Kardiologia on sydämen ja verenkiertoelimistön toimintaa ja sairauksia tutkiva lääketieteen ala. Tavallisimpia sairauksia ovat sepelvaltimotauti, rytmihäiriöt ja sydämen vajaatoiminta. Suomessa kardiologia on sisätautiopin suppea erikoisala ja käytännössä kaikki kardiologit ovat sisätautien erikoislääkäreitä, lastenkardiologit lastentautien erikoislääkäreitä. Sydänkirurgeja ei ole tapana kutsua kardiologeiksi.
Kardiologian juuret juontavat antiikin aikaan. Antiikin Kreikan lääkärit, kuten Hippokrates, Aristoteles ja Galenos, tekivät varhaisia havaintoja sydämen toiminnasta ja verenkierron perusteista. He uskoivat, että sydän oli tärkeä elin ja että veri oli sen keskeinen osa.
Keskiajalla kardiologiaan liittyvä tieto säilyi, mutta ei juuri kehittynyt. Sydänsairauksien hoito oli vielä varsin rajallista ja usein uskonnollisiin tai maagisiin käytäntöihin perustuvaa.
Renessanssin aikana anatominen tutkimus alkoi edistyä merkittävästi. Leonardo da Vinci piirsi tarkkoja sydämen anatomisia piirroksia, ja William Harvey esitti 1600-luvulla verenkierron teorian, joka mullisti käsitykset sydämen toiminnasta.
1800-luvulla lääketieteellinen teknologia kehittyi nopeasti. Stetoskooppi ja verenpaineen mittauslaitteet tulivat käyttöön. Sydän- ja verisuonitaudit tunnistettiin yhä tarkemmin, ja ensimmäiset sydänäänten kuuntelutavat kehitettiin.
1900-luvun alkupuolella kardiologian tutkimus sai merkittävän sysäyksen. Eindhoven Kemphanen kehitti vuonna 1901 elektrokardiogrammin (EKG), joka mahdollisti sydämen sähköisen toiminnan tarkemman tutkimisen.
Nykyään kardiologian diagnosoinnissa käytetään eri kuvantamistekniikoita, kuten ultraääntä, angiografiaa ja magneettikuvausta. Sydänsairauksien hoitoon on kehitetty tehokkaita lääkkeitä, ja sydänkirurgiset toimenpiteet ovat yhä kehittyneempiä.
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kardiologia Wikimedia Commonsissa