Karl Bernhard Wiklund (15. maaliskuuta 1868 Västerås – 28. elokuuta 1934 Uppsala) oli ruotsalainen fennougristi, saamelaiskielten, kansanperinteen ja kulttuurin tutkija ja Uppsalan yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori 1905–1933. Häntä pidetään Ruotsin fennougristiikan perustajana ja modernin saamelaiskielten tutkimuksen uranuurtajana.
Wiklund kiinnostui saamelaiskielistä ja suomen kielestä jo koulupoikana ja teki ensimmäisen pitkän kenttätyömatkansa saamelaisten pariin 17-vuotiaana ylioppilaana. (Matkan syynä oli tosin myös hänen jo nuorena sairastamansa keuhkotauti, johon hän etsi parannusta pohjoisen ilmasta.) Hän opiskeli Uppsalan yliopistossa mutta täydensi opintojaan myös Helsingissä ja hankki sujuvan suomen kielen taidon. Hän suoritti 1894 filosofian lisensiaattitutkinnon, väitteli 1896 kantasaamen äännehistoriasta, ja hänet nimitettiin 1896 Uppsalan yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen dosentiksi. Vuonna 1908 virka muutettiin henkilökohtaiseksi professuuriksi, joka vakinaistettiin Ruotsin ensimmäiseksi fennougristiikan oppituoliksi 1931.
Ruotsissa saamen kielen tieteellistä asiantuntemusta ei vielä ollut paljon, mutta Wiklund teki yhteistyötä myös suomalaisten kollegojen kanssa. Suomalais-Ugrilainen Seura tuki hänen kenttätyötään, jonka tuloksena syntyi luulajansaamen sanakirja. Ajan mittaan Wiklundin ja suomalaisten tutkijoiden välille syntyi kiistoja. Arvid Genetzin kuolansaamen sanakirjaa Wiklund kritisoi historioivasta otteesta eli rekonstruoitujen sananmuotojen käytöstä. Suomalaisen tiedeyhteisön kanssa törmäyskurssille Wiklund joutui olettaessaan vanhimpien germaanisten lainojen tulleen suomen kielen esimuotoihin jo pronssikaudella (Suomessa ne ajoitettiin tuolloin vasta rautakaudelle) ja pitäessään suomenruotsalaisia Suomen esihistoriallisen germaaniasutuksen suoranaisina jatkajina.
E. N. Setälän kanssa K. B. Wiklund teki aluksi tiivistä yhteistyötä muun muassa suomalais-ugrilaisen tarkekirjoituksen kehittämisessä ja vanhojen suomenkielisten tekstien tutkimuksen alalla. He toimittivat yhdessä teossarjan Suomen kielen muistomerkkejä ensimmäisen osan (1893). Vähitellen toverusten välille puhkesi yhä kiivaampi riita, jonka erityisenä aiheena oli astevaihteluteoria: Wiklundin mielestä Setälä näki kritiikittömästi olettamansa suomalais-ugrilaisen astevaihtelun jälkiä kaikkialla. Wiklundin ja Setälän välejä tulehduttivat edelleen myös Wiklundin kriittiset kommentit Setälän liian innokkaasta osallistumisesta politiikkaan tieteen kustannuksella, ja lopullisesti Setälän hermostutti Wiklundin väite, että Agricolan psalttarin esipuheen runo olisi mukaelma ruotsalaisesta lähteestä. Vielä Wiklundin kuoltua kirjoittamassaan muistokirjoituksessa Setälä väitti, että astevaihtelua ja Agricolaa koskeneet kiistat olivat sumentaneet arvostetun tutkijan mielen. Setälän vaikutusvallan vuoksi kesti pitkään, ennen kuin Suomessa tunnustettiin Wiklundin tutkimusten todellinen merkitys.
Fennougristiikan professorina Wiklund laajensi tutkimustyötään muihinkin suomalais-ugrilaisiin kieliin ja pohti muun muassa kielikuntien varhaishistoriaa (hän arveli indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten olevan yhteistä alkuperää). Hän oli perustamassa Uppsalaan tieteellistä aikakausjulkaisua Le monde oriental, johon kirjoitti itse etenkin suomalais-ugrilaisia kieliä käsitteleviä artikkeleja. Saamelaiskielten ja saamelaisten tutkimus säilyi kuitenkin hänen tärkeimpänä tutkimusalueenaan. Toisin kuin monet aikalaistutkijat, Wiklund ei uskonut saamelaisten olevan itäistä (”mongolidista”) alkuperää vaan piti heitä ikivanhana Skandinavian alkuperäiskansana, joka oli myöhemmin omaksunut alkuperäisen kielensä tilalle suomensukuisen kielimuodon. Wiklundin työ oli tärkeänä perustana luulajansaamen kirjakielen kehitykselle, ja hän osallistui myös Raamatun saamentamiseen.
Kielen ohella Wiklund tutki asutushistoriaa ja kansanperinnettä, esimerkiksi saamelaisten ruokaperinteitä tai tervehdyksiä. Häntä on luonnehdittu suorastaan modernin etnologian edelläkävijäksi, ja erityistä huomiota ovat saaneet hänen suksien ja hiihdon historiaa koskevat tutkimuksensa. Viranomaiset tarvitsivat Wiklundin asiantuntemusta määritellessään maankäyttö- ja laiduntamisoikeuksia. Ruotsin valtionarkistossa on hänen lapinkyliä koskeva jäljennöskokoelmansa.
Wiklund avioitui 1905 Gertrud Karolina Sylwanin kanssa, ja avioliitosta syntyi kolme lasta.
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
