Persoonapronomini

Persoonapronominit ovat pronomineja, joilla viitataan puhetilanteen osapuoliin (1. persoona eli puhuja ja hänen viiteryhmänsä: minä, me; 2. persoona eli puhuteltava ja hänen viiteryhmänsä: sinä, te) tai puheena oleviin henkilöihin (3. persoona: hän, he).

Yleistä

Persoonapronominit voivat esiintyä lauseessa substantiivin tai substantiivilausekkeen edustajina eri tehtävissä, joko itsenäisinä sanoina tai liitteinä. Ns. pro-drop-kielissä subjektina oleva persoonapronomini voi jäädä pois, jolloin subjektipersoonaa ilmaistaan pelkästään verbin taivutuksella (esim. latinan credo in unum Deum ’minä uskon yhteen Jumalaan’). Persoonapronominit muodostavat yleensä suppean, suljetun luokan ja järjestyvät sarjoiksi keskeisten kategorioiden (persoonan lisäksi tyypillisesti luvun ja suvun) mukaan.

Monikolliset persoonapronominit, etenkin monikon ensimmäisen persoonan (’me’), voivat olla monimerkityksisiä. Lukuisissa Euroopan ulkopuolisissa kielissä – Grambank-tietokannan otoksen kielistä yli puolessa – erotetaan toisistaan inklusiivinen (’minä ja sinä (ja joku muu)’) ja eksklusiivinen ’me’ (’minä ja joku muu, mutta et sinä’).

Persoonapronomineilla voidaan joissakin kielissä ilmaista persoonan ja luvun ohella sukupuolta, sukulaisuus-, ikä- tai arvostussuhteita. Useissa eurooppalaisten tuntemissa sivistyskielissä (esimerkiksi useimmissa indoeurooppalaisissa ja seemiläisissä kielissä) kolmannen persoonan pronominilla ilmaistaan sukupuolta (esimerkiksi ruotsin han ’hän (miespuolinen]’ / hon ’hän (naispuolinen)’, englannin he / she, saksan er / sie). Maailmanlaajuisesti yleisempää on kuitenkin, että kolmannen persoonan pronominit ovat sukupuolineutraaleja; näin on paitsi suomessa ja sen sukukielissä myös suurimmassa osassa maailman kieliä. Grambank-tietokannan otoksen kielistä sukupuolitettuja kolmannen persoonan pronomineja käyttää 566, kun taas 1804 kielessä pronominit eivät koodaa sukupuolta. Useissa Euroopan kielissä sukupuolitetuista pronomineista on viime vuosina kiistelty: niitä on pidetty ongelmana sukupuolineutraalin kielenkäytön kannalta, ja niille on etsitty tai kehitetty neutraaleja vaihtoehtoja, esimerkiksi ruotsin hen tai englannin yksiköllinen they.

Useissa Euroopan kielissä monikollisen persoonapronominin avulla ilmaistaan kohteliaisuutta tai arvostusta. Tästä esimerkkejä ovat teitittely eli ’te’-pronominin (esim. suomen te, ruotsin ni, ranskan vous) käyttäminen yhtä henkilöä puhuteltaessa sekä ns. majesteetin monikko (pluralis maiestatis, kuninkaallinen me) eli hallitsijoiden itsestään käyttämä ’me’. Esimerkiksi Suomen rikoslaki alkaa seuraavasti:

Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan:

Kohteliaisuutta tai kunnioitusta ilmaisevia puhuttelupronomineja voi syntyä myös muista puhuttelumuodoista (esimerkiksi espanjan usted sanoista vuestra merced ’teidän armonne’ tai unkarin vanhanaikainen, murteellinen kend muodosta kegyelmed ’(sinun) armosi’).

Persoonapronominit suomen kielessä

Suomen yleiskielessä persoonapronomineja on kuusi, kolmea persoonaa ja kahta numerusta kohti. Näistä 1. ja 2. persoonan pronomineja voidaan nimittää puheaktipronomineiksi: ne viittaavat keskustelun osanottajien rooleihin.

Persoonapronomini omistajana vaatii yleiskielessä omistetun merkitsemistä possessiivisuffiksilla: (minun) autoni, hänen autonsa.

Suomen murteissa ja puhekielessä persoonapronomineista esiintyy erilaisia variantteja. 1. ja 2. persoonan lyhytvokaaliset mä ja sä ovat nykyään laajalevikkisiä ja viime aikoina puhekielessä yleistyneet. Muotoja mie ja sie on perinteisesti käytetty peräpohjalais- ja kaakkoismurteissa sekä hämäläismurteiden kaakkois- ja savolaismurteiden eteläosassa, muotoja mnä(ä) ja snä(ä) etenkin Varsinais-Suomessa, muotoja mää ja sää erityisesti Varsinais-Suomen pohjoisosassa ja Satakunnassa. Tornionjokilaakson ja Ruijan murteissa on käytetty myös muotoja mi ja si. Yleiskielen mukaiset minä ja sinä esiintyvät lyhyempien muotojen rinnalla lähes kaikkialla paitsi Varsinais-Suomessa sekä kaakkois- ja peräpohjalaismurteiden mie-alueilla. Me-, te- ja he-pronominien vastineina ovat itämurteissa tyypillisesti myö, työ ja hyö.

Useimmissa suomen murteissa ja puhekielessä kolmannen persoonan pronominien hän ja he tilalla käytetään paljolti demonstratiivipronomineja se ja ne. Laajimmin hän ja he esiintyvät logoforisina pronomineina eli viittaamassa henkilöön, jonka puheita tai ajatuksia selostetaan (Anja muute kirjotti ni se vaa puhu et hän vois järjestää jotkut pikkujoulut heillä), tai viittaamassa henkilöön tai muuhun kohteeseen, jota jotenkin vähätellään (kum meilä ei ool lammasta ollu on vielä nyttiin niitä villoja, mitä niistä lampaista van ei oot tullut tehtyy heistä mittää’ ’eikä vietyy). Yleiskielen normi, jonka mukaan hän/he-pronomineilla viitataan ihmiseen, se/ne-pronomineilla eläimeen tai elottomiin kohteisiin, on 1800-luvulla nykysuomen kirjakieltä luotaessa tehty keinotekoinen ratkaisu.

Lähteet

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Persoonapronomini Wikimedia Commonsissa