Intentioharha on kirjallisuudentutkimuksessa käytetty käsite, jonka mukaan kirjallisen teoksen arvioinnin kannalta olennaisia eivät ole tekijän intentiot, sille aikomat merkitykset, vaan tekstistä itsestään analysoitavissa olevat piirteet. Uuskritiikin tärkeäksi periaatteeksi muotoutuneen käsitteen lanseerasivat William K. Wimsatt ja Monroe Beardsley vuonna 1946 esseessään ”Intentioharha” ("The Intentional Fallacy", suom. 1971):
»kirjailijan ennakkosuunnitelma tai intentio ei ole toivottava eikä edes yleensä saatavilla oleva kriteeri, jonka mukaan voisi arvostella sanataideteoksen onnistumista.»
()
Toisin sanoen intentioharhalla kritisoidaan sitä biografistista ajatusta, jonka mukaan teoksen ymmärtämisen tärkein edellytys on ymmärtää kirjailijan persoona ja elämä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole kyseenalaistaa kirjailijaa teoksen alkuperänä ja kokonaisuuden luojana.
Wimsatt ja Beardsley jakavat käytetyn todistusaineiston tekemällä tulkintoja kirjallisista teksteistä (vaikka heidän analyysiään voidaan soveltaa yhtä hyvin mihin tahansa taiteeseen) kolmessa kategoriassa:
Niinpä kirjallisuuden analyysille sisäiset todisteet – itse sanat ja niiden merkitykset – ovat luvallisia. Ulkoiset todisteet – kaikki se, mikä ei sisälly itse tekstiin, kuten informaatio runoilijan elämästä – kuuluu elämäkertakirjallisuuteen, ei kirjallisuuskritiikkiin. Syventyminen tekijään ”johtaa pois runosta”.
Uuskritiikin mukaan runo ei kuulu sen kirjoittajalle, vaan pikemminkin ”kirjailija menettää omistusoikeuden siihen sen luomishetkellä; se kiertää maailmaa niin ettei tekijällä ole valtaa aikoa sen suhteen yhtään mitään tai valvoa sitä – – Runo kuuluu lukijoille.” Juuri kontekstuaaliset todisteet tarjoavat suurimmat mahdollisuuden tulkinnan intentioharhalle. Tämän tyyppisten todisteiden analyysi voi helposti muuttua enemmän ulkoisia todisteita koskevaksi kuin koskemaan teoksen sisäistä sisältöä.
Roland Barthes ilmaisi samanlaista tekijyyden intentionaalisuuden kieltämistä esseessään ”Tekijän kuolema” (1968).