Internal Family systems (IFS) on integratiivinen psykoterapian suuntaus, jonka kehitti Richard C. Schwartz 1980-luvulla. IFS yhdistää systeemisteoreettisen ajattelun näkemykseen siitä, että mieli koostuu suhteellisen itsenäisistä alipersonaallisuuksista, joista jokaisella on omat näkökulmansa ja ominaisuutensa. IFS kuvailee perheteorian avulla, millaisiksi kokonaisuuksiksi nämä alipersoonallisuudet järjestäytyvät.
IFS:n mukaan tietoisuus koostuu tietoisuuden keskuksesta eli itseydestä ja kolmen tyyppisistä alipersoonallisuuksista eli osista: järjestäjistä, karkotetuista ja pelastajista. Jokaisella osalla on omat näkemyksensä, kiinnostuksen kohteensa, muistonsa ja tulokulmansa. IFS:n ydin on, että jokainen osa pyrkii ihmisen kannalta hyvään, vaikka sen toiminta tai vaikutukset näyttäisivät olevan haitallisia tai aiheuttavan toiminnan häiriöitä. Koskaan ei siis ole syytä taistella osaa vastaan, pakottaa sitä tai yrittää hankkiutua siitä eroon. IFS-menetelmä pyrkii edistämään sisäistä yhteyttä ja harmoniaa.
Roolit, joissa osat ovat, voivat olla äärimmäisiä tai hyvinvointia ja tasapainoa edistäviä. IFS keskittyy äärimmäisissä rooleissa oleviin osiin, koska ne tarvitsevat terapiaprosessin mahdollistamaa muutosta. IFS jakaa nämä osat kolmeen tyyppiin – järjestäjät, karkotetut ja pelastajat.
Osien kokoelmien alla IFS hahmottaa ihmiset eheinä. Jokaisella on osista erillinen "todellinen minä"; henkinen keskusta, joka tunnetaan nimellä itseys. Myös ihmisillä, joiden kokemusta tavallisimmin hallitsevat erilaiset osat, on pääsy itseyteen ja sen parantaviin kykyihin ja ominaisuuksiin: uteliaisuuteen, yhteyteen, myötätuntoon ja rauhaan. IFS:n mukaan terapeutin tehtävä on auttaa asiakasta erottautumaan osistaan ja löytämään itseyden tilaan, josta käsin hän voi olla yhteydessä osiinsa ja auttaa niitä parantumaan. Siten osat voivat luopua äärimmäisistä rooleistaan ja löytää luontaisen, harmonisen tilansa sekä keskinäisen kanssakäymisen, jota itseys johtaa. IFS tunnustaa itseyden henkisen luonteen, joten malli soveltuu sekä henkisen kasvun että psyykkisen parantumisen välineeksi.
IFS keskittyy osien ja itseyden välisiin suhteisiin. IFS-työskentelyn tavoitteena on rakentaa yhteistyökykyistä, luottavaista suhdetta itseyden ja kaikkien osien välille. Osien välillä on pääasiallisesti kolmenlaisia suhteita: suojelua, vastakkainasettelua ja liittoumia.
Järjestäjät ja pelastajat huolehtivat suojelemisesta, jonka tarkoituksena on sekä estää karkotettuja vahingoittumasta että turvata ihmistä karkotettujen kivuilta.
Vastakkainasettelu ilmenee kahden osan välillä, jotka kamppailevat keskenään siitä, kuinka henkilön tulisi tuntea tai käyttäytyä tietyssä tilanteessa. Kumpikin osapuoli uskoo, että sen on pakko toimia omalla tavallaan vastatakseen toisen osapuolen äärimmäiseen käyttäytymiseen. IFS tarjoaa työkalun polarisoituneiden osien kanssa työskentelyyn.
Liittouma on sellainen osien välinen suhde, jossa ne toimimivat yhteistyössä saavuttaakseen yhteisen päämäärän.
IFS:ää työssään hyödyntävien ammatinharjoittajien mukaan IFS tarjoaa hyvin muotoillun yksilöterapian menetelmän, jonka pohjalla ovat seuraavat periaatteet. Tässä kuvauksessa termi suojelija viittaa joko järjestäjään tai pelastajaan.
IFS-työskentelyssä asiakasta autetaan ensin pääsemään itseyden tilaan. Sen jälkeen asiakas tutustuu itseydestään käsin suojelijaan ja sen myönteisiin pyrkimyksiin sekä kehittää sen kanssa luottamuksellisen suhteen. Suojelijan luvalla asiakas lähestyy karkotettu(j)a sekä löytää ja hahmottaa lapsuudenaikaisen tapahtuman tai ihmissuhteen, josta karkotetun taakka on peräisin. Karkotettu saatetaan pois ajasta ja paikasta, johon se on kokemustensa vuoksi juuttunut, ja sitä autetaan vapautumaan kantamistaan taakoista. Silloin myös suojelija voi luopua äärimmäisestä roolistaan ja omaksua uuden, ihmisen hyvinvointia tukevan roolin.
IFS:n puolestapuhujien mukaan suuntaus tarjoaa "täyden" toimintamallin yksilöterapialle, ja sitä käytetään ihmisen koko kehityskaaressa aina trauman parantamisesta henkilökohtaiseen ja henkiseen kasvuun. Sitä on sovellettu myös seuraavilla aloilla:
Monet tutkimukset ovat osoittaneet IFS:n olevan tehokas väline trauman hoidossa. Richard Schwartz kehitti IFS:n työskennellessään huomattavan traumatisoituneiden ihmisten kanssa, ja IFS on herättänyt runsaasti huomiota traumaterapeuttien keskuudessa. Kun työskennellään traumatisoituneen karkotetun kanssa, asiakas oppii lepäämään itseydessään ja todistamaan karkotetun traumaattista muistoa ilman, että se valtaa hänen kokemuksensa. Näin muistoa voidaan tarkastella ja prosessoida niin, että tapahtuu parantumista ilman jälleentraumatisoitumisen riskiä.
IFS:n puolestapuhujat kertovat soveltaneensa menetelmää menestyksekkäästi pariterapiassa. Silloin tutkitaan, millaista vuorovaikutus kahden ihmisen osien välillä on, sekä miten yhden ihmisen osa voi aktivoida toisen ihmisen äärimmäisiä osia. Pariterapiavastaanotoilla tehdään lyhyitä jaksoja yksilöterapiaa sekä harjoitellaan kommunikoimaan itseydestä käsin.
Koska IFS:ssä muutoksen ajuri on itseys, se soveltuu luontevasti oma-aputyöskentelyyn. IFS-menetelmää on opetettu itseterapian kursseilla sekä vertaistuessa.
Jay Earley ja Bonnie Weiss ovat soveltaneet IFS:ää työskennellessään sisäisen kriitikon kanssa ja osoittaneet, kuinka tämä haastavaksi koettu osa todella on IFS:n termein suojelija, johon voi saada yhteyden ja joka voi muuttua.
Jotkut IFS:n puolestapuhujat tunnustavat, että vaikka menetelmä voi olla tehokas, sillä on muiden psykoterapiamallien tavoin kääntöpuolensa ja rajoitteensa. Alexander Hsieh huomauttaa, että itsensä löytäminen IFS-menetelmän avulla voi vaatia paljon aikaa ja työtä, jotka voivat moninkertaistua, kun työskennellään useiden perheenjäsenten kanssa. Deacon ja Davis esittävät, että omien osien kanssa työskentely "voi olla asiakkaille tunteikasta ja herättää ahdistusta". Heidän mukaansa IFS ei ehkä toimi harhaisten, paranoidien tai skitsofreenisten asiakkaiden kanssa, jotka eivät välttämättä ole maadoittuneita todellisuuteen ja saattavat päätyä käyttämään ajatusta "osista" tältä pohjalta epäedullisella tavalla.
