Lyydinen

Lyydinen merkitsi musiikin teoriassa alun perin erästä muinaiskreikkalaista sävellajia ja siihen liittyvää asteikkoa. Myöhemmin sana tuli tarkoittamaan erästä keskiaikaista kirkkosävellajia sekä siihen liittyen nykyisin sellaista diatonista asteikkoa, joka esimerkiksi pianon valkoisilla koskettimilla ulottuu F:stä seuraavaan, oktaavia korkeampaan F:hen mutta joka voidaan myös transponoida muulle korkeudelle, jolloin C:stä alkavassa lyydisessä asteikossa F on ylennetty Fis-säveleksi.

Kreikkalainen lyydinen sävellaji

Lyydinen asteikko sai nimensä Vähässä-Aasiassa sijainneen Lyydian valtakunnan mukaan.

Kreikkalaisessa musiikissa asteikot luettiin nykyisestä käytännöstä poiketen tavallisesti ylhäältä alaspäin. Lyydinen asteikko eli "oktaavilaji" ulottui parhypate hypaton -nimisestä sävelestä trite diezeugmenon -nimiseen säveleen. Sen diatoninen muoto oli samanlainen kuin keskiaikainen jooninen kirkkosävellaji ja nykyinen duuriasteikko: C H A G | F E D C.

Muiden sävellajien tavoin lyydisestä asteikostakin oli olemassa myös kromaattinen ja enharmoninen muoto. Kromaattinen lyydinen asteikko käsitti sävelet C, H, A, Gis, F, E, Dis ja C. Enharmonisen lyydisen asteikon sävelet olivat C, neljäsosa-asteen verran ylennetty H, neljäsosa-asteen verran korotettu A, neljäsosa-asteen verran korotettu F, F, E, neljäsosa-asteen verran korotettu D ja C.

Keskiaikainen ja nykyinen lyydinen moodi

Keskiaikainen lyydinen kirkkosävellaji

Keskiaikaisessa ja renessanssin aikaisessa musiikin teoriassa autenttinen lyydinen sävellaji oli viides kirkkosävellaji, jossa päätössävelenä oli F ja tuba -sävelenä C. Käytössä oleva sävelala ulottui F:stä seuraavaan, oktaavia korkeammalla olevaan F:ään. Vastaava plagaalinen lyydinen eli hypolyydinen sävellaji ulottui päätössävelen F molemmin puolin C:stä seuraavaan, oktaavia korkeampaan F-säveleen.

Periaatteessa lyydisessä sävellajissa neljäs sävel oli H, joka oli ylinousevan kvartin eli tritonuksen verran perussäveltä korkeammalla. Koska tritonusta kuitenkin pyrittiin välttämään, jo gregoriaanisessa laulussa tämä sävel kuitenkin useimmiten alennettiin puoliaskelen verran, B:ksi, jolloin lyydisestä asteikosta tuli täysin nykyisen F-duuriasteikon kaltainen. Kun toisaalta uudemmassakin musiikissa duuriasteikon ylennetty neljäs sävel, esimerkiksi C-duurissa Fis tai F-duurissa H, on varsin yleisesti esiintyvä muunnesävel, monet alkujaan lyydisiksi katsotut sävelmät eivät mitenkään oleellisesti eroa myöhemmistä duurisävelmistä.

Nykyinen lyydinen moodi

Lyydinen moodi voidaan käsittää duuriasteikoksi, jossa neljäs sävel on ylennetty puoliaskelen verran. Tällöin esimerkiksi C:stä alkavassa asteikossa esiintyy F:n sijasta Fis.

Soinnut lyydisessä moodissa

Lyydisessä moodissa asteikon ensimmäisen, toisen ja viidennen asteen eli toonikan, supertoonikan ja dominantin soinnut ovat duurikolmisointuja. Neljännen asteen eli subdominantin sointu on vähennetty kolmisointu. Muut soinnut ovat mollikolmisointuja.

Tunnettuja lyydisiä sävellyksiä

Antiikin aikaisia

Atheneauksen vuonna 128 eaa. säveltämä Pean ja Prododion Jumalalle, joka tunnetaan paremmin toisena delfoilaisena hymninä, on suurimmaksi osaksi lyydisessä tonoksessa, josta siinä esiintyvät sekä diatoninen että kromaattinen muoto, eräissä osuuksissa myös hypolyydinen sävellaji.

Klassisessa musiikissa

Kirkkosävellajeja käytettiin vain harvoin 1700- ja 1800-luvuilla sävelletyssä klassisessa musiikissa. Lyydinen sävellaji esiintyy kuitenkin seuraavissa teoksissa:

Ludvig van Beethovenin jousikvarteton nro 15, Op. 132 (1825), Heiliger Dankgesang eines Genesens and die Gottheit, in der lydischen Tonart ("Toipilaan pyhä kiitoslaulu Jumaluudelle lyydisessä sävellajissa") Sävellyksen pääsävellajina on a-molli, mutta siinä esiintyy myös F-duurissa olevia osuuksia, joissa duuriasteikon neljäs sävel on poikkeuksetta korotettu.
Simon Sechterin Messe in der lydischen Tonart (messu lyydisessä sävellajissa)
Anton Brucknerin motetti Os justi (1879), jossa lyydisen asteikon mukainen korotettu neljäs sävel esiintyy korotettuna johdonmukaisemmin kuin missään renessanssiajan sävellyksessä.
Charles-Valentin Alkanin Allegro barbaro Étude Op. 35, No. 5)

1900-luvulla säveltäjät alkoivat jälleen käyttää kirkkosävellajeja entistä useammin. Esimerkkejä:

Carlos Chávez: Sinfonia nro 3 (1951–1954), scherzo-osa, jossa C-lyydisen fuugamaisen osuuden jälkeen seuraavat F- ja G-lyydiset osuudet.

Jazzissa

Pianisti ja säveltäjä George Russell kehitti tonaalisen järjestelmän lyydisen kromaattisen käsitteen (engl. Lydian Chromatic Concept of Tonal Organization), jolla oli suuri vaikutus jazzmaailmassa. Siitä muun muassa Miles Davisin, John Coltrane, Ornette Coleman ja Woody Shaw saivat aiheen moniin sävellyksiinsä.

Lyydinen dominantti

Jazzissa on käytössä ajoittain myös lyydinen dominanttiasteikko eli toiselta nimeltään overtone-asteikko, joka on jazz-mollin neljäs moodi. Lyydinen dominantti saadaan muodostettua lyydisestä asteikosta siten, että seitsemäs ääni alennetaan. Jos lähdetään liikkeelle F:stä, saadaan sävelet:

F, G, A, H, C, D, E♭

Tämä on C-jazz-mollin neljäs moodi, ja tässä ovat kaikki muut sävelet valkoisilla koskettimilla paitsi E♭, joka on ainoa, joka poikkeaa tavllisesta lyydisestä asteikosta. Dominanttisen asteikosta tekee se, että siinä on yhtä aikaa suuri terssi ja pieni septimi, jotka muodostavat tritonuksen, ja jotka pääsävelen kanssa muodostavat dominanttisoinnulle pohjan. Jos laitetaan soinnuksi kaikki lyydisen dominantin sävelet siten, että pääsävel on bassossa, saadaan asteikon laajin mahdollinen sointu, joka F:lle rakennettuna on "F13♯11".

Populaarimusiikissa

Simpsonit -televisiosarjan tunnussävel
sanoilla "Much as I definitely enjoy solitude" alkava osuus Björkin laulussa Possible Maybe
Young Thugin Constantly Hating

Vastaavia asteikkoja muissa musiikkikulttuureissa

Lyydistä asteikkoa vastaava raga intialaisessa musiikissa on Kalyāna.

Käännös suomeksi

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Lydian scale

Lähteet

Bruce Benward, Marilyn Nadine Saker: Music in Theory and Practice (8. painos). McGraw-Hill, 2009. ISBN 978-0-07-310188-0
George Thaddeus Jones: Music Theory: The Fundamental Concepts of Tonal Music Including Notation, Terminology, and Harmony. New York, Hagerstown, San Francisco, London: Barnes & Noble, 1974. ISBN 9780064601375 Teoksen verkkoversio.
Scott Miller: Mel Bay's Getting Into … Jazz Fusion Guitar. Pacific, Missouri: Mel Bay Publications, 2002. ISBN 0-7866-6248-4 Teoksen verkkoversio.

Viitteet

↑ ”Kreikan musiikki”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa, s. 225. Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4
↑ André Barbera: Octave Species. Journal of Musicology, Heinäkuu 1984, 3. vsk, s. 229–241. doi:10.1525/jm.1984.3.3.03a00020 Artikkelin verkkoversio.
↑ Andrew Barker: Greek Musical Writings. 2. osa, s. 15. Cambridge Readings in the Literature of Music, Cambridge University Press, 1989.
1 2 3 ”Kreikan musiikki”, Tammen musiikkitietosanakirja, s. 225. 1. osa Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4
↑ Stanley Sadie, John Tyrrell (toim.): ”Dorian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2 painos. London: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
↑ ”Kirkkosävellajit”, Tietosanakirja, palsta 1010-1012. 4. osa Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1912.
↑ Egert Pöhlmann, Martin L. West: Documents of Ancient Greek Music: The Extant Melodies and Fragments, s. 85. Oxford: Clarendon Press, 2001. ISBN 0-19-815223-X
↑ Bruckner and the Phrygian Mode. Music and Letters, 2005, 86. vsk, nro 1, s. 74–99. doi:10.1093/ml/gci004 Artikkelin verkkoversio.
↑ Ronald Smith: Alkan, the Man and Music. London: Kahn & Averil, 2000. ISBN 9781871082739
↑ Las sinfonías de Carlos Chávez (osa 2). Pauta: Cuadernos de teoría y crítica musical, 1987, 6. vsk, nro 22, s. 81–91.
↑ Frequently Asked Questions about George Russell’s Lydian Chromatic Concept Of Tonal Organization lydianchromaticconcept.com. Viitattu 5.9.2015.
↑ Jazzmollin moodit uniarts.fi. Viitattu 6.10.2024.
↑ Wayne Chase: How Music Really Works!: Musical and Lyrical Techniques of the Masters (2. painos). Roedy Black Publishing Inc, 2006. ISBN 1-897311-55-9
↑ The Major Scale Modes ethanhein.com. 2012. Viitattu 5.9.2015.
↑ ”Intialainen musiikki”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, s. 149. 3. osa Otava. ISBN 951-1-04553-9

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lyydinen Wikimedia Commonsissa

[TammiKreik-1] ”Kreikan musiikki”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa, s. 225. Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4

[2] André Barbera: Octave Species. Journal of Musicology, Heinäkuu 1984, 3. vsk, s. 229–241. doi:10.1525/jm.1984.3.3.03a00020 Artikkelin verkkoversio.

[3] Andrew Barker: Greek Musical Writings. 2. osa, s. 15. Cambridge Readings in the Literature of Music, Cambridge University Press, 1989.

[TammiLyyd-4] 1 2 3 ”Kreikan musiikki”, Tammen musiikkitietosanakirja, s. 225. 1. osa Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4

[GroveLydian-5] Stanley Sadie, John Tyrrell (toim.): ”Dorian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2 painos. London: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5

[6] ”Kirkkosävellajit”, Tietosanakirja, palsta 1010-1012. 4. osa Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1912.

[7] Egert Pöhlmann, Martin L. West: Documents of Ancient Greek Music: The Extant Melodies and Fragments, s. 85. Oxford: Clarendon Press, 2001. ISBN 0-19-815223-X

[8] Bruckner and the Phrygian Mode. Music and Letters, 2005, 86. vsk, nro 1, s. 74–99. doi:10.1093/ml/gci004 Artikkelin verkkoversio.

[9] Ronald Smith: Alkan, the Man and Music. London: Kahn & Averil, 2000. ISBN 9781871082739

[10] Las sinfonías de Carlos Chávez (osa 2). Pauta: Cuadernos de teoría y crítica musical, 1987, 6. vsk, nro 22, s. 81–91.

[11] Frequently Asked Questions about George Russell’s Lydian Chromatic Concept Of Tonal Organization lydianchromaticconcept.com. Viitattu 5.9.2015.

[Siba-jazz-12] Jazzmollin moodit uniarts.fi. Viitattu 6.10.2024.

[13] Wayne Chase: How Music Really Works!: Musical and Lyrical Techniques of the Masters (2. painos). Roedy Black Publishing Inc, 2006. ISBN 1-897311-55-9

[14] The Major Scale Modes ethanhein.com. 2012. Viitattu 5.9.2015.

[15] ”Intialainen musiikki”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, s. 149. 3. osa Otava. ISBN 951-1-04553-9