Jugend

Vastalause kertaustyyleille

Jugendin lähtökohtana oli luoda oman ajan muotokieli historiallisia tyylejä jäljittelevien kertaustyylien tilalle. Englannissa suuntaus sai virikkeitä runoilija-taidemaalari William Blaken (1757–1827) näynomaisista teoksista, prerafaeliiteilta sekä John Ruskinin, Augustus Puginin ja Eugène Viollet-le-Ducin keskiaikaa ja käsityötä koskevista ajatuksista. Samalla arkkitehtuuria uudistivat 1800-luvulla kehittyneet rakennustekniikat. William Morrisin arkkitehti Philip Webbiltä tilaama Red House (1859) yhdisti asumisen ja käsityön.

Morrisin ajatuksista kasvanut Arts and Crafts -liike korosti korkeatasoista käsityötä, materiaalien ominaisuuksia ja tekijän suhdetta tuotteeseen. Nimensä liike sai vuonna 1887 perustetusta Arts and Crafts Exhibition Society -yhdistyksestä, ja sen tunnetuimpia edustajia olivat Morris, Walter Crane, Arthur Mackmurdo ja Charles Robert Ashbee. Teollisen työn arvostelu kohdistui työnjakoon, joka erotti tekijän valmiista tuotteesta, eikä Morris torjunut kaikkia koneita. Ison-Britannian ulkopuolella liike vaikutti erityisesti saksankielisissä maissa ja Yhdysvalloissa. Jugendin varhaisiin esikuviin luetaan Mackmurdon 1880-luvun alussa suunnittelema tuoli, jonka selkänojan epäsymmetriset linjat poikkesivat aiemmasta. Tyyliä levittivät englantilaiset aikakauslehdet The Yellow Book (1894–1897), The Savoy (1896) ja The Studio (1893–).

Belgia ja Ranska

Belgiassa Victor Hortan (1861–1947) Hôtel Tassel (1892–1893) oli uuden tyylin ensimmäinen merkittävä rakennus. Siinä rauta ja lasi olivat osa rakennetta ja tilajärjestystä, eivät vain koristetta. Henry van de Velden (1863–1957) abstrakti viivaornamentiikka yhdisti kuvataidetta, taideteollisuutta ja arkkitehtuuria. Hän rakennutti kotinsa Bloemenwerfin 1895, suunnitteli Bingin gallerian sisustuksia ja siirtyi myöhemmin Saksaan, jossa hänen muotokielensä pelkistyi.

Ranskassa keskuksia olivat Pariisi ja Nancy. Pariisissa Hector Guimard (1867–1942) suunnitteli asuinrakennuksia ja metroasemien sisäänkäyntejä, Henri de Toulouse-Lautrec (1864–1901) tuli tunnetuksi julisteistaan ja Alfons Mucha kuvituksistaan. Nancyssa Émile Gallén (1846–1904) ympärille muodostui 1890-luvulla ryhmä, joka suunnitteli huonekaluja ja taideteollisuusesineitä kasviaiheita käyttäen. Kaupungissa toimivat myös lasitehdas Daum ja huonekaluvalmistaja Majorelle. Gallé uudisti lasitaidetta monikerroksisella lasilla, kaiverruksella ja lasi-intarsialla.

Saksankieliset maat

Saksassa jugendin omaksuivat aikakauslehdet Pan (1895–1900) ja Die Jugend (1896–1940), joista koko suuntaus sai maassa nimensä. Münchenistä tuli suuntauksen keskus, jossa vaikuttivat Hermann Obrist, August Endell, Richard Riemerschmid ja Otto Eckmann. Endell suunnitteli Elvira-valokuvausateljeen uudistuksen, ja Bernhard Pankok teki grafiikkaa Pan- ja Jugend-lehtiin.

Wienissä Gustav Klimtin johtama taiteilijaryhmä erosi konservatiivisesta Künstlerhausista ja perusti Secessionin vuonna 1897; Klimt oli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Perustajiin kuuluivat myös Koloman Moser, Carl Moll, Josef Hoffmann ja Joseph Maria Olbrich, joka suunnitteli yhdistyksen näyttelyrakennuksen 1898. Jäsenet esittelivät töitään omissa näyttelyissään ja Ver Sacrum -lehdessä. Otto Wagner, Hoffmann ja Olbrich kehittivät wieniläisen jugendin geometrista muotokieltä. Hoffmannin ja Moserin 1903 perustama Wiener Werkstätte valmisti puu-, metalli-, nahka- ja lasiesineitä sekä sisustuksia ja loi taiteilijoiden malleille tuotanto- ja myyntikanavan. Darmstadtiin perustettiin 1899 taiteilijasiirtokunta, jonka johtavaksi arkkitehdiksi Olbrich nimitettiin.

Muualla Euroopassa

Glasgowssa Charles Rennie Mackintosh ja niin sanottu nelivaljakko kehittivät pelkistettyä muotokieltä, jolle olivat ominaisia valkoinen tila, ruudukko ja veistokselliset pinnat. Heidän töitään esiteltiin Münchenissä 1898, Wienin Secessionissa 1900 ja Torinossa 1902, ja Mackintoshin huonekaluja nähtiin Moskovassa 1902. Kataloniassa tyylin huomattavin arkkitehti oli Antoni Gaudí, jonka rakennuksissa rakenteelliset ratkaisut ja veistokselliset muodot yhdistyivät. Yhdysvalloissa Louis Comfort Tiffany kehitti lasitaidetta ja valaisimia.

Venäjällä uusromanttinen modern yhdisti uutta rakennustekniikkaa ja vanhan venäläisen arkkitehtuurin aiheita. Sen keskuksia olivat Pietari ja Moskova, jonne Fjodor Šehtel suunnitteli Alexandra Derožinskajan talon 1901.

Riiassa jugend oli 1900-luvun alun vallitseva rakennustyyli, ja lähes kolmannes keskustan rakennuskannasta edustaa sitä. Paikallisten arkkitehtien työhön yhdistyi vaikutteita Saksasta, Itävallasta ja Suomesta. Tyylin suuntauksia olivat koristeellinen varhaisjugend, myöhempi, pystylinjaa korostava ”perpendikulaarinen jugend” sekä paikallista puuarkkitehtuuria ja kansantaidetta hyödyntävä kansallisromantiikka. Insinööri Mihail Eisensteinin runsaasti koristellut talot ovat Riian tunnetuimpia jugendrakennuksia, mutta ne eivät edusta kaupungin arkkitehtuuria kokonaisuudessaan. Riian historiallinen keskusta liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1997. Jugendtaloja on tiheimmin vanhankaupungin ulkopuolella Klusais centrsin ympäristössä. Sisustuksissa historialliset tyylit ja jugend elivät pitkään rinnakkain.

Tyylin väistyminen

Jugend ei päättynyt kaikkialla samaan aikaan. Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttely oli tyylin näkyvä huipentuma, ja taideteollisuudessa art nouveausta kehittyi myöhemmin art deco. Saksassa Dresdenin kolmas taideteollisuusnäyttely 1906 vauhditti siirtymää käyttöä ja materiaaleja korostavaan muotoiluun, ja 1907 perustettu Deutscher Werkbund kokosi taiteilijoita ja yrityksiä kehittämään teollisesti valmistettuja tuotteita, arkkitehtuuria ja elinympäristöä. Se jatkoi jugendin pyrkimystä yhdistää taide ja arki mutta painotti koristeen sijasta käyttöä ja tuotantoa. Riiassa uusklassiset muodot yleistyivät noin vuodesta 1910, vaikka klassisia aiheita yhdistettiin vielä jugendin rakennusratkaisuihin.

Ensimmäinen suuri jugendnäyttely toisen maailmansodan jälkeen järjestettiin Zürichissä 1952, ja sen avasi van de Velde. Tyyli oli tuolloin vielä poissa muodista.

Tulo ja verkostot

Taideteollisuuskeskuskoulu oli perustettu 1871 ja siirtynyt 1875 vastaperustetun Suomen Taideteollisuusyhdistyksen alaisuuteen, ja Suomen Käsityön Ystävät perustettiin 1879 kansanomaisen käsityön tueksi. Louis Sparre perusti 1897 Porvooseen Iris-tehtaan ja kutsui sinne Brysselin maailmannäyttelyssä tapaamansa belgialais-englantilaisen taidemaalarin ja keraamikon Alfred William Finchin (1854–1930). Finch oli nuoruudessaan ollut perustamassa Brysselin kokeilevaa taiteilijaryhmää, ja hän toi Suomeen taideteollisuuden uusia virtauksia. Kun Armas Lindgren nimitettiin Taideteollisuuskeskuskoulun taiteelliseksi johtajaksi 1902, arkkitehdit alkoivat suunnitella rakennustensa huonekaluja ja osallistua taideteollisuuskilpailuihin.

Ideat levisivät näyttelyiden, matkojen ja taidelehtien välityksellä. Suomessa luettiin saksalaista Dekorative Kunstia ja brittiläistä The Studiota, joka vuonna 1895 kuvasi suomalaista taidetta yksilölliseksi ja kansalliseksi ja kertoi pyrkimyksestä irtautua saksalaisista ja venäläisistä vaikutteista. Arkkitehtien yhteydet ulottuivat Britanniaan, Wieniin, Saksaan, Venäjälle ja Yhdysvaltoihin. Skotlannin graniittiarkkitehtuuri kiinnosti suomalaisia, ja skotlantilaisen S. Lorimerin ja W. Aspelinin yhdessä suunnittelema talo Helsingissä kertoo suorasta yhteydestä. Eliel Saarinen seurasi Wienin taide-elämää ja kävi kaupungissa 1907, 1908, 1911 ja 1913.

Rakennustaito ja Arkitekten esittelivät säännöllisesti englantilaista arkkitehtuuria, erityisesti työväenasuntoja ja puutarhakaupunkeja. Ruotsista tuli Helsinkiin arkkitehteja rakennuskauden alkaessa, ja Tanskan Martin Nyropin tuotanto vaikutti Gesellius–Lindgren–Saarisen töihin. Amerikkalaisen H. H. Richardsonin romaanisiin muotoihin perustuva graniittiarkkitehtuuri esiteltiin Rakentaja-lehdessä 1903, ja sen vaikutus näkyy Saarisen Helsingin töissä.

Jugend ja kansallisromantiikka

Pääartikkeli: Kansallisromantiikka

Kansallisromantiikka oli suomalaisen jugendin suuntaus, jossa kansainvälistä muotokieltä tulkittiin paikallisten aiheiden ja materiaalien kautta. Sen taustalla olivat Suomen Muinaismuistoyhdistyksen vuosina 1871–1902 järjestämät tutkimusmatkat, joilla arkkitehtiylioppilaat tutustuivat keskiaikaisiin kirkkoihin ja talonpoikaisrakennuksiin. Karjalaisuus, Kalevala ja luonnonkivi näkyivät rakennuksissa, ja skotlantilaisesta arkkitehtuurista omaksuttu karhea graniittijulkisivu toimi suomalaisuuden vertauskuvana. Taiteilijoiden ateljeekodit, kuten Ruoveden Kalela ja Sääksmäen Visavuori, olivat varhaisia vapaan tilasuunnittelun kokeiluja, joissa asuintilat, ateljee ja maisemaan avautuvat näkymät sovitettiin samaan rakennukseen. Aikalaiskirjoituksissa keskusteltiin ”suomalaisesta tyylistä”, mutta sen rajoista ja kansainvälisten vaikutteiden osuudesta ei vallinnut yksimielisyyttä. Samoja rakennuksia, esimerkiksi Kansallismuseota, kuvataan sekä jugendiksi että kansallisromanttisiksi.

Arkkitehtuuri

Jugend vaikutti Suomessa erityisesti arkkitehtuurissa vuosina 1895–1915. Helsingissä on noin 600 jugendrakennusta. Kaupungin väkiluku nelinkertaistui 1870-luvulta noin neljässäkymmenessä vuodessa ja ylitti 100 000 vuonna 1902. Vauras keskiluokka halusi uudenlaisia asuntoja, ja myös työväestö perusti asunto-osakeyhtiöitä, joiden rakentamista valtion halpakorkoiset lainat edistivät. Kokonaisia jugendkaupunginosia syntyi Katajanokalle, Eiraan ja osiin Ullanlinnaa.

Julkisivujen luonnonkivimuuraus tehtiin suorakulmaisiksi hakatuista, erikokoisista graniittiharkoista skotlantilaisten ja pohjoisamerikkalaisten esikuvien mukaan, ja koristeisiin käytettiin helpommin työstettävää vuolukiveä. Kalliin kiven vuoksi kivijulkisivuja tehtiin pääasiassa julkisiin rakennuksiin. Kiveä voitiin nyt työstää koneellisesti ja kuljettaa rautateitse kaukaa, ja betonia käytettiin rungoissa ja välipohjissa. Rapatuista taloista yli puolet maalattiin kellertävillä ja punertavilla maavärisävyillä. Koristeaiheina olivat pöllöt, karhut, oravat, havupuiden oksat ja kävyt sekä joutsenet ja kurjet, ja Kalevalan hahmoja käytettiin julkisivuissa ja asunto-osakeyhtiöiden nimissä. Rappauskoristeita täydennettiin tiili- ja laattakentillä, ja ovet, portit ja parvekekaiteet tehtiin yksilöllisinä puu- ja metallitöinä. Kansallismuseon kupariovet takoi Eric O. W. Ehrström.

Katajanokan länsiosaan rakentui pääosin vuosina 1901–1913 Euroopankin mittakaavassa poikkeuksellisen yhtenäinen jugendkerrostalojen alue. Sen varhaisimpia taloja on Gesellius–Lindgren–Saarisen suunnittelema, 1898 valmistunut Tallbergin talo. Samojen arkkitehtien Eol-talo Luotsikadun ja Katajanokankadun kulmassa valmistui 1903. Ullanlinnan Huvilakadun talot valmistuivat pääosin 1904–1908. Niiden tornit ja erkkerit erottavat yhteen rakennetut talot toisistaan, ja katulinjan taakse jää puutarhamaisia pihoja.

Eiran asemakaavaehdotuksen laativat 1905 Bertel Jung, Armas Lindgren ja Lars Sonck puutarhakaupunkiaatteen ja Camillo Sitten kaupunkisuunnittelun hengessä. Kaartuvien katujen keskelle sijoitettiin soikea Engelinaukio ja siitä merelle laskeutuva puistovyöhyke, ja yhden perheen huviloiden sijaan tonteille nousi 2–4-kerroksisia huvilamaisia asuintaloja. Taloja suunnittelivat muun muassa Selim A. Lindqvist, Harald Smedberg, Jarl Eklund ja Max Frelander, ja myöhäisjugendia edustavat Lindqvistin Villa Riviera (1910) ja Onni Tarjanneen Armfeltintie 13 (1911). Eiran laidalla sijaitseva Lindqvistin Villa Johanna (Laivurinkatu 25, 1906) on harvoja keskustan yksityishuviloita. Sen neljä siipeä ryhmittyvät pyöreän porrastornin ympärille, ja punatiilen, rappauksen ja luonnonkiven yhdistelmä viittaa saksalaisiin esikuviin.

Julkisissa ja liikerakennuksissa jugend näkyi Helsingissä vuodesta 1901. Gesellius–Lindgren–Saarinen suunnitteli Pohjola-talon (1901) julkisivut, ja pohjakaavat laativat Ines ja E. A. Törnvall. Sisäänkäynnin vuolukiviveistokset teki Hilda Flodin. Sonckin Eiran sairaalaan (1905) tavoiteltiin yleissairaaloista poikkeavaa kodinomaista ympäristöä. Potilashuoneet ryhmiteltiin oleskeluhallien ympärille ja pitkiä käytäviä vältettiin, koska viihtyisyyden katsottiin edistävän toipumista. Sonckin Helsingin Puhelinyhdistyksen talossa eri sävyisiä graniittipintoja täydensivät vuolukiviyksityiskohdat, ja puhelinkeskus sijoitettiin ylimpään kerrokseen. Kansallismuseo (1906–1910) rakennettiin vuolukivestä, rappauksesta ja karkeaksi hakatusta graniitista, ja sen erikokoiset salit ja siipien ympärille avautuva pohja jäsensivät kokoelmat omiksi kokonaisuuksikseen. Saarinen voitti Helsingin päärautatieaseman kilpailun 1904; rakennus valmistui 1919 luonnoksesta pelkistettynä. Sonckin Kallion kirkko (1912) on symmetrinen ja geometrinen, ja se ennakoi jugendista etääntyvää suunnittelua.

Helsingin ohella tärkein keskus oli Tampere. Sonck voitti tuomiokirkon suunnittelukilpailun 1900, ja kirkko rakennettiin 1902–1907; sen sisämaalaukset tekivät Hugo Simberg ja Magnus Enckell. Wivi Lönnin keskuspaloasema (1908) on kaareva, jotta paloajoneuvot pääsivät portille eri suunnista. Usko Nyströmin Imatran Valtionhotelli kuuluu maan tunnetuimpiin jugendrakennuksiin.

Maaseudun huvilat olivat suomalaiselle jugendille keskeinen rakennustyyppi, jossa kokeiltiin vapaata tilajakoa, paikallisia materiaaleja ja rakennuksen sovittamista maisemaan. Kalela valmistui 1895, Emil Wikströmin Visavuori 1894 ja Pekka Halosen ateljee Tuusulaan 1902. Visavuoren ensimmäinen ateljeerakennus paloi 1896; uusi päärakennus valmistui 1899–1901 ja erillinen ateljee 1903. Wikström piirsi talonsa itse ja suunnitteli myös sen uunit, joiden kaakelit väritettiin hänen ohjeidensa mukaan.

Gesellius–Lindgren–Saarisen laajimpia hankkeita olivat arkkitehtien oma koti ja ateljee Hvitträsk Kirkkonummella (1901–1903) ja Suur-Merijoen kartano Viipurin lähellä (1902–1903). Pariisin paviljonki toi toimistolle runsaasti yksityistilauksia: Träskändan kartano Espooseen (1898–1901), Paloniemen kartano Lohjalle (1901), huviloita Laajasaloon (1901), Villa Miniato (1901–1902) ja R. E. Westerlundin Hvittorp Kirkkonummelle. Hvittorp ja arkkitehtien oma Hvitträsk suunniteltiin samaan aikaan, mikä näkyy niiden yhteneväisissä ratkaisuissa.

Kauniaisiin perustettiin huvila-alue 1906, ja sinne suunnittelivat taloja muun muassa Sonck, Lindqvist, Karl Lindahl, Bertel Jung ja Saarinen; Kulosaareen syntyi toinen huvilayhteisö 1910-luvulla. Sigurd Frosteruksen ja Gustaf Strengellin Villa Nissen (nykyinen Tamminiemi) Meilahdessa suunniteltiin 1903 Olbrichin ja van de Velden huviloiden mallin mukaan.

• 
  Eiran sairaala, Helsinki. Arkkitehti Lars Sonck.
• 
  Helsingin päärautatieasema. Arkkitehti Eliel Saarinen.
• 
  Suomen Kansallisteatteri. Arkkitehti Onni Tarjanne.
• 
  Aeolus-talo Helsingin Katajanokalla. Arkkitehti Selim A. Lindqvist.
• 
  Tampereen tuomiokirkko. Arkkitehti Lars Sonck.
• 
  Tampereen keskuspaloasema. Arkkitehti Wivi Lönn.
• 
  Rakennus- ja kiviteollisuusosuuskunta Alkun talo, Turku.
• 
  Imatran Valtionhotelli. Arkkitehti Usko Nyström.
• 
  Hvitträsk. Arkkitehdit Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren.
• 
  Jugendrakennuksen sisäänkäynti Katajanokalla.
• 
  Jugendrakennus Kajaaninkadulla, Oulu.

Taideteollisuus ja sisustukset

Iris-tehdas valmisti Porvoossa 1897–1902 huonekaluja ja keramiikkaa. Sparre vastasi huonekaluista ja Finch keramiikasta, ja tavoitteena olivat käsityönä tehdyt, toimivat käyttöesineet vastapainoksi teolliselle massatuotannolle. Kohtuuhintainen myynti ei onnistunut, ja yhtiö teki konkurssin 1902. Porvoon museon kokoelmassa on yli 300 Sparren ja Finchin suunnittelemaa Iris-esinettä.

Arabian Fennia-sarjassa perinteiset aiheet sovitettiin teolliseen tuotantoon, ja koristelijat maalasivat astiat käsin. Sarjan suunnittelijoiksi on nimetty Saarinen ja Lindgren, mahdollisesti myös Gallen-Kallela. Yhden maljakon suunnittelijaksi on esitetty myös Herman Geselliusta. Yli kahdenkymmenen koristeen sarjassa geometrinen muotokieli yhdistyi kansallisromantiikan kuvastoon. Nuutajärven lasitehtaan esineissä käytännölliseen muotoon yhdistyi graafinen koristelu.

Ryijyt kuuluivat sisustuskokonaisuuksiin. Akseli Gallen-Kallelan 1899 suunnitteleman penkkiryijyn Liekin kutoi Suomen Käsityön Ystävät Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn, jossa se oli esillä Suomen paviljongin Iris-huoneessa. Ryijy sai näyttelyssä ensimmäisen palkinnon, ja Gallen-Kallela lahjoitti sen Saariselle.

Hvitträskissä kokonaistaideteoksen ihanne ulottui huonetta myöten. Tuvan tammikaluston valmisti turkulainen Bomanin puusepäntehdas, kaikkien uunien ja takkojen kaakelit toimitti Wilh. Andsténin tehdas, ja uuninluukkuja tekivät Hj. H. Kastenin metallitehdas sekä taidetakoja Ehrström. Kattokruunun suunnitteli Loja Saarinen, ja ruokasalin lasimaalauksen Olga Gummerus-Ehrström. Suur-Merijoen kartanoon Väinö Blomstedt teki kuvakudoksen ja seinämaalauksen ja Ehrström pakotettuja metallitöitä. Kokonaissuunnittelu ei aina ulottunut kaikkiin huoneisiin: Hvittorpissa osa tapeteista ja kalusteista oli asukkaiden valitsemia.

Arkkitehdit suunnittelivat myös kaakeliuuneja. Wilh. Andsténin vuoden 1903 hinnastossa 15 mallia on merkitty Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen ja yksi Eva ja Louis Sparren suunnittelemaksi. Ainolan uunin suunnitteli Lars Sonck, ja Sibelius halusi sen vihreäksi.

Turun kaakelitehdas mainosti 1908 Kotitaiteessa uusia suomalaisarkkitehtien piirustusten mukaan tehtyjä malleja. Uuneja vietiin myös Venäjälle ja Baltiaan: Pietarin rakennusnäyttelyssä 1908 oli esillä Andsténin uuneja ja Turun tehtaan venäläistyyppinen malli, riikalainen arkkitehti Alexander Schmaeling edusti Andsténia 1909–1911, ja Turun tehdas avasi Riikaan oman myymälän 1914.

Kansainvälinen vastaanotto

Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn Suomi osallistui osaksi saadakseen autonomiansa loukkaukset kansainväliseen tietoisuuteen. Helmikuun 1899 manifesti oli aloittanut sortokauden. Gesellius–Lindgren–Saarisen suunnittelema paviljonki esitteli maan kulttuuria, taideteollisuutta ja teollisuustuotteita, ja sen Iris-huoneen sisusti Gallen-Kallela omin tekstiilein ja kalustein sekä Finchin keramiikalla. Paviljonki sai huomattavaa vastakaikua, ja suomalaisarkkitehtien saavutuksia kiiteltiin eurooppalaisissa taidelehdissä. Vuonna 1905 Julius Meier-Graefe kirjoitti Suomen kehittäneen oman rakennustyylin ja nimesi sen edustajiksi Saarisen, Geselliuksen ja Lindgrenin. Kolmannen pohjoismaisen arkkitehtikokouksen 150 osallistujaa vieraili Hvitträskissä 1909.

Suomalaiset huvilat tulivat tunnetuiksi saksalaisten julkaisujen kautta. Hermann Muthesiuksen johdannolla varustetun Das moderne Landhaus -teoksen toinen painos (1905) sisälsi oman suomalaisen osastonsa: Gesellius–Lindgren–Saarisen huvilan ja takkanurkkauksia Helsingin lähellä, Pekka Halosen ateljeetalon ja Louis Sparren suunnitteleman ruokasalin. Muthesiuksen Landhaus und Garten (1907) esitteli Hvitträskin, ja Moderne Bauformen omisti toimistolle samana vuonna laajan kuvakatsauksen, jossa olivat Pohjoismaiden Osakepankin talo, Kansallismuseo, Helsingin ja Viipurin rautatieasemat, Hvitträsk ja kilpailuehdotus huvilaksi Reinin varrelle. Toimisto sai tilauksen myös Saksasta: runoilija Paul Remerin talo Molchow-järven rannalla Brandenburgissa valmistui 1907.

Yhteydet ulottuivat Venäjän keisarikunnan ja Baltian kaupunkeihin. Grahn, Hedman & Wasastjerna voitti Riian kaupungintalon kilpailun 1901, Saarinen laati 1903 huvilasuunnitelman Moskovaan ja kävi Pietarissa 1911–1914, ja Tallinnassa hän toimi kaupunkisuunnittelun neuvonantajana ja voitti kilpailuja 1911 ja 1913. Lindgrenin ja Lönnin suunnittelema Estonia-teatteri valmistui 1913.

Riiassa suomalaista mallia seurattiin tietoisesti. Latvialaisarkkitehtien ensimmäiset kansallisromanttiset rakennukset, Ķeniņšin koulu ja Kļaviņšin vuokratalo (1905, Konstantīns Pēkšēns ja Eižens Laube), yhdistivät suomalaisia esikuvia etnografiseen ornamenttiin, ja aikalaisarvostelija kutsui uutta suuntaa 1908 ”suomalaiseksi tyyliksi”.

Myöhäisvaihe, säilyminen ja arvostus

1910-luvulla järkiperäisyys korostui ja koristelu väheni etenkin liike- ja teollisuusrakennuksissa. Asuintalojenkin muotokieli maltillistui, ja vaihetta kutsutaan myöhäisjugendiksi. Julkisivuissa muutos näkyi symmetriana, geometrisina koristekenttinä ja tyyliteltyinä kasviaiheina. Helsingin rakentaminen huipentui 1913, jolloin keskustan kivitalot ylittivät määrältään puutalot. Ensimmäinen maailmansota katkaisi kauden, ja sodan jälkeen rakentaminen tukeutui jälleen klassisiin esikuviin.

Katajanokan vanha osa sekä Eira ja Huvilakadun korttelit on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäviksi rakennetuiksi kulttuuriympäristöiksi. Hvitträskin pohjoissiipi paloi 1922, ja tilalle rakennettiin Eero Saarisen suunnittelema pienempi siipi 1929–1936. Saariset myivät Hvitträskin 1949. Se avattiin museona 1971, valtio osti sen 1981, ja se siirtyi Museoviraston hallintaan 2000.

Viitteet