Monarkianismi

Monarkianismi on kristinuskossa esiintynyt kristologinen näkemys, joka torjui ajatuksen, että Logos olisi itsenäinen persoona tai substanssi. Se korosti Jumalan ykseyttä ja sitoutui vahvasti monoteismiin. Vaikka monarkianistit pitivät Jeesusta Vapahtajana, tämä ei vaikuttanut Jumalan ykseyteen. Monarkianismin kaksi tyyppiä olivat dynaaminen monarkianismi eli adoptianismi sekä modalistinen eli sabellianistinen monarkianismi. Monarkianismi syntyi 100-luvulla ja yleistyi 200-luvulla. 300-luvun loppuun mennessä se oli yleisesti tuomittu harhaopiksi. Nimityksen monarkianismi otti käyttöön opin jyrkkä vastustaja Tertullianus.

Suomalaisten teologien mukaan monarkianismi pyrki antamaan trinitaariselle jumalankuvalle rationaalisesti puolustettavissa olevan muodon. Jumalan kolminaisuus haluttiin tulkita niin, että vain Isä oli varsinaisesti Jumala (Tertullianuksen "monarkki"). Tämä sopi platonilaiseen malliin, jossa Jumala oli yksi persoona.

Teologinen unitarismi johti suomalaisten teologien mielestä aina jonkinlaiseen monarkianismiin, lännessä stoalaisvaikutteiseen modalismiin, idässä puhtaammin platoniseen dynaamiseen monarkianismiin.

Modalistinen monarkianismi

Noetos Smyrnalainen opetti 100-luvun lopulla Vähä-Aasiassa oppia, jonka mukaan Isä ja Poika olivat vain saman Jumalan eri puolia. Suhteessa maailmaan Jumala oli Isä, ilmestymisessään ihmiskunnalle Poika. Oppia julisti Praxeas Vähä-Aasiassa 200-luvun alussa. Sitä vastaan Tertullianus kirjoitti traktaatin Adversus Praxean (n. 213), jossa puolusti kolminaisuusoppia.

Modalismissa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen toiminnat ovat eräänlaisia yhden ja yhtenäisen jumaluuden naamioita tai rooleja. Kolmen persoonan välillä ei siten ole todellista dialogia tai eroa.

Dynaaminen monarkianismi

Dynaaminen monarkianismi opetti, että Kristus oli vain ihminen, mutta häntä kutsuttiin Jumalan Pojaksi korkean asemansa takia. Kyse ei ollut Kristuksen olemusta koskevasta ilmaisusta kuten Nikean uskontunnustuksessa, vaan kunnianimestä, joka perustui Jeesuksen jumalalliseen viisauteen ja valtaan. Oppia edusti Roomassa 100-luvulla Theodotus. Myöhempiä julistajia olivat Artemon ja Paavali Samosatalainen 260-luvulla.

Syyriassa sassanidien valtakunnassa opin edustaja oli Afrafat (n. 280– n. 345). Hän ei tuntenut Nikean konsiilin (325) päätöksiä vaan nojautui Vanhaan Testamentin profeettaoppiin. Jeesus oli Logos ja Jumalan Poika, jonka esikuva nöyryydestä tarjosi ihmisille tien pelastukseen.

Dynaaminen monarkianismi Koraanissa

Kirkkohistorioitsija K-H. Ohlig katsoo, että Koraanin teologia muistuttaa esinikealaista syyrialaista teologiaa, jollaista edusti etenkin Afrafat. Oppi oli vallitsevana vuoteen 410 asti itäisen Syyrian kirkossa. Oleellista siinä oli tiukka monarkianismi: valta kuului yksin Jumalalle eikä hänellä ollut poikaa. Tässä ”dynaamisessa monarkianismissa” Logos ja ”Jumalan poika” olivat voimia, jotka olivat Jumalan toimintaa, eivät erillisiä hypostaaseja eli Jumalan henkilöitymiä.

Koraanissa Jumalan voimia ovat varsinkin "Jumalan lähettiläät", jotka mainitaan yli kolmesataa kertaa. Lähettiläät ovat enkeleitä tai Vanhan Testamentin profeettoja. Myös Muhammed ja Jeesus ovat Jumalan lähettiläitä.

Katso myös

• Patripassianismi

Lähteet

• af Hällström, Gunnar & Laato, Anni Maria & Pihkala, Juha: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. 2. painos. Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-227-5.
• Ohlig, Karl-Heinz: Syrian and Arabian Christianity and the Quran Teoksessa: K-H. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam, s. 361–401. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)