Luhtalitukka (Cardamine pratensis) on pohjoisella pallonpuoliskolla laajalle levinnyt ristikukkaisiin kuuluva kasvilaji.
Ulkonäkö ja koko
Luhtalitukka kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).
Monivuotinen, rönsyämätön luhtalitukka kasvaa 10–50 cm korkeaksi. Varsi on liereä. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja väriltään harmaanvihreitä. Tyviruusukkeen lehdykät ovat ruodittomia tai ruodillisia ja pyöreähköjä, päättölehdykän koko vaihtelee. Varsilehtien määrä vaihtelee kahdesta yli viiteen. Varsilehtien lehdykät ovat ruodittomia tai selväruotisia ja muodoltaan kapeita, kapeansoikeita tai joskus myös isoja ja pyöreitä. Kukan terälehtiä on 4, ja niiden väri vaihtelee valkoisesta sinipunaiseen. Lehdet ovat tummasuonisia ja 8–15 mm pitkiä. Verholehtiä on 4, ja ne ovat 3–6 mm pitkiä ja muodoltaan pyöreäpäisiä tai suipohkoja. Heteitä on yleensä 6, joista 4 pitkää ja 2 lyhyttä. Ponnet ovat väriltään keltaisia. Emiö on yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen. Luhtalitukka on ristipölytteinen eikä sen oma siitepöly hedelmöitä kukkia. Luhtalitukka kukkii Suomessa kesä-elokuussa. Siemenet kypsyvät 1–3 cm pitkissä, hoikissa ja litteissä liduissa. Paitsi siemenistä, luhtalitukka leviää myös lehdyköihin muodostuvien pienien silmujen ja niistä kasvavien pienten taimien avulla. Itusilmuja saattaa kehittyä maassa makaaviin kasvista irronneisiin tyvilehtiinkin.
Suomessa tavataan kolmea luhtalitukan alalajia: nimialalaji niittyluhtalitukkaa (Cardamine ssp. pratensis), rantaluhtalitukkaa (Cardamine ssp. paludosa) sekä pohjanluhtalitukkaa (Cardamine ssp. polemonioides). Alalajit eroavat toisistaan kokonsa sekä lehtien ja kukkiensa muodon ja määrän perusteella.
Suomessa tavattavista muista litukkalajeista luhtalitukka muistuttaa eniten purolitukkaa (Cardamine amara). Purolitukalla tyvi- ja varsilehdet ovat keskenään samanlaisia, kun taas luhtalitukan tyvilehdissä on leveämmät lehdykät. Kukinta-aikana ne voi erottaa toisistaan purolitukan jokseenkin aina puhtaanvalkoisista terälehdistä tai heteiden ponsista, jotka purolitukalla ovat sinipunaisia, luhtalitukalla keltaisia.
Levinneisyys
Luhtalitukkaa ja sen alalajeja tavataan koko Euroopassa Espanjan, Italian, Kreikan, Ukrainan ja Venäjän eteläosia lukuun ottamatta. Levinneisyysalue jatkuu laikuttaisena läpi SiperianTyynellemerelle saakka. Pohjois-Amerikassa sitä kasvaa Alaskassa, Kanadassa ja Yhdysvaltojen pohjoisosissa. Luhtalitukka kasvaa myös Grönlannissa ja Huippuvuorilla. Suomessa luhtalitukkaa tavataan koko maassa. Runsain laji on Etelä- ja Pohjois-Suomessa, muualla sitä tavataan satunnaisemmin. Alalajeista niittyluhtalitukkaa tavataan pääasiassa Etelä-Suomessa, rantaluhtalitukkaa koko maassa ja pohjanluhtalitukkaa Itä- ja Pohjois-Suomessa.
Elinympäristö
Luhtalitukka viihtyy kosteilla ja tuoreilla paikolla, kuten märissä ojissa, lätäköissä, lähteisillä letoilla, korvissa, hetteiköissä sekä järvien, jokien ja merien rantaniityillä. Joissa se saattaa kasvaa myös vedessä.
Käyttö
Luhtalitukan lehdet ja kukat ovat syötäviä, maku muistuttaa vesikrassin ja sinapin sekoitusta.
Lähteet
Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvimuseo, Helsinki 2005.
Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Viitteet
1234Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998. s. 173–174.
↑Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvimuseo, Helsinki 2005. s. 38.
