Immunologinen trombosytopeeninen purppura (myös idiopaattinen trombosytopeeninen purppura, idiopaattinen trombosytopenia tai ITP) on autoimmuunisairaus, jossa keho muodostaa verihiutaleita hajottavia vasta-aineita ja seurauksena on trombosytopenia eli matala verihiutaleiden lukumäärä. Tämä aiheuttaa muun muassa alttiutta mustelmille. Verenvuotoherkkyys on yksilöllistä, mutta vaikeat vuodot ovat suhteellisen harvinaisia. Paradoksaalisesti ITP-potilaalla on vuotoriskin lisäksi korostunut tukostaipumus.
Tyypillisimpiin oireisiin kuuluvat verenpurkaumataipumus sekä petekiat. Herkkyys verenpurkamille ilmenee vasta, kun veren verihiutaleiden määrä on laskenut hyvin alhaiseksi.
Ensisijaisen ITP:n diagnostiikka on pitkälti poissulkevaa ja perustuu muiden trombosytopenian juurisyiden sekä toissijaisen trombosytopenian poissulkemiseen mahdollisten diagnoosien ulkopuolelle. ITP:n kannalta merkityksellisiä potilaalta hankittavia esitietoja ovat potilaan sairaushistoria, alkoholin käyttö, lääkitykset sekä lähiaikoina sairastetut infektiot. Lisäksi rokotushistoria on tärkeä olla tiedossa.
Idiopaattisessa ja immuunivälitteisessä trombosytopeniassa verihiutaleiden pinnalle kohdistuvat IgG‑luokan vasta‑aineet sitoutuvat verihiutalemembraanin glykoproteiineihin.
Vasta-aineiden päällystämät verihiutaleet opsonisoituvat ja fagosytoituvat pääosin pernassa Fcγ-reseptorien välityksellä makrofagien toimesta. Maksan GPIbα-kalvoproteiinille spesifit vasta-aineet voivat näin indusoida verihiutaleiden desialylaatiota ja johtaa niiden Fc-proteiiniin liittymättömään poistumiseen verenkierrosta hepatosyyttien Ashwell–Morell-reseptorin kautta.
Saksalainen lääkäri Paul Gottlieb Werlhof kirjasi vuonna 1735 aiempaan kirjallisuuteen perustuen selostuksen ITP:hen liittyvistä kudosmuutoksista. Verihiutaleita ei tunnettu vielä tuohon aikaan. ITP:stä käytettiin laajalti ilmaisua Werlhofin tauti ennen kuin nykyinen, tarkemmin tautia kuvaava nimitys ehti vakiintua. Verihiutaleet kuvattiin lääketieteellisenä ilmiönä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin yhä useammat tutkijat kykenivät liittämään purppuramuutokset verihiutalemäärän muutoksiin.
Ensimmäinen efektiivinen hoito kuvattiin vuonna 1916, kun puolalainen lääketieteen opiskelija Paul Kaznelson raportoi naispotilaansa hyvästä vasteesta pernan poistoon. Pernanpoisto säilyi pitkään ensisijaisena hoitokeinona ITP:lle aina kortikosteroidi-hoitojen kehittämiseen asti.