Indium

Kadmium ← Indium → Tina
Ga
↑
In
↓
Tl  
 
 

Yleistä
NimiIndium
TunnusIn
Järjestysluku49
LuokkaMetalli
Lohkop-lohko
Ryhmä13, booriryhmä
Jakso5
Tiheys7,31 · 103 kg/m3
Kovuus1,2 (Mohsin asteikko)
VäriHopeanhohtoinen harmaa
Löytövuosi, löytäjä1863, Ferninand Reich ja Theodor Richter
Atomiominaisuudet
Atomipaino (Ar)114,818(1)
Atomisäde, mitattu (laskennallinen)156 pm
Kovalenttisäde144 pm
Van der Waalsin säde193 pm
Orbitaalirakenne[Kr] 4d10 5s2 5p1
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 18, 3
Hapetusluvut+III
KiderakenneTetragonaalinen
Fysikaaliset ominaisuudet
OlomuotoKiinteä
Sulamispiste429,75 K (156,60 °C)
Kiehumispiste2 345 K (2 072 °C)
Höyrystymislämpö231,8 kJ/mol
Sulamislämpö3,281 kJ/mol
Äänen nopeus1215 m/s 294 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus1,78 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti0,233 kJ/(kg K)
Sähkönjohtavuus1.2×107 S/m
Lämmönjohtavuus(300 K) 81,8 W/(m·K)
CAS-numero7440-74-6
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Indium (lat. indium) on alkuaine, joka on harvinainen, pehmeä, taipuisa ja helposti yhdistettävä metalli. Se muistuttaa kemiallisesti alumiinia tai galliumia, mutta näyttää sinkiltä. Indiumin CAS-numero on 7440-74-6.

Rakenne ja ominaisuudet

Pala indiumia. Kolikko koon vertailukohteena.

Indium on hyvin pehmeä hopeanvalkoinen metalli, jolla on kirkas kiilto. Taivutettaessa puhdas indium päästää korkeataajuisen "ulvahduksen". Indium liimautuu helposti lasiin.

Indiumilla on kaksi luonnossa esiintyvää isotooppia: 113In ja 115In. Näistä yleisempi on 115In, joka on heikosti radioaktiivista. Sitä on luonnon indiumista noin 95,71 prosenttia. Se hajoaa hyvin hitaasti tinaksi betaemissiolla – puoliintumisaika on 441 biljoonaa vuotta. Sitä käytetään ydinreaktoreiden aktiivisuuden mittaamiseen, koska se absorboi helposti neutroneja.

Käyttö

Ensimmäinen laaja-alainen sovellus indiumille löydettiin toisen maailmansodan aikaan laakerien päällystysaineena lentokoneissa. Myöhemmin sille löydettiin käyttöä metalliseoksissa, juotosmetallina ja elektroniikassa. 1980-luvulla kehitettiin indiumfosfidipuolijohteet (InP) ja indiumtinaoksidiohutkerrokset nestekidenäyttöihin. 1992 ohutkerrossovellukset olivat tulleet laajimmaksi loppukäyttöalueeksi. Muita käyttökohteita ovat muun muassa alhaisessa lämpötilassa sulavat metalliseokset; 24 % indiumia ja 76 % galliumia sisältävä seos on nestemäistä huoneenlämpötilassa. Lisäksi indiumia käytetään transistoreissa ja termistoreissa sekä peileissä, joissa se on korroosiota kestävämpi kuin hopea. Indiumin oksidia käytetään elektroluminesenssipaneeleissa.

Historia

Indiumin löysivät Ferdinand Reich ja Theodor Richter 1863, kun he olivat testaamassa sinkkimalmeja spektrografissa etsiessään talliumia ja näkivät indigonvärisiä spektriviivoja. Richter eristi metallin 1867.

Tuotto

Indiumia eristetään pääasiassa sinkkimalmeista. Kanada on sen päätuottaja (31 tonnia vuonna 1997). Kiinan varannot ovat sitäkin suuremmat. Metallia on löytynyt myös Suomen rapakivialueilta, muttei hyödynnettävässä mittaluokassa.

Lähteet

  1. ↑ Meija, Juris et al.: Atomic Weights of the Elements 2013 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2016, 88. vsk, nro 3, s. 272–274. IUPAC. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 14.12.2016. (englanniksi)
  2. 1 2 Susanne Björkholm: Uudenvuoden tina on melkein puhdasta lyijyä (alkuainesarjan artikkeli indiumista) 22.8.2006. Helsingin Sanomat. Arkistoitu Viitattu 14.3.2011.
  3. ↑ Isotopes of the Element Indium Jefferson Lab, Science Education. Viitattu 14.3.2011.
  4. ↑ Rapakivi johtaa indiumin jäljille Turun Sanomat. 17.3.2013. Arkistoitu 27.10.2015. Viitattu 18.3.2013.

Aiheesta muualla