Ilmansuunta

Ilmansuunnat ovat paikalliseen vaakatasoon määriteltyjä suuntia, jotka määräytyvät Maan pyörimisakselin suhteen. Neljä pääilmansuuntaa ovat pohjoinen, itä, etelä ja länsi. Ilmansuuntien avulla voidaan ilmaista kohteiden sijaintia ja keskinäistä suuntaa sekä liikkeen suuntaa. Niitä käytetään muun muassa kartoissa, suunnistuksessa, merenkulussa ja ilmailussa. Pääilmansuuntien lisäksi käytetään niiden välisiä väli-ilmansuuntia sekä suuntakulmia, joilla suunta voidaan ilmaista tarkemmin.

Pää- ja väli-ilmansuunnat

Neljä pääilmansuuntaa ovat pohjoinen, itä, etelä ja länsi. Ne ovat paikallisessa vaakatasossa toisistaan 90 asteen kulmassa. Pohjois–eteläsuunta määräytyy Maan pyörimisakselin perusteella: pohjoinen on paikallisessa vaakatasossa maantieteellisen pohjoisen suunta ja etelä sen vastakkainen suunta. Itä ja länsi ovat pohjois–eteläsuuntaa vastaan kohtisuorassa siten, että pohjoiseen katsottaessa itä on oikealla ja länsi vasemmalla.

Pääilmansuuntien puolivälissä sijaitsevat väli-ilmansuunnat koillinen,kaakko, lounas ja luode. Ne ovat 45 asteen kulmassa viereisiin pääilmansuuntiin nähden. Ilmansuunnat voidaan ilmaista myös suuntakulmina, jolloin pohjoinen vastaa suuntaa 0° tai 360°, itä 90°, etelä 180° ja länsi 270°. Väli-ilmansuunnat ovat vastaavasti 45°, 135°, 225° ja 315°.

Asteina ilmaistuja suuntia käytetään etenkin navigoinnissa, merenkulussa, ilmailussa ja maanmittauksessa, joissa pelkät ilmansuuntien nimet eivät anna riittävän tarkkaa suuntaa. Esimerkiksi suunta 135° vastaa kaakkoa, mutta asteina suunta voidaan ilmoittaa yhden asteen tai sitäkin tarkemmalla tarkkuudella. Asteen osia ovat kulmaminuutti, joka on 1/60 astetta, sekä kulmasekunti, joka on 1/60 kulmaminuuttia; siten yksi aste on 3 600 kulmasekuntia.

Ilmansuuntien määrittäminen taivaankappaleista

Pääartikkeli: Astronominen navigointi

Ilmansuuntia voidaan määrittää Auringon, tähtien ja muiden taivaankappaleiden havaittujen sijaintien perusteella.

Taivaankappaleiden sijainti suhteessa havaitsijaan riippuu havaintopaikasta ja -ajasta. Niiden korkeutta ja atsimuuttia voidaan käyttää suunnan määrittämiseen ja astronomisessa navigoinnissa havaitsijan sijainnin määrittämiseen.

Pohjoisella pallonpuoliskolla pohjoisen suunta voidaan arvioida Pohjantähden avulla, sillä se sijaitsee lähellä pohjoista taivaannapaa. Merenkulussa astronomiseen navigointiin on perinteisesti kuulunut esimerkiksi leveyspiirin määrittäminen Pohjantähden tai Auringon meridiaanikorkeuden avulla sekä kompassivirheen määrittäminen taivaankappaleen atsimuutista.

Ilmansuuntien nimet

Ilmansuuntien nimitysten alkuperästä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Etelän ja pohjoisen nimitykset on yhdistetty asumusten rakenteeseen: etelä kuuluu samaan sanueeseen kuin eteen ja edessä, kun taas pohjoinen liittyy sanaan pohja, jolla on tarkoitettu myös asumuksen peräosaa. Idän nimen on puolestaan arveltu viittaavan auringonnousuun ja verbiin itää. Sana koillinen on johdos päivän sarastusta tarkoittavasta sanasta koi, josta on johdettu myös verbi koittaa. Koillisen nykyinen yleiskielinen merkitys pohjoisen ja idän välisenä ilmansuuntana on vakiintunut 1800-luvun tietoisen kielen kehittämisen myötä; murteissa sana on tarkoittanut myös itää. Ilmansuuntaa tarkoittavan luoteen alkuperä on epäselvä. Sen on ehdotettu olevan johdos joko verbistä luoda tai läheisyyttä ilmaisevasta luo-vartalosta.

Perinteisiä ja paikallisia ilmansuuntia

Ilmansuuntia on suomen murteissa nimetty myös auringon, maaston, vesistöjen ja muiden luonnosta havaittavien piirteiden mukaan. Auringon sijaintiin perustuvia nimityksiä ovat esimerkiksi kesäpäivännousu koillisesta, kesäpäivänlasku luoteesta, talvipäivännousu kaakosta ja talvipäivänlasku lounaasta. Pohjoisesta on käytetty myös nimitystä päivätön. Luonnonmerkkeihin perustuvia nimityksiä ovat pohjoisesta käytetyt kaarna ja kaarnapohjoinen, jotka perustuvat havaintoon, että kaarna on paksuinta puunrungon pohjoispuolella, sekä etelän tai lounaan suunnasta käytetyt lintu ja lintuilma, jotka ovat viitanneet muuttolintujen tulosuuntaan. Paikalliset ilmansuunnat eivät ole aina vastanneet täsmälleen nykyisiä maantieteellisiä ilmansuuntia. Savossa maaston luode–kaakko-suuntainen rakenne on vaikuttanut nimityksiin halkipohjoinen ja halkietelä. Keski-Pohjanmaalla vesietelä on tarkoittanut lounasta ja maaetelä kaakkoa, mikä vastaa meren ja mantereen sijaintia Pohjanlahden rannikolla. Sakkolassa Karjalankannaksella kohtimeri on tarkoittanut itää Laatokan suunnan mukaan ja kohtimaa länttä.

Lähteet