Meikkivoide on nestemäinen tai puuterimainen voide, jonka tarkoitus on ehostuksessa peittää ihon virheitä, finnejä, näppylöitä sekä tasoittaa ihon väriä. Meikkipuuteria käytetään myös mattapintaisen ihon saamiseksi. Meikkivoide myös suojaa ihoa kylmältä, mutta se tukkii ihohuokoset. On myös olemassa meikkipuutereita, joissa on puuteri ja meikkivoide samassa.
BB-voide ja CC-voide voidaan katsoa meikkivoiteen alatyypeiksi, sillä ne ovat kaikki pohjameikkiin tarkoitettuja ja ihon sävyä tasoittavia tuotteita. Meikkivoide pysyy iholla pitempään kuin edellä mainutut tuotteet.
Meikkivoiteen valintaan vaikuttaa se, onko iho kuiva vai rasvoittuva.
Meikkivoiteiden tasaisen levittymisen perusta on yleensä vesi-silikoni-emulsio. Jotkut tuotteet perustuvat myös rasva-vesi-emulsioon. Pigmenttien, kuten titaanidioksidit tai rautaoksidit, määrä vaihtelee 2 %:sta yli 15 %:iin ja määrittää voiteen peittävyyden. Muita ainesosia ovat emulgointiaineet, haihtuvat ainesosat, mineraalisavet, pehmentävät ja kosteuttavat aineet sekä säilöntäaineet.
Ensimmäiset merkinnät meikkivoiteista ovat antiikin Kreikasta ja Roomasta. Saadakseen ihonsa näyttämään vaaleammalta, kreikkalaiset ja roomalaiset maalasivat kasvonsa myrkyllisellä liitujauholla, joka tunnetaan myös nimellä lyijyvalkoinen. Trendi jatkui keskiajalla ja renessanssin aikana, ja kuningatar Elisabet I:n hovissa. Tätä lyijyn ja etikan yhdistelmää, joka tunnettiin nimellä Venetisian valkoinen, käytettiin hänen kasvoillaan peittämään isorokkoarpia ja antamaan niille "kalpeampi" ulkonäkö. Lyijyn sivuvaikutuksina oli hiustenlähtöä, mädäntyneitä hampaita ja pysyvää ihon värjäytymistä.
1800-luvulla luovuttiin myrkyllisestä lyijyvalkoisesta ja meikkivoiteet valmistettiin sinkkioksidista, glyseriinistä ja kalamiinivoiteesta. Voidetta käytettiin edelleen peittämään epätäydellisyyksiä ja värjäytymiä. Näyttämöillä käytettiin "rasvaväriä", joka ei kuitenkaan näyttänyt hyvältä värielokuvissa. 1930-luvulla Hollywoodin meikkiyrittäjä Max Factor päätti kehittää uuden puuterimaisen koostumuksen rasvävärin tilalle. Tarkoituksena oli luoda luonnollisempi lopputulos ja vähemän kiiltoa. Tuote oli vesipohjainen ja sisälsi lukemattomia pigmenttejä ja öljyjä. Alkuperäistä koostumusta valmistetaan edelleen, mutta sen suosio laski nestemäisten meikkivoiteiden parantuessa 1940- ja 1950-luvuilla ja sen jälkeen.
Kalpean ihon tavoittelu loppui teollisuuden vallankumoukseen. Sitä ennen pelloilla työskennelleen työväen tunnisti rusketuksesta, ja kalpea iho kertoi varakkuudesta. Kun työväenluokka siirtyi tehdassaleihin, rusketuksesta tuli muodikasta.