| Munkkiaratti | |
|---|---|
| Uhanalaisuusluokitus | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Papukaijalinnut Psittaciformes |
| Heimo: | Papukaijat Psittacidae |
| Alaheimo: | Arinae |
| Suku: | Munkkiaratit Myiopsitta |
| Laji: | monachus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Myiopsitta monachus |
|
| Katso myös | |
Munkkiaratti (Myiopsitta monachus) on eteläamerikkalainen papukaijalaji. Laji pesii suurissa parvissa samantapaisissa yhteispesissä kuin esimerkiksi tasavaltalaiset. Munkkiaratit myös yöpyvät näissä pesissä ja ruoanhakuun lähtiessään ne jättävät muutaman vartioimaan pesiä.
Lajista erotettiin bolivianmunkkiaratti (Myiopsitta luchsi) erotettiin omaksi lajikseen BirdLife Suomen suomenkieliselle lajilistalle vuonna 2026. Munkkiaratille jäi täten kolme alalajia:
Munkkiaratteja pidetään myös lemmikkilintuina. Sitä kutsuttiin aiemmin yleisesti munkkipapukaijaksi.

Munkkiaratti on noin 29 senttimetriä pitkä nokasta pitkän pyrstön kärkeen. Se painaa noin 130-140 grammaa.
Luonnonväritteinen munkkiaratti on suurimmaksi osaksi vihreä. Sillä on vaaleanharmaa otsa, posket ja rinta. Rinnassa on tummemman harmaata suomukuviointia. Pyrstö ja siipisulat ovat siniset. Nokka on tumman beige, silmä tumma ja jalat harmaat.
Lemmikkinä siitä on jalostettu useita värimuunnoksia, joiden ulkonäkö poikkeaa villivärisestä.
Munkkiaratin luontainen levinneisyysalue on Boliviassa, Brasiliassa ja Argentiinassa. Istutettuna lajia esiintyy Puerto Ricossa, Yhdysvaltojen koillisosassa ja Espanjassa. Munkkiaratit viihtyvät sademetsien lisäksi muun muassa hedelmä- ja palmuviljelmillä.
Munkkiaratit pitävät hedelmistä, pähkinöistä, kukista ja lehdistä sekä hyönteisistä ja niiden toukista. Lemmikkeinä munkkiaratit ovat herkkiä lihomaan.

Munkkiaratti on harvinaislaatuinen papukaijalintu, sillä se rakentaa risupesän kolossa pesimisen sijaan. Laji pesii koloniassa, jossa samassa isossa pesässä on useita pesäkammioita: niitä on normaalisti noin 20 mutta niitä voi olla jopa 200. Munkkiaratit saattavat myös hoitaa (ruokkia) nuorempia sisaruksiaan ja myös ei-lisääntyvät parit ja lisääntyvät yksilöt voivat ruokkia muiden poikasia.
Munkkiaratit voivat pesiä kaikkina vuodenaikoina, mutta tavallisesti ne tekevät sen lokakuussa. Silloin naaras munii 5–8 munaa erityisessä poikuekammiossa. Lisääntyminen on huonosti tunnettua, mutta poikaset itsenäistyvät kuusiviikkoisina.
Munkkiarattien sosiaalisuutta ja äänenkäyttöä on tutkittu jonkin verran. Munkkiarateilla on todennäköisesti yksilöllinen äänijälki, eri murteita eri asuinpaikoissa ja munkkiarateilla sosiaalisemmilla linnuilla on laajempi äänivarasto. Munkkiaratti parvessa on myös jonkinlainen arvojärjestys, joka hälvenee jos lintu poissa, etenkin jos yksilö on ollut hierarkiassa korkealla. Munkkiaratit muodostavat ystävyyssuhteita samaan tapaan kuin ihmiset: lähestyen varovaisemmin uusia yksilöitä.

Munkkiaratti on Suomessa melko yleinen lemmikkilintu. Lemmikkinä siitä on jalostettu useita värimuunnoksia, joiden ulkonäkö poikkeaa villivärisestä, esimerkiksi sininen, keltainen (lutino), harmaa ja valkoinen.
Lajin hoito ei eroa juuri lemmikkilintujen perushoidosta. Voidakseen hyvin se tarvitsee omanlajisen tai vähintään samaa sukua olevan lintutoverin, runsaasti tilaa, lajityypillisiä tarpeita tyydyttävän ruokavalion, riittävästi virikkeitä, lintulähtöiset käsittely- ja koulutustavat sekä päivittäistä vapaanaoloa häkistä turvalliseksi tehdyssä sisätilassa. Vaikka munkkiarateilla on luonnossa arvojärjestys, lemmikkinä ihminen on tämän ulkopuolella, eikä ihmisen tule tämän pohjalta alkaa pomottaa tai alistaa lemmikkiään.
Laji kuuluu CITES II/B -liitteeseen, jolloin sillä tulee vankeudessa olla yksilöön yhdistettävissä oleva alkuperätodistus. Ilman alkuperätodistusta tai siihen verrattavia papereita linnun myyminen, pesittäminen ja kaupallinen esilläpito esim. kotieläinpihalla on kiellettyä.