modernita merkityksestä ja keskeisestä teemasta (Preussin ja Saksin välinen taistelu seitsenvuotisessa sodassa), joka oli kansallisesti merkittävä tapahtuma. Keskeiset henkilöt ovat preussilainen upseeri, majuri Tellheim, ja nuori säätyläisnainen Minna Thüringenistä. Oikeamielisen upseerin tunnollisuus ja kunniakoodin jäykkä tulkinta ovat vaarantaneet hänen suhteensa Minnaan. Viehättävä ja eloisa Minna ottaa ohjat omiin käsiinsä ja sydämensä äänen ohjaamana voittaa päättäväisesti sodan ja miehityksen asettamat esteet heidän liitolleen. Hän ratkaisee ristiriidan omantunnon ja onnellisuuden vaatimusten välillä. Näin ollen ajatellen ja toimien valistuksen todellisten edustajien tavoin he lopulta käyttäytyvät kuin tavalliset ihmiset ja todistavat Lessingin ihmisyyskäsitystä. Kahta päähenkilöä tukevat voimakkaasti piirretyt sivuhenkilöt. Lessingin dialogi korostaa vilkasta dramaattista toimintaa, joka edelleen vangitsee teatteriyleisön huomion.
Hänen vanhempansa olivat äärimmäisen tiukassa taloudellisessa tilanteessa ja pyysivät usein pojaltaan apua. Hän vastasi heidän pyyntöihinsä avokätisesti, mutta nämä yliarvioivat suuresti hänen kykynsä auttaa heitä, sillä he olettivat hänen aikovan jäädä pysyvästi kenraali von Tauentzienin palvelukseen. Todellisuudessa hän oli aina pitänyt sitoumusta väliaikaisena, ja vuonna 1765 hän erosi virastaan ja lähti Breslausta.
Hampurin kansallisteatteri
Ei vaikuttanut todennäköiseltä, että hän löytäisi sopivan viran Dresdenistä, mutta hänen oli jälleen pakko, vastoin tahtoaan asettua Berliiniin, jonne hän meni lyhyen Kamenzin ja Leipzigin-vierailun jälkeen. Hänen ystävänsä ponnistelivat hankkiakseen hänelle kuninkaallisen kirjaston hoitajan viran. Palattuaan Berliiniin vuonna 1765 Lessing haki Preussin kuninkaallisen kirjaston johtajan virkaa. Koska hän oli riidellyt Voltairen kanssa, joka eli Fredrik Suuren hovissa suosikkina, kuningas – joka ei arvostanut saksalaisia kirjailijoita vähääkään – hylkäsi hänen hakemuksensa. Lessing hyväksyi vuonna 1767 joidenkin hampurilaisten kauppiaiden tarjouksen toimia neuvonantajana ja kriitikkona – hänen omin sanoinsa: dramaturgina – heidän yksityisesti rahoittamassa Johann Friedrich Löwen perustaman Hampurin kansallisteatteri hankkeessa, jossa teatterinjohtajana toimi entinen sveitsiläinen pankkiiri Abel Seyler. Suunnitelma näytti lupaavalta, ja koska hän perusti kirjapainon yhdessä arvostamansa kääntäjä Johann Joachim Christoph Boden (1731–1793) kanssa, hän toivoi voivansa vihdoin odottaa rauhallista ja menestyksekästä uraa. Huonosti johdettu teatteri kuitenkin suljettiin pian, ja kirjapaino konkurssiin meni jättäen jälkeensä raskaan velkataakan. Monet Lessingin Hampurista lähettämät kirjeet henkivät lähes epätoivon henkeä, ja oleskelunsa loppupuolella hän päätti lähteä Saksasta uskoen, että Italiassa hän löytäisi sopivaa työtä tarpeidensa tyydyttämiseksi. Lessing myönsi katkerasti, ettei aika saksalaiselle kansallisteatterille ollut vielä kypsä.
Silti hänen yli 50 esityksen arvostelunsa julkaistiin 104 lyhyen esseen muodossa draaman perusperiaatteista nimellä Hamburgische Dramaturgie (1767–1769). Tässäkin Lessing vastusti Corneillen ja Voltairen mallintamaa tragediaa, vaikka hän ylistikin aikalaisen ranskalaisen kirjailijan Denis Diderot'n keskiluokkaisen elämän kuvausten realismia. Se koostuu kritiikistä joistakin Hampurin teatterissa esitetyistä näytelmistä; mutta näissä kritiikeissä hän tarjoaa täydellisen teorian dramaattisen taiteen laeista. Pääosin hänen teoriansa on Aristoteleen teorian mukainen, mutta sitä ylläpidetään itsenäisillä perusteilla ja sovelletaan uusin tavoin. Tällä voimakkaalla teoksella hän vapautti saksalaiset näytelmäkirjailijat ikuisesti Ranskan klassisen tragedian ikeestä ja ohjasi heidät kreikkalaisten näytelmäkirjailijoiden ja Shakespearen luo runoilijoina, jotka ovat avanneet todellisuudessa traagisen tunteen lähteet.
Lessing tulkitsi Aristoteleen traagisen katarsiksen (puhdistumisen) käsitteen tarkoittavan sitä emotionaalista vapautumista, joka seuraa traagisia tapahtumia todistavien katsojien jännittyneisyyttä; hän päättelee, että säälin ja pelon herättämien tuntemusten tulisi myöhemmin vaikuttaa moraalisesti yleisöön muuntumalla hyveellisiksi toimiksi. Vuosina 1768–1769 hän julkaisi teoksen Briefe antiquarischen Inhalts (”Antiikkisen sisällön kirjeet”), sarjan mestarillisia kirjeitä, joka oli hyökkäys Hallen yliopiston saksalaisen filologian professori Christian Adolph Klotzin (1738–1771) teeskentelevää oppineisuutta ja elitistisiä asenteita vastaan. Pedanttinen kirjailija, joka imarreltuaan Lessingiä oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja pyrki luomaan eräänlaisen älyllisen despotismin kriittisten aikakauslehtien avulla, joita hän suoraan tai epäsuorasti hallitsi. Tämän kiistan toinen tulos oli selkeä ja oivaltava essee Wie die Alten den Tod gebildet (”Kuinka antiikin ihmiset kuvasivat kuolemaa”). Hän asetti vastakkain keskiaikaisen kuoleman kuvauksen luurankona ja kreikkalaisen käsityksen kuolemasta unen kaksoisveljenä.
Hampurissa hän tutustui Friedrich Ludwig Schröderiin, Conrad Ekhofiin, Philipp Emanuel Bachiin, Johann Melchior Goezeen, sekä Reimaruksen ja Königin perheisiin. Hän tutustui Hampurissa myös tulevaan vaimoonsa Eva Königiin, jonka aviomies, kauppias Engelbert König oli tuolloin vielä elossa. Vuonna 1767 hänet valittiin ulkojäseneksi Berliinin Tiedeakatemiaan (Berliner Akademie der Wissenschaften).
Koska Lessing oli äärimmäisen köyhä, hänellä ei ollut vuonna 1770 muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vastaan huonosti palkattu kirjastonhoitajan virka Wolfenbüttelissä, jossa hän oli aiemmin vieraillut vuonna 1766. Hänestä tuli 7. toukokuuta 1770 Braunschweig-Wolfenbüttelin perintöprinssi Karl Wilhelm Ferdinandin kirjastonhoitaja Bibliotheca Augusta -kirjastoon (Herzog August Bibliothek).
Tässä tehtävässä hän vietti loppuelämänsä. Jonkin aikaa hän ei ollut onneton, mutta vähitellen hän kurjuuttui kyvyttömyydestään maksaa Hampurissa ottamiaan velkoja. Hän kaipasi myös ystäviensä seuraa, ja hänen terveytensä, joka oli siihen asti ollut erinomainen, heikkeni vähitellen. Asetuttuaan Wolfenbütteliin hän löysi kirjastosta muinaisen käsikirjoituksen, joka osoittautui Berengarius de Toursin tutkielmaksi transsubstantiaatiosta vastauksena Lanfrancille. Tämä sai Lessingin kirjoittamaan esseen Berengariuksesta ja puolustamaan tämän luonnetta vakavana ja johdonmukaisena ajattelijana. Saksan johtavat teologit ihailivat esseetä suuresti, ja se on kokonaisuudessaan kyvykkäin ja mielenkiintoisin hänen Rettungen-teoksistaan. Vuonna 1771 hän julkaisi teoksensa Zerstreute Anmerkungen über das Epigramm, und einige der vornehmsten Epigrammatisten – teoksen, jota Herder kuvaili "itse epigrammiksi". Lessingin teoria epigrammin alkuperästä on jossain määrin mielikuvituksellinen, mutta kukaan muu kriitikko ei ole tarjonnut niin monta painavaa vihjettä epigrammaattisen runouden laeista tai puolustanut Martialin luonnetta niin voimakkaasti ja kekseliäästi.
Kirjastosta hän löysi Theophilus Presbyterin (toimi n. 1070–1125) keskiaikaisen teoksen Schedula diversarum artium, josta hän julkaisi teoksen Vom Alter der Ölmalerey aus dem Theophilus Presbyter vuonna 1774. Hän ja Eva König, joka oli jäänyt leskeksi neljän lapsen kanssa vuonna 1768, kihlautuivat vuonna 1771.
Hänen vuotensa siellä olivat onnettomia ja myrskyisiä, mutta rikkaita saavutuksiltaan. Hänen tragediansa Emilia Galotti esitettiin vuonna 1772. Tämä intensiivisellä ja terävällä proosalla kirjoitettu loistavasti rakennettu näytelmä käsittelee omantunnontaistelua italialaisen prinssin hovissa. Lessing joutui kenties uransa katkerimpaan kiistaan, kun hän julkaisi myös otteita, jotka sisälsivät äärimmäisen radikaaleja ajatuksia äskettäin edesmenneen raamatunkriitikko ja -tutkija Hermann Samuel Reimaruksen jälkeen jääneistä papereista nimellä Fragmente eines Ungenannten (1774–1777; ”Tuntemattoman palasia”). Teologit pitivät näitä julkaisuja vakavana haasteena uskonnolliselle oikeaoppisuudelleen, vaikka Lessing itse oli ottanut välittäjän aseman Reimaruksen radikaalien teesien suhteen, joka oli hylännyt kristinuskon perusperiaatteet. Lessing taisteli oikeaoppista papistoa vastaan ja joutui kiistanalaisiksi heidän johtajansa, Hampurin ylipastorin Johann Melchior Goezen kanssa. Tätä jäykkää dogmaatikkoa ja lähes farisealaisen ahdasmielistä miestä vastaan Lessing aloitti joitakin purevimmista polemiikeistaan, erityisesti teoksensa ”Anti-Goeze” (1778), jossa hän esitti uskovansa, että totuuden etsintä on arvokkaampaa kuin varmuus, joka saavutetaan pitäytymällä doktrinäärisessä oikeaoppisuudessaan.
Lessingin virkatalo Wolfenbüttelissä
Tämä kiista huipentui Nathan der Weiseen (1779), Lessingin jambiseen pentametriin kirjoitettuun "dramaattiseen runoelmaan". Kyseessä on teologisen ja filosofisen luonteen omaava didaktinen näytelmä, jossa yhdistyvät eettinen syvällisyys ja monet koomiset yksityiskohdat. Teos on runollisesti korkeatasoinen ja dramaattisesti jännittävä. Nathan der Weise symboloi kolmen suuren uskonnon tasavertaisuutta niiden eettisen perustan suhteen, sillä näytelmä juhlistaa ihmisen todellista uskontoa – rakkautta, ennakkoluulotonta toimintaa ja omistautumista ihmiskunnan palvelemiseen. Kolmen uskonnon – islamilaisen (Saladin), kristillisen (temppeliherrat) ja juutalaisen (Nathan) – edustajista vain juutalainen, jonka hahmossa Lessing kunnioitti vanhaa ystäväänsä Moses Mendelssohnia, elää täyden ihmisyyden ihanteen mukaisesti; vain hän kykenee täydelliseen itsensä kieltämiseen ja uskaltaa puhua totta jopa mahtaville. Se, että päähenkilöt lopulta huomaavat olevansa verisukulaisia, korostaa heidän yhteistä kuulumistaan ihmiskunnan suurempaan perheeseen.
Lessingin viimeinen teos, Die Erziehung des Menschengeschlechts (1780; Ihmiskunnan kasvatus), on tutkielma, joka heijastelee tarkasti hänen mielensä toimintaa ja ilmaisee hänen uskonsa ihmiskunnan täydellisyyteen. Maailman uskontojen historiassa Lessing näki kehittyvän moraalisen tietoisuuden, joka hänen uskomuksensa mukaan lopulta saavuttaisi yleismaailmallisen veljeyden ja moraalisen vapauden huipun, joka ylittäisi kaikki dogmat ja opit.
Hänen Wolfenbüttelissä viettämänsä viimeinen vuosikymmen tuotti rikkaan sadon filosofisia ja kirjallisia teoksia. Mutta hänen elämänsä siellä oli muuten täynnä koettelemuksia. Hänen terveytensä oli alkanut pettää, ja elämä oli yksinäistä, ja vain muutamat matkat rikkoivat yksitoikkoisuuden.
Lessing avioitui viiden vuoden aikaisen kihlattunsa, kauppiaanleski Eva Königin kanssa 8. lokakuuta 1776 Jorkissa Hampurin lähellä. Jouluaattoiltana 1777 Lessingeille syntyi poika, joka menehtyi heti seuraavana päivänä. Eva Lessing kuoli 10. tammikuuta 1778 lapsivuodekuumeeseen eli synnytyksen jälkeiseen infektioon.
Eva oli joka suhteessa Lessingin arvoinen, ja heidän kirjeenvaihtonsa Eva Königin yksinäisinä vuosina Wolfenbüttelissä on yksi Lessingin elämäkerran viehättävimmistä elementeistä. Heidän onnensa toistensa kanssa oli täydellistä, mutta se kesti vain lyhyen aikaa. Hänen kuolemansa vuonna 1778 jälkeen Lessing löysi yhden tärkeimmistä lohdutuksensa neljän ottolapsensa rakkaudesta, joihin hän oli hellästi kiintynyt.
Gottlieb Ephraim Lessingin terveydentila huononi vuonna 1779. Hän kuoli 52-vuotiaana 15. helmikuuta 1781 aivoinfarktiin (Hirnschlag) ollessaan kyläilemässä Braunschweigissa viinikauppias Angottin luona. Hänet haudattiin Braunschweigiin Magnifriedhofin hautausmaalle.
Teokset
Lessing oli monipuolinen runoilija, ajattelija ja kriitikko. Saksan valistuksen ajan kirjallisuuden johtavana hahmona hän oli voimakkaasti luomassa uutta nousevan porvariston itsetietoisuutta. Hän pyydysti teksteissään poleemisesti tai ironian keinoin muuttuvaa totuutta ja todellisuutta. Hänelle merkitsivät teoksen sisältö ja mieli enemmän kuin sen muoto, mutta silti hän saattoi ankarastikin kritisoida muiden teoksia huonon rakenteen takia. Hän pystyi lukemaan antiikin teoksia alkukielillä ja teilaamaan siten huonosti tehtyjä antiikin jäljittely-yrityksiä. Hän kiinnitti saksankielisen kulttuuripiirin huomiota Englannin kirjallisuuteen ja erityisesti Shakespearen nerouteen. Hän vastusti Johann Christoph Gottschedin estetiikkaa, jonka mukaan taiteen tarkoitus olisi opettaa ihmisiä.
Lessingiä kiinnosti erityisesti teatteri. Hänen pyrkimyksensä oli niin näytelmissään kuin muissa kirjoituksissaan rakentaa Saksaan porvarillista teatteria. Hän hyökkäsi Gottshedin ranskalaisia vaikutteita vastaan ja pyrki edistämään englantilaisen draaman näkyvyyttä saksalaisessa kulttuuripiirissä. Erityisesti hän arvosti Shakespearen tuotantoa. Hänen omista näytelmistään voisi Minna von Barnhelmiä luonnehtia ensimmäiseksi saksalaiseksi kansalliskomediaksi. Emilia Galottia on taas luonnehdittu ensimmäiseksi saksalaiseksi porvarilliseksi murhenäytelmäksi. Viisas Natan on taas runomittaan kirjoitettu uskontoja käsittelevä filosofinen näytelmä. Lessingin näytelmistä on suomennettu vain Minna von Barnhelm, Emilia Galotti sekä Nathan Viisas / Viisas Natan (Nathan der Weise).
1747:
Damon oder die wahre Freundschaft
1748:
Der junge Gelehrte
Der Misogyn
Die alte Jungfer
1749:
Die Juden
Der Freigeist
1750:
Der Schatz
1755:
Miss Sara Sampson
1759:
Fabeln (3 Bücher)
Faust (Fragment)
Philotas
1766:
Laokoon oder Über die Grenzen der Malerei und Poesie
1767:
Minna von Barnhelm – suom. Minna von Barnhelm (yleisradion moniste 196?, Karisto 1921)
Hamburgische Dramaturgie (1767–1769)
1772:
Emilia Galotti – suom. Emilia Galotti (SKS 1861)
1777:
Das Testament Johannis
Über den Beweis des Geistes und der Kraft
1778:
Anti-Goeze
1779:
Nathan der Weise – suom. Nathan viisas (SKS 1919), Nathan viisas (Helminen 1876) Viisas Natan: Viisinäytöksinen runonäytelmä. (Suomentanut Matti Rossi. Teoksen toimittanut sekä Dupliikin, Lessingin esipuheen ja kirjeet suomentanut Vesa Tapio Valo. Like-klassikko)Helsinki:Like, 1997.ISBN951-578-497-2
