| Jalokauriit | |
|---|---|
 Isokauris (saksanhirvi) (Cervus elaphus) |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Hirvieläimet Cervidae |
| Alaheimo: | Jalokauriit Cervinae Goldfuss, 1820 |
| Suvut ja lajit | |
|
|
| Katso myös | |
Jalokauriit eli jalohirvet (Cervinae) on hirvieläinten alaheimo, johon kuuluu ainakin neljä sukua. Nykyisin useimmissa lähteissä sukuja on yhdeksän ja lajeja noin 30, kun myös muntjakit (Muntiacus) luokitellaan tähän alaheimoon. Muntiacus ja Elaphodus -sukujen lajit luettiin aiemmin erilliseen muntjakkien alaheimoon Muntiacinae.
Useimmat jalokaurislajit elävät Aasiassa, mutta isokauris (saksanhirvi) ja täpläkauris (kuusipeura) myös Euroopassa ja edellisen alalaji vapiti Pohjois-Amerikassa. Useita lajeja on siirretty niiden luontaisten elinalueiden ulkopuolelle, varsinkin Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Iso- ja täpläkauriita on istutettu myös Suomeen.
Jalokauriit pystyvät hyödyntämään selluloosapitoista ravintoa paremmin kuin varsinaiset hirvet. Joustavamman ravinnonkäytön ansiosta jalokauriit voivat elää suurinakin laumoina. Useimpien lajien tyypillistä elinympäristöä ovat avoimet metsät.
Jalokauriit soveltuvat hyvin tarhakasvatukseen, koska ne eivät stressaannu eivätkä sairastu kovin helposti. Suosituimpia tarhakauriita ovat isokauris ja täpläkauris, joiden kasvatus Euroopassa ja varsinkin Uudessa-Seelannissa on laajamittaista.