Orangerialinna

Orangerialinna (saks. Orangerieschloss) on Potsdamissa, Sanssoucin puistossa Saksassa sijaitseva 1800-luvun uusrenessanssityylinen palatsimainen linna ja orangeria, joka kuuluu entisiin Hohenzollernien Preussin kuninkaallisiin palatseihin. Se sijaitsee Sanssoucin palatsin länsipuolella olevalla Bornstedtin kukkulalla.

Orangerielinnaa on museo, jota hallinnoi Stiftung Preußische Schlösser und Gärten Berlin-Brandenburg (SPSG) (Preussin palatsien ja puutarhojen säätiö Berliini-Brandenburg) ja se on kuulunut Unescon maailmanperintöluetteloon vuodesta 1990 lähtien.

Rakennushistoria

Orangerialinnan rakennutti Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV. Hän laati sen ensimmäiset luonnokset itse kruununprinssiaikanaan vuonna 1830 palattuaan matkalta Italiasta. Hän antoi suunnittelutyön vuonna 1840 ensin arkkitehti Ludwig Persiukselle, jonka työtä jatkoivat myöhemmin Friedrich August Stüler ja Ludwig Ferdinand Hesse. Rakentaminen päästiin aloittamaan vuonna 1851.

Orangerian rakentaminen aloitettiin suunnitelmalla pääkadusta tai paraatikadusta. Sen oli tarkoitus alkaa riemukaarelta Sanssoucin puiston itäpuolella Mülhbergin eli Historiallisen myllyn mäen ylitse Sanssousin linnan ohitse ja päättyä Belvedere-paviljonkiin Klausbergin kukkulalla lännessä. Korkeusero oli tarkoitus tasoittaa viadukteilla eli maasilloilla. Esikuvanaan Fredrik Suuren rakennuttamat, symmetrisesti Sanssoucin linnaan nähden sijoittuvat Kuvagalleria ja Neue Kammern Fredrik Vilhelm IV luonnosteli rakennuksia, jotka koristaisivat hänen kahden kilometrin pituista Via Triumphalis -katuaan. Aikakauden poliittisten levottomuuksien (maaliskuun vallankumous 1848) ja rahoituksen puutteen vuoksi jättimäinen hanke ei koskaan toteutunut. Vain Orangerialinna ja Triumphtor eli riemuportti saatiin valmiiksi.

Rakennus valmistui lopulta vuonna 1864. Orangerialinnan esikuvina on käytetty Italian renessanssipalatseja. Kaksoistorneilla varustettu keskiosa viittaa Rooman Villa Mediciin, kulmarakennelmat puolestaan Firenzen Uffizi-gallerian Arnon puoleiseen julkisivuun. Rakennus on sivupylväikköineen yli 300 metriä pitkä. Päärakennuksen ympärillä on terasseja, pylväskäytäviä, pihaveistoksia ja kasvihuoneita. Orangerialinnan katsotaan kuvastavan Fredrik Vilhelmin tunnettua ”Italian-kaipuuta”. Hänet tunnettiin myös lempinimellä ”romantikko valtaistuimella”.

Huvilamaiset paviljongit, jotka yhdistyvät toisiinsa kaksoisportaalien kautta ja muodostavat rakennuskokonaisuuden itä- ja länsipäädyt, ovat rakennuksen valmistumisesta lähtien toimineet hovihenkilökunnan asuintiloina. Keskusrakennuksen tornien välissä sijaitsevalta näköalatasanteelta leviää näkymä ympäröivään maisemaan.

Keskimmäinen rakennus kaksoistorneineen on varsinainen palatsi. Tämä rakennus on liitetty 103 metriä pitkään ja 16 metriä leveään kasvihalliin, jonka eteläpuolella on lähes lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat. Länsisalissa alkuperäinen lattialämmitysjärjestelmä on edelleen olemassa ja toimintakykyinen. Linnan lisärakennuksen puutarhan puoleisissa alkoveissa on kuukausia ja vuodenaikoja kuvaavia allegorisia hahmoja 1860-luvulta. Orangeria-salin päässä olevassa kulmarakennuksessa sijaitsivat kuninkaalliset huoneistot ja palvelijoiden asunnot.

Kasvisalissa tiililattian alla kanavalämmitysjärjestelmä piti lämpötilan vakiona 6–8 °C:ssa. Toinen kanava toimitti saliin raitista ilmaa. Nykyisestä lämminvesivaraaja lämmitysjärjestelmästä riippumatta länsipuolella oleva vanha järjestelmä on edelleen toiminnassa. Kasvihuoneet ovat säilyttäneet käyttötarkoituksensa rakentamisestaan ​​lähtien. Yli 1 000 ruukkukasvin ja lähes 30 lajin kokoelmallaan Orangerialinna on yksi Euroopan suurimmista Wienin Schönbrunnin linnan ja Versailles'n palatsin puiston orangerioiden ohella.

Orangerialinnan monumentaalisin osa on museotilaksi tarkoitettu Rafael-sali, jonka esikuvana on Vatikaanin Apostolisen palatsin Sala Regia. Kaksikerroksisessa taidegalleriassa on katossa peiliholvi, jossa oleva kattoikkuna valaisee seinät ja maalaukset tasaisesti epäsuoralla päivänvalolla. Sinne on sijoitettu yli 50 hovimaalari Friedrich Buryn (1763–1823) 1800-luvun alussa tekemää jäljennöstä italialaisten renessanssin mestarien maalauksista, joista osa on kuningas Fredrik Vilhelm III:n kokoelmasta. Joukossa on kopioita useista Rafaelin maalauksista mm. Sikstiiniläismadonnasta (alkuperäinen 1512–1513, Gemäldegalerie Alte Meister Dresden) ja Ateenan koulu sekä alttaritaulu Kirkastuminen (Trasfigurazione, 1516–1520 Pinacoteca Vaticana).

Molemmin puolin Rafael-salia on viisi uusrokokootyyliin sisustettua ylellistä vierashuoneistoa, joissa majailivat korkeat arvovieraat, kuten Venäjän keisari Nikolai I puolisonsa, keisarinna Aleksandra Fjodorovnan kanssa, joka oli Fredrik Vilhelmin sisar, alkuperäiseltä nimeltään Charlotte. Malakiitti-huoneen venäläiset lahjoiksi saadut malakiittikalusteet ja se, että leskikeisarinna Aleksandra Feodorovna yöpyi siellä kerran vuonna 1859, johtivat linnan oparkirjoissa vuodesta 1957 lähtien esiintyvään virheelliseen väitteeseen, että Orangerialinna rakennettiin keisarin ja keisarinnan vieraspalatsiksi, mutta "rakennusajan piirustuksissa eikä aikalaisten tai myöhemmissä kuvauksissa mainita tällaista tarkoitusta".

Muita korkea-arvoisia vieraita olivat Romanian kuningas Kaarle I:n vierailu vuonna 1883; Persian šaahi Naser al-Din Shah Qajarin (1831–1896) vierailu vuonna 1889; Italian kuningas Umberto I:n vierailu vuonna 1892; ja Zaifengin, toisen Chunin prinsin, vierailu syyskuussa 1901 Kiinan boksarikapinan jälkeen.

Sairastuttuaan Fredrik Vilhelm IV luopui hallintotehtävistään ja nimitti sijaishallitsijakseen veljensä prinssi Wilhelmin lokakuussa 1858. Hän vietti seuraavan talven Italiassa, missä hän luottoarkkitehtinsä Friedrich August Stülerin avustamana hankki lisää taideteoksia taidemaalareilta ja kuvanveistäjiltä Orangerialinnan koristelua varten. Poissaolonsa aikana hän antoi kirjalliset ohjeet sen rakentamisen jatkamiseksi. Kuninkaan kuollessa vuonna 1861 itäinen kulmapaviljonki oli vasta rakenteellisesti valmis, eikä läntistä ollut vielä aloitettu. Rakennustyöt valmistuivat vuonna 1864 hänen seuraajansa, kuningas Vilhelm I:n, alaisuudessa. Julkisivujen ja terassien koristelu veistoksilla jatkui aina 1870-luvulle. Noin 304 metrin kokonaispituudellaan Orangerialinnasta tuli Sanssoucin puiston pisin rakennus.

1900-luku

Ensimmäisen maailmansodan ja Saksan keisarikunnan päättymisen jälkeen vuonna 1918 uusi hallitus takavarikoi aluksi Hohenzollern-suvun omaisuuden. Preussin valtion ja entisen Preussin kuninkaallisen suvun jäsenten välistä omaisuutta koskevan lain säätämisen jälkeen Orangerialinnata tuli Preussin valtion omaisuutta ja myöhemmin vuonna 1927 perustetun Preussin valtion palatsien ja puutarhojen hallinnon alainen. Kasvihuoneita käytettiin edelleen ruukkukasvien talvehtimiseen, keskusrakennuksen Rafael-sali ja sen viereiset huoneet olemassa olevine kalusteineen avattiin yleisölle palatsimuseona, ja kulmapaviljongit pysyivät kuten ennenkin asuinkäytössä. 1930-luvulla vuokralaisiin kuuluivat pianisti ja säveltäjä Wilhelm Kempff sekä taidehistorioitsija ja vuodesta 1937 lähtien Berliinin kansallisgallerian johtaja Paul Ortwin Rave.

Toisen maailmansodan lopussa Orangerialinna säilyi suurimmaksi osaksi vahingoittumattomana Potsdamin taisteluissa huhtikuussa 1945, vaikka sen näkyvä sijainti kukkulan laella teki siitä alttiin tykistötulelle, joka vahingoitti itäpuolella sijaitsevaa historiallista myllyä ja lännessä Klausbergin Belvedere-paviljonkia. Vuonna 1949 osa Brandenburgin valtionarkistosta siirrettiin itäiseen kasvisaliin, joka oli vapautunut vuoden 1900 jälkeen työvoimavaltaisten ruukkukasvien määrän vähenemisen vuoksi. Vuoteen 1989 mennessä arkistomateriaalin kasvava määrä edellytti siirtoa toiseen paikkaan, joka tapahtui vuonna 1993 ja vuonna 2003. Brandenburgin valtion pääarkisto sijaitsi tuolloin itäisessä kulmapaviljongissa. Brandenburgin osavaltion pääarkisto lopulta luopui Orangerialinnan tiloista vuonna 2010.

Ruukkukasvit talvehtivat jälleen kasvisalissa ja Berliinin muurin murtumisen jälkeen vuonna 1990 niiden määrä saavutti Fredrik Vilhelm IV:n ajan tason. Orangerian sisätilojen laajojen remonttien jälkeen vuonna 1993 keskusrakennuksen väli- ja yläkerrosten huoneita käytetään varasto-, henkilöstö- ja toimistotiloina. Tornissa on sijainnut vuodesta 1975 lähtien galleria, jossa on järjestetty vaihtuvia erikoisnäyttelyitä; länsipaviljongissa on lisää näyttelytiloja ja asuntoja. Pylväikkösisäpihalla ja ylimmällä terassilla järjestetään Potsdamin Sanssouci-musiikkifestivaalin ulkoilmakonsertteja ja muita tapahtumia.

Vuonna 2026 Orangerialinna on osittain suljettuna restaurointi- ja korjaustöiden vuoksi.

Kuva-galleria

• 
  Rafael-sali. Seinällä Sikstiiniläismadonnan kopio vuodelta 1804 (hovimaalari Friedrich Bury).
• 
  Kierreportaat tornin näköalagalleriaan.
• 
  Rafael-sali.
• 
  Boulle-huone, läntinen huoneisto. Huoneen kalusteet on valmistettu puuseppä André-Charles Boullén kehittämällä koristeupotus tekniikalla.
• 
  Norsunluu-huone, läntinen huoneisto.
• 
  Norsunluu-huone, läntinen huoneisto.
• 
  Vihreä makuuhuone, läntinen huoneisto.
• 
  Lapis latsuli-huone, itäinen huoneisto.
• 
  Lapis latsuli-huone, itäinen huoneisto.
• 
  Malakiitti-huone, itäinen huoneisto.
• 
  Malakiitti-huone, itäinen huoneisto.
• 
  Malakiitti-huone, itäinen huoneisto, näkymä kirjoituskabinettiin/makuualkoviin. Vas. seinällä Preussin kuningatar Elisabet Ludovikan muotokuva.
• 
  Orangeria eli kasvisali tyhjänä kesällä.
• 
  Orangeria eli kasvisali talvella kun terassin kasvit on tuotu sisälle suojaan.

Lähteet

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Orangerialinna Wikimedia Commonsissa