Saksan kommunistinen puolue

Saksan kommunistinen puolue
Kommunistische Partei Deutschlands
Perustettu 1918
Lakkautettu 1956 (kielletty Länsi-Saksassa)
Ideologia Marxilais-leniniläisyys
Poliittinen kirjo äärivasemmisto
Toimisto Karl-Liebknecht-Haus, Berliini
Äänenkannattaja Die Rote Fahne, Deutsche Volkszeitung (1945-1946)
Jäsenmäärä 360 000 (1932)
Kansainväliset jäsenyydet Komintern
Nuorisojärjestö Kommunistischer Jugendverband Deutschlands
Vaalimainoksia KPD:n puoluetoimiston, Karl-Liebknecht-Hausin seinässä 1932.
KPD:n toimijoita Essenissä 1925.

Saksan kommunistinen puolue (saks. Kommunistische Partei Deutschlands kuuntele ääntämysⓘ (ohje), lyh. KPD) oli vuosina 1918–1956 toiminut saksalainen kommunistinen puolue.

KPD perustettiin Saksan vallankumouksen jälkeen 1. tammikuuta 1919 alussa Berliinissä. Puolue sulautettiin Saksan demokraattisessa tasavallassa vuonna 1946 osaksi Saksan sosialistista yhtenäisyyspuoluetta, mutta se jatkoi vielä toimintaansa Saksan liittotasavallassa vuoteen 1956 saakka.

Historia

Perustaminen

KPD muodostui Spartakistiliiton muutettua nimensä ensimmäisen maailmansodan ja marraskuun vallankaappausyrityksen jälkeen 1918 Saksassa. Perustava kokous pidettiin Berliinissä 1. tammikuuta vuonna 1919. Karl Liebknecht, Rosa Luxemburg ja Wilhelm Pieck olivat perustamassa Saksan kommunistista puoluetta. KPD ilmoitti toimivansa vallankumouksellisena vaihtoehtona sosiaalidemokraateille ja pyrki proletariaatin diktatuurin perustamiseen, sillä se halusi korvata itse kutsumansa "porvarillisen" demokratian sosialistisella neuvostotasavallalla. Puolue oli perustamassa Kommunistista internationaalia Venäjällä 1919.

Weimarin tasavallan aika

KPD:n kannatus vaihteli Weimarin tasavallan aikana pidetyissä vaaleissa 10–15 prosentin välillä. Sillä oli edustajia Saksan valtiopäivillä ja osavaltioiden parlamenteissa.

Saksa ajautui suuren laman seurauksena kriisiin, jossa työttömyys oli suurta. Vuonna 1932 enää vain kolmannes työikäisestä teollisuusväestöstä oli täystyöllistetty. Kommunistit lisäsivät kannatustaan nimenomaan työttömien äänillä, mutta eivät kriisin aikana kuitenkaan tähdänneet vallankumoukseen. Vuoden 1932 marraskuussa järjestettyjen valtiopäivävaalien jälkeen KPD:lla oli 584:n paikan valtiopäivillä 100 edustajaa.

KPD:n ehdokkaana Saksan presidentiksi 1925 ja 1932 oli Ernst Thälmann.

Natsi-Saksan aika

Kansallissosialistien valtaannousun jälkeen 1933 puolue kiellettiin.

Valtiopäivätalon tuhopolton jälkeen Preussin osavaltiossa vangittiin kahden viikon sisällä noin 10 000 kommunistia. Thälmann pidätettiin 3. maaliskuuta 1933. Monet saksalaiset kommunistit pakenivat ulkomaille, osa suoraan Moskovaan, missä he tarjoutuivat Neuvostoliiton palvelukseen. Jotkut pääsivät töihin Kominterniin.

Neuvostoliitossa käynnistyi Stalinin vainojen aikana heinäkuussa 1937 saksalaisten kommunistien pidätysoperaatio, koska NKVD epäili heitä vakoilusta ja urkinnasta natsi-Saksan hyväksi. Operaation aikana pidätettiin yhteensä 55 005 henkeä. Heistä 41 898 ammuttiin ja 13 107 sai elinkautisen vankeusrangaistuksen.

KPD:n johtajista Wilhelm Pieck ja Walter Ulbricht säilyttivät henkensä puhdistuksissa. Molemmat antoivat ilmi puoluetovereitaan. Molotov–Ribbentrop-sopimus muutti jälleen saksalaisten kommunistien tilanteen. Pieck ja Ulbricht muuttivat propagandaansa, jotta se sopi Neuvostoliiton uuteen ulkopolitiikkaan. Hitlerin hallinto hyväksyttiin nyt, eikä KPD:n materiaali saanut enää sisältää sanaa "fasisti". Ideologisen täyskäännöksen hyväksyminen ei ollut kaikille saksalaiskommunisteille yhtä helppoa kuin heidän johtajilleen. Helmikuussa 1944 Pieck ja Ulbricht saivat tehtäväkseen ryhtyä suunnittelemaan Saksaan sodanjälkeistä järjestystä.

Berliinin taistelun ollessa vielä käynnissä Moskovasta lähetettiin 30. huhtikuuta 1945 kymmenen saksalaisen kommunistin ryhmä Puolan ja Saksan väliselle rajalle. Ryhmän johdossa oli Ulbricht, ja sen ensimmäisenä tehtävänä solmia luottamukselliset suhteet puna-armeijaan. Saksassa heidät kuljetettiin marsalkka Žukovin päämajaan, joka sijaitsi 30 kilometriä Berliinistä itään. Kun Berliini oli 2. toukokuuta kukistunut, ryhmä alkoi tunnistaa ja tukahduttaa fasismin jäänteitä sekä luoda Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle paikallishallintoa. Joukkoa alettiin kutsua "ryhmä Ulbrichtiksi". Ulbrichtin piti raportoida Neuvostoliiton miehitysviranomaisille lähes joka ilta, ja hän sai pian heidän luottamuksensa. "Ryhmä Ulbrichtin" lisäksi Neuvostoliiton miehitysalueella toimi kolme vastaavaa ryhmää, jotka oli myös koottu Moskovassa asuneista saksalaisista kommunisteista. "Ryhmä Ackermannin" johdossa oli Anton Ackermann. Se oli lähetetty Saksaan päivä Ulbrichtin ryhmän jälkeen.

Toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen KPD:n toiminta sallittiin Neuvostoliiton miehittämällä alueella 10. kesäkuuta 1945. Seuraavana päivänä KPD ilmoitti siirtävänsä tavoittelemaansa vallankumousta, kunnes denatsifikaatio ja Saksan yhteiskunnan demokratisointi olisi saatu päätökseen. Puolueen äänenkannattajaksi perustettu Deutsche Volkszeitung ilmestyi ensimmäisen kerran Berliinissä 13. kesäkuuta 1945. Sen päätoimittaja oli Karl Maron. Wilhelm Pieck palasi 1. heinäkuuta 1945 Neuvostoliitosta KPD:n puheenjohtajaksi. Muita sallittuja puolueita olivat sosiaalidemokraattinen puolue SPD, liberaalipuolue LDP ja kristillisdemokraattinen unioni CDU.

Neuvostoliiton miehittämällä alueella Itä-Berliiniä lukuun ottamatta sosiaalidemokraattiset puoluejärjestöt pakkoyhdistettiin kommunistisiin vuoden 1946 huhtikuussa nimellä Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue, josta tuli Itä-Saksaa yksinvaltaisesti hallinnut kommunistipuolue.

Läntisessä Saksassa yhä stalinistisemmaksi muuttuneenkenen mukaan? KPD:n toiminta kiellettiin 1956. Muiden liittopäiväpuolueiden mukaan KPD oli osasyyllinen Weimarin tasavallaksi kutsutun tasavaltaisen Saksan romahtamiseen, vieraan vallan (Neuvostoliiton) ohjauksessa ja perustuslain vastainen.

Vuonna 1968 pääosin KPD:n entiset jäsenet perustivat Saksalaisen kommunistisen puolueen (Deutsche Kommunistische Partei, DKP).

Lähteet

  1. ↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 99. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8
  2. ↑ History (english) kommunistische-partei-deutschlands.eu.
  3. ↑ Communist Party of Germany en-academic.com.
  4. ↑ Saarinen, Hannes: Demokratian kriisi ja toinen maailmansota, s. 924. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30206-4
  5. ↑ Hoyer, Katja: Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-1990, s. 26. Atena, 2023. ISBN 978-951-1-42479-6
  6. ↑ Hoyer s. 26–27.
  7. ↑ Hoyer s. 33–40.
  8. ↑ Hoyer s. 44–50.
  9. ↑ Hoyer s. 69–74, 79–80.
  10. ↑ Hoyer s. 165.
  11. ↑ Socialist Unity Party of Germany encyclopedia.com.
  12. ↑ Hoyer s. 85.
  13. ↑ Deutsche Volkszeitung (1945) Explained everything.explained.today.
Tämä Saksaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.