Karl Barth

Nuoruus ja koulutus

Barth syntyi Baselissa mutta vietti lapsuutensa Bernissä. Hän opiskeli teologiaa saksalaisen liberaalin protestantismin vaikutuspiirissä. Hänen opettajiinsa kuului muun muassa Wilhelm Herrmann, jonka edustama teologia vaikutti Barthin varhaiseen ajatteluun.

Vuosina 1911–1921 Barth työskenteli reformoidun kirkon pastorina Safenwilin kylässä Aargaun kantonissa. Vuonna 1913 hän avioitui viulisti Nelly Hoffmannin kanssa. Heille syntyi neljä poikaa ja yksi tytär.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Barth alkoi etääntyä liberaalista protestanttisesta teologiasta. Hän katsoi, ettei sen ihmiskeskeinen käsitys uskonnosta ja kulttuurista kyennyt vastaamaan sodan synnyttämään hengelliseen ja yhteiskunnalliseen kriisiin. Hänen ajatteluunsa vaikuttivat muun muassa uskonnollissosialistiset ajattelijat Hermann Kutter ja Christoph Blumhardt sekä filosofi Søren Kierkegaard ja teologi Franz Overbeck.

Barth ryhtyi arvostelemaan käsitystä, jonka mukaan Jumalan tunteminen voisi perustua ihmisen uskonnolliseen kokemukseen, kulttuuriseen kehitykseen tai järjelliseen päättelyyn. Hänen mukaansa Jumala voidaan tuntea ainoastaan Jumalan oman ilmoituksen perusteella.

Roomalaiskirjeen selitys ja dialektinen teologia

Vuonna 1919 Barth julkaisi teoksensa Der Römerbrief (Roomalaiskirjeen selitys), jonka toinen, perusteellisesti uudistettu painos ilmestyi vuonna 1922. Teoksesta tuli yksi 1900-luvun protestanttisen teologian merkittävimmistä suunnannäyttäjistä.

Barth korosti teoksessaan Jumalan ehdotonta toiseutta ja arvosteli pyrkimyksiä yhdistää Jumala välittömästi inhimilliseen kulttuuriin, saavutuksiin tai uskonnolliseen kokemukseen. Hänen mukaansa Jeesuksen Kristuksen ristissä tapahtuva Jumalan ilmoitus asettaa kyseenalaiseksi ihmisen yritykset saavuttaa Jumala omista lähtökohdistaan.

Barthin ajattelu liittyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen dialektiseen teologiaan, joka nousi vastustamaan liberaalin protestanttisen teologian ihmiskeskeisyyttä. Suuntauksen muihin edustajiin kuuluivat muun muassa Rudolf Bultmann, Eduard Thurneysen, Emil Brunner ja Friedrich Gogarten.

Dialektisessa teologiassa korostettiin Jumalan ja ihmisen välistä perustavanlaatuista eroa sekä jumalallisen ilmoituksen paradoksaalista luonnetta. Barthille keskeistä oli, ettei Jumalaa voida tehdä inhimillisen ajattelun tai uskonnollisen kokemuksen kohteeksi samalla tavalla kuin muita todellisuuden ilmiöitä.

Yliopistoura

Barth nimitettiin reformoidun teologian professoriksi Göttingenin yliopistoon vuonna 1921. Hän työskenteli siellä vuoteen 1925, minkä jälkeen hän siirtyi Münsterin yliopistoon vuosiksi 1925–1930 ja edelleen Bonnin yliopistoon vuosiksi 1930–1935. Göttingenissä Barth tutustui Charlotte von Kirschbaumiin, josta tuli hänen pitkäaikainen työtoverinsa ja sihteerinsä.

Barthin teologinen ajattelu kehittyi yliopistouran aikana kohti laajaa ja järjestelmällistä ilmoitusteologiaa. Hän korosti Jumalan sanan ensisijaisuutta sekä sitä, että kristillisen teologian lähtökohtana tulee olla Jumalan itseilmoitus Jeesuksessa Kristuksessa.

Barmenin teologinen julistus ja kansallissosialismin vastustaminen

Kansallissosialistisen Saksan aikana Barth vastusti pyrkimyksiä alistaa protestanttiset kirkot valtion ideologiseen ohjaukseen. Hän osallistui tunnustuskirkon toimintaan ja oli keskeisessä asemassa vuonna 1934 laaditun Barmenin teologisen julistuksen (saks. Barmer theologische Erklärung) valmistelussa.

Julistuksessa torjuttiin kansallissosialistisen ideologian vaikutus kirkon opetukseen. Sen keskeisenä ajatuksena oli, että kirkon ainoa varsinainen Herra on Jeesus Kristus eikä mikään poliittinen johtaja tai valtiollinen ideologia. Barth lähetti julistuksen myös henkilökohtaisesti Adolf Hitlerille. Barmenin julistuksesta tuli yksi tunnustuskirkon keskeisistä asiakirjoista ja merkittävä teologinen kannanotto kansallissosialistisen kirkkopolitiikan vastustamisessa.

Barth valittiin tunnustuskirkon johtajistoon eli Reichsbruderratiin. Hänen toimintansa johti ristiriitoihin kansallissosialistisen hallinnon kanssa. Hän kieltäytyi vannomasta ehdotonta uskollisuudenvalaa Hitlerille, minkä seurauksena hänet erotettiin Bonnin yliopiston professorinvirasta vuonna 1935.

Barth palasi Sveitsiin ja ryhtyi Baselin yliopiston systemaattisen teologian professoriksi. Hän hoiti tehtävää vuoteen 1962. Sveitsissä Barth puolusti maansa kansallista puolustusta. Kun häneltä kysyttiin suhtautumista aseelliseen maanpuolustukseen, hän vastasi myöntävästi ja korosti erityisesti Sveitsin pohjoisrajan puolustamista. Vuonna 1938 Barth kirjoitti tšekkiläiselle teologille Josef Hromádkalle kirjeen, jossa hän ilmaisi tukensa kansallissosialistista Saksaa vastaan taisteleville.

Myöhempi elämä

Toisen maailmansodan jälkeen Barth osallistui aktiivisesti Euroopan kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän vaikutti Saksan protestanttisten kirkkojen jälleenrakentamista ja kansainvälisiä suhteita koskeviin keskusteluihin.

Barth osallistui vuoden 1945 Stuttgartin syyllisyydentunnustusta seuranneeseen keskusteluun kirkkojen vastuusta kansallissosialismin aikana. Vuonna 1947 hän oli mukana Darmstadtin julistuksen valmistelussa yhdessä muun muassa Hans Joachim Iwandin kanssa.

1950-luvulla Barth suhtautui myönteisesti rauhanliikkeeseen ja vastusti Länsi-Saksan jälleenvarustautumista. Hän arvosteli sekä länsimaista kapitalismia että kommunismia eikä halunnut samastaa kristillistä uskoa kumpaankaan poliittiseen järjestelmään.

Barth osallistui myös kylmän sodan aikaiseen keskusteluun idän ja lännen suhteista. Hän käsitteli aihetta muun muassa The Christian Century -aikakauslehdessä. Vuonna 1962 Barth vieraili Yhdysvalloissa ja luennoi muun muassa Princetonin teologisessa seminaarissa, Chicagon yliopistossa ja San Franciscon teologisessa seminaarissa. Hän vieraili myös Duken yliopistossa.

Barth kutsuttiin Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen, mutta hän ei voinut osallistua siihen sairastumisensa vuoksi. Barth kuoli Baselissa 10. joulukuuta 1968.

Jumalan suvereniteetti ja ilmoitus

Barthin teologian keskeisenä lähtökohtana oli Jumalan ehdoton suvereniteetti. Hänen mukaansa Jumala on ihmisestä riippumaton eikä hänen olemustaan voida johtaa inhimillisestä kokemuksesta, järjellisestä päättelystä tai uskonnollisesta tietoisuudesta. Barth vastusti ihmiskeskeistä teologiaa, jossa Jumalan tuntemisen perustaksi asetetaan ihmisen uskonnollinen kokemus tai moraalinen tietoisuus. Hänen mukaansa Jumalan tunteminen perustuu yksinomaan Jumalan omaan ilmoitukseen.

Barthin teologiassa keskeinen asema oli paradoksilla. Jumalan ja ihmisen välinen suhde sisältää jännitteitä, joita ei voida ratkaista pelkän inhimillisen järjen avulla. Esimerkiksi inkarnaatiossa ääretön Jumala tulee äärelliseksi ihmiseksi. Tämä ilmentää Barthin mukaan jumalallisen ilmoituksen paradoksaalista luonnetta.

Ihmisen olemassaoloa Barth tarkasteli Jumalan ilmoituksen synnyttämän kriisin näkökulmasta. Ihminen joutuu kohtaamaan Jumalan ehdottoman totuuden ja oman rajallisuutensa välisen jännitteen. Jumalan ilmoituksen hyväksyminen tai torjuminen muodostaa siten ihmisen olemassaoloa koskevan perustavanlaatuisen ratkaisun.

Jumalan suvereniteetti ei kuitenkaan Barthin mukaan merkitse sitä, että Jumala olisi ihmiselle täysin etäinen. Jumala ilmaisee itsensä ihmiselle oman tahtonsa mukaisesti. Jumalan tunteminen perustuu hänen vapaaseen päätökseensä ilmoittaa itsensä eikä ihmisen itsenäiseen kykyyn saavuttaa jumalallista tietoa.

Kristologia ja Jumalan sana

Barthin teologian keskeinen lähtökohta oli kristosentrinen ilmoituskäsitys. Jeesus Kristus on Jumalan varsinainen Sana ja Jumalan itseilmoituksen täydellinen ilmentymä.

Barth erotti toisistaan Jumalan sanan kolme muotoa: Jeesuksessa Kristuksessa tapahtuneen ilmoituksen, Raamatun todistuksen tästä ilmoituksesta sekä kirkon julistuksen. Näiden kaikkien perustana on Jumalan oma toiminta. Barthin mukaan Jeesus Kristus on sekä todellinen Jumala että todellinen ihminen. Kristuksessa Jumala ilmoittaa itsensä ihmiskunnalle ja sovittaa ihmisen itsensä kanssa. Kristuksen persoona ja sovitustyö muodostavat näin Barthin teologisen järjestelmän keskuksen.

Barth korosti, ettei Jumalaa voida tuntea riippumatta hänen ilmoituksestaan Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan ilmoitus ei ole vain Jumalaa koskevan tiedon välittämistä, vaan Jumalan itsensä ilmoittamista.

Raamattukäsitys

Barthin raamattukäsitys erosi sekä liberaalin protestanttisen teologian että konservatiivisen evankelikaalisen teologian näkemyksistä. Hän ei pitänyt Raamattua itsessään erehtymättömänä jumalallisena ilmoituksena, vaan inhimillisenä todistuksena Jumalan ilmoituksesta.

Barthin mukaan Raamatun auktoriteetti perustuu siihen, että Jumala käyttää sitä oman sanansa välittämiseen. Raamatun tekstit ovat historiallisesti ja inhimillisesti syntyneitä, mutta Jumala voi niiden kautta puhutella ihmistä. Raamatusta tulee Jumalan sana silloin, kun Jumala ilmoittaa itsensä sen välityksellä.

Tämän vuoksi Barth ei hyväksynyt käsitystä, jonka mukaan Raamatun auktoriteetti voitaisiin perustaa yksinomaan sen historialliseen luotettavuuteen tai erehtymättömyyteen. Hänen näkemyksensä poikkesi erityisesti konservatiivisesta evankelikaalisesta käsityksestä, jossa Raamattua pidetään itsessään Jumalan sanana.

Barth korosti myös, että Raamatun tulkinnan perustana tulee olla sen todistus Jeesuksesta Kristuksesta. Kristus on Jumalan ilmoituksen keskus, jonka valossa Raamatun merkitys avautuu.

Suhde luonnolliseen teologiaan

Barth torjui luonnollisen teologian käsityksen, jonka mukaan Jumalasta voitaisiin saada varmaa tietoa luonnon, järjen tai ihmisen uskonnollisten kykyjen perusteella.

Tämä näkemys johti tunnettuun kiistaan hänen entisen yhteistyökumppaninsa Emil Brunnerin kanssa. Brunner katsoi, että ihmisessä on Jumalan luomana tietty kyky vastaanottaa jumalallinen ilmoitus. Barth puolestaan torjui ajatuksen, että ihmisellä olisi Jumalasta riippumaton lähtökohta Jumalan tuntemiseen.

Barthin mukaan Jumalan ilmoitus on aina Jumalan vapaan ja armollisen toiminnan tulosta. Ihminen ei voi omien kykyjensä avulla saavuttaa Jumalan tuntemista, vaan hänen on vastaanotettava se Jumalan lahjana.

Kristillinen usko ja historia

Barth korosti kristillisen uskon historiallista luonnetta mutta suhtautui kriittisesti yrityksiin perustaa kristinuskon totuus yksinomaan historiantutkimuksen tuloksiin.

Hänen mukaansa kristillinen usko liittyy todellisiin historian tapahtumiin, mutta näiden tapahtumien teologinen merkitys avautuu Jumalan ilmoituksen kautta. Barth erotti toisistaan tavanomaisen historiallisen tapahtumisen ja Jumalan pelastushistoriallisen toiminnan.

Erityisen keskeinen asema hänen ajattelussaan oli Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksella. Barth piti ylösnousemusta ainutlaatuisena tapahtumana, jota ei voida ymmärtää pelkästään tavanomaisen historiantutkimuksen menetelmillä.

Barthin käsitystä on arvosteltu siitä, että se näyttää erottavan kristillisen uskonhistorian yleisestä historiasta. Hänen ajattelunsa puolustajat ovat puolestaan korostaneet, ettei Barth pyrkinyt irrottamaan kristinuskoa historiasta vaan osoittamaan, ettei Jumalan ilmoitusta voida palauttaa pelkäksi historialliseksi tosiasiaksi.

Armo ja ennaltamäärääminen

Barthin teologiassa Jumalan armo oli keskeisessä asemassa. Hän korosti, että pelastus perustuu yksinomaan Jumalan vapaaseen päätökseen eikä ihmisen omiin ansioihin tai uskonnollisiin saavutuksiin. Barth käsitteli myös ennaltamääräämisoppia ja pyrki tulkitsemaan sitä kristologisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa Jeesus Kristus on Jumalan valinnan keskus, jossa Jumalan pelastava tahto tulee ilmi.

Barthin ennaltamääräämistä koskevat näkemykset herättivät keskustelua erityisesti reformoidun teologian piirissä. Häntä arvosteltiin muun muassa siitä, että hänen armokäsityksensä näytti johtavan kohti universalismia eli kaikkien ihmisten lopullista pelastumista.