Luckey Roberts

Charles Luckeyeth Roberts, paremmin tunnettu nimellä Luckey Roberts (7. elokuuta 1887 – 5. helmikuuta 1968) oli yhdysvaltalainen pianisti ja säveltäjä. Hänen tyylilajeihinsa kuuluivat jazz, blues ja ragtime.

Elämä ja ura

Roberts syntyi Philadelphiassa, Pennsylvanian osavaltiossa. Syntymävuosi ei välttämättä ole tarkka, koska eri lähteet antavat hieman toisistaan poikkeavia vuosilukuja. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aikaisessa värväyskortissa annetaan vuodeksi 1889 ja toisen maailmansodan aikaisissa sotilastiedoissa mainitaan vuosi 1891. 1887 on yleisesti hyväksytyin vuosi.

Charles "Luckey" Robertsin vanhemmat olivat itseoppinut eläinlääkäri William L. Roberts ja Elizabeth Williams. Äiti kuoli traagisesti vain kolme viikkoa pojan syntymän jälkeen. Isä ei kestänyt menetystä, joten hän joutui antamaan Charlesin sijaiskotiin erään viihdealalla toimivan Ringoldin perheen luo, ja siellä poika varttui. Tosin isä kävi tulevien vuosien aikana usein tapaamassa poikaansa. Sijaisperheen vanhemmat olivat kveekareita ja heidän vaikutuksestaan Roberts pysyi irti alkoholista koko ikänsä.

Nuoruudessaan Charles Roberts opetteli jo varhain pianonsoittoa ja esiintyi jo lapsena kiertävissä minstrel show -esityksissä. Kasvattivanhemmat eli Ringoldit järjestivät itsekin vaudeville-showesityksiä. Aikanaan Charles sai lempinimen "Luckey", jolla hänet sittemmin ammatillisesti tunnettiin. Hän asettui vuonna 1910 New Yorkiin, jossa hänestä tuli eräs Harlemin johtavista mustista pianisteista. Näihin aikoihin hän julkaisi ensimmäiset ragtime-sävellyksensä. Hän oli ensimmäinen Harlemin pianisti, joka pääsi levyttämään Columbia-levymerkille vuonna 1916. New Yorkissa Roberts kohtasi 1910-luvun alussa oopperalaulaja Lena Sanfordin, ja pian pariskunta avioitui. Avioliitto kesti yli 40 vuotta.

Luckey Roberts solmi pian myös uran kannalta merkityksellisiä tuttavuuksia. Suunnilleen vuonna 1912 hän tapasi ensi kertaa Artie Matthewsin. Ragtime-asiantuntija Bill Edwardsin mukaan miehet tapasivat joko Ohion Cincinnatissa tai mahdollisesti St. Louisissa, Missourissa. Matthews teki myöhemmin sovituksen Robertsin sävellyksestä Junk Man Rag (1913). Monia Robertsin 1910-luvulla säveltämiä kappaleita ei kuitenkaan julkaistu nuottipainoksina tai edes levyillä vielä vuosikymmeniin. Hän levytti ne itse vasta 1940- ja 50-luvuilla.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Roberts kiersi James Reese Europen (1881-1919) orkesterin mukana Englannissa ja Ranskassa. Orkesteri oli osa 369. jalkaväkikomppaniaa, joka tunnettiin nimellä Hellfighters. Osastossa palveli Robertsin ohella muitakin aikakauden tunnettuja muusikoita. Sodan päätyttyä Roberts palasi 1919 takaisin New Yorkiin, jossa hän sävelsi musiikkia useisiin show-esityksiin ja tallensi joitakin automaattipianolla soitettavia pianorullia. Hänellä oli myös pieni yhtye, jossa oli Robertsin (piano) ohella saksofonisti, mandoliininsoittaja ja rumpali.

Luckey Roberts tunnetaan varsinkin yhdessä James P. Johnsonin (1894-1955) kanssa vuodesta 1919 lähtien kehittämästään stride-pianotyylistä. Sittemmin Roberts toimi musiikillisena esikuvana monelle nuoremman sukupolven pianistille. Monet Robertsin oppilaista ovatkin tänä päivänä tunnetumpia kuin mestari itse. Näihin kuuluivat Johnsonin ohella Earl Hines, Duke Ellington, Eubie Blake, Willie "the Lion" Smith ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä George Gershwin.

1920-luvulta lähtien Roberts säesti muita artisteja ja toimi säestäjänä näiden levytyksissä. Omalla nimellään hän levytti seuraavan kerran vasta vuonna 1946. Maailmansotien välisenä aikana Robertsin taidot säveltäjänä tunnustettiin. Hän sävelsi musiikin muun muassa useisiin musikaalikomedioihin ja sen lisäksi myös big band -musiikkia. Robertsin sävellyksestä Moonlight Cocktail (1940), joka perustuu alun perin vanhempaan kappaleeseen Ripples of the Nile (n.1912), tuli 1940-luvulla radiossa pieni hitti, kun Glenn Millerin orkesteri levytti sen. Kevyemmän musiikin ohella Roberts sävelsi myös muutamia klassisen musiikin teoksia, joita esitettiin ensi kertaa New Yorkissa Carnegie Hallissa vuonna 1939 ja Town Hallissa vuonna 1941.

Vuonna 1940 Roberts avasi oman ravintolan nimeltä "Luckey's Rendezvous". Erikoista ravintolassa oli se, että siellä esiintyi laulavia ja tanssivia tarjoilijoita sekä hovimestareita. Hän jatkoi ravintolan pitoa kunnes se jouduttiin sulkemaan vuonna 1954. Ravintolan sulkemisen jälkeen hän jäi osittain eläkkeelle, mutta jatkoi vielä soittamista.

Harlemin vuosinaan Roberts loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa kaksi kertaa. Onnettomuuksien jälkeen hän sai useita pienehköjä halvauskohtauksia. Lisäksi hän sai ravintolassaan vammoja tappelujen ja ryöstöjen yhteydessä. Hän toipui kuitenkin lähes täysin ja pystyi soittamaan edelleen. 1940-luvun puolessa välissä Roberts levytti joitakin kappaleita Circle-levymerkille. Viimeiset levytyksensä hän teki 1958.

Aikalaiset arvostivat Luckey Robertsin soittotyyliä ja tekniikkaa. Soittajaksi Robertsin kädet olivat poikkeuksellisen suuret ja hän kykeni ylettymään sormillaan koskettimistolla ulommas kuin pianistit keskimäärin. Tavallinen pianisti pystyy soittamaan suunnilleen oktaavin alueella, mutta Roberts ylettyi soittamaan jopa 14 koskettimen alueella. Musiikillisesti hänen soittotyylinsä oli rumpalille verrannollisella tavalla iskumainen.

Vuoden 1960 paikkeilla Robertsin terveys alkoi ikääntymisen vuoksi heikentyä ja hänen oli pakko luopua esiintymisestä. Hän yritti kuitenkin vielä luoda kahta musikaalia (Emalina ja Old Golden Brown), mutta ne eivät ikinä edenneet tuotantoon asti.

Roberts oli musiikin ohella etevä liikemies. Hän oli tehnyt taitavia sijoituksia kiinteistöalalla ja kuolemansa aikoihin hänen omaisuutensa arvo oli yli 2 miljoonaa dollaria. Hän kuoli New Yorkissa helmikuussa 1968.

Sävellyksiä

• Nothin' (n.1908)
• Ripples of the Nile (1912), julkaistu myöhemmin nimellä Moonlight Cocktail
• Pork and Beans (1913)
• Junk Man Rag (1913)
• Spanish Fandango (1915)
• Spanish Venus (n.1920)
• Rail Road Blues (1920)
• Mo'lasses (1923)
• Whistlin' Pete (1939)

Lähteet

Kirjallisuutta

• Jasen, David A.; Gene Jones (2002). Black Bottom Stomp: Eight Masters of Ragtime and Early Jazz. Routledge. pp. p. 51-66. ISBN 0415936411.
• Jasen and Tichenor, Rags and Ragtime, Dover, 1978.
• Scivales Riccardo (ed.), Harlem Stride Piano Solos, Katonah, New York, Ekay Music, 1990.