Legitimiteetti on yksinkertaisimmillaan järjestelmän hyväksymisenarvoisuutta kansalaisten silmissä. Tässä tapauksessa legitiimi järjestelmä ei perustu pakkoon, vaan kansalaisten velvollisuudentuntoon järjestelmää ja sen sääntöjä kohtaan. Käsitettä käytetään politiikan tutkimuksessa ja oikeusfilosofiassa. Sitä tutkitaan tavallisesti suhteessa poliittisen järjestelmän tai muun yhteiskunnallisen instituution toimintaan.
Esimerkiksi Aleksanteri I noudatti Venäjän keisarikunnan armeijan valloittamilla alueilla Puolassa, Bessarabiassa ja Suomessa strategiaa, jonka mukaan uuden hallitsijan piti saada vallatun alueen väestön hyväksyminen eli legitimiteetti kohtelemalla siviiliväestöä hyvin ja tekemällä sen jälkeen väestölle mahdollisimman myönteistä politiikkaa. Aleksanterin politiikallaan tavoittelema hyöty oli uuteen asemaansa tyytyväinen väestö. Puolassa strategia epäonnistui pahoin.
Legitimiteetti voidaan nähdä kansalaisten tosiasiallisena hyväksyntänä järjestelmää kohtaan. Tällaista legitimiteettikäsitystä kutsutaan empiiriseksi. Muiden muassa Max Weberin ja Niklas Luhmannin legitimiteettikäsitykset pohjautuvat empiiriseen näkemykseen legitimiteetistä.
Legitimiteetti voidaan nähdä myös normatiivisesta näkökulmasta. Tällöin järjestelmän legitimiteetti edellyttää järjestelmän laillisuutta eli legaalisuutta. Tästä lähtökohdasta käsin katsottuna legitiiminä on pidettävä lainmukaista järjestelmää. Normatiivista näkökulmaa ovat edustaneet muiden muassa Jean-Jacques Rousseau, Immanuel Kant ja Jürgen Habermas.
Välittävän kannan mukaan legitimiteetti edellyttää kumpaakin: sekä tosiasiallista hyväksyntää että normatiivista lainmukaisuutta.