First Mate, Peter Dribenin pin-up-maalaus vuodelta 1953.
Pin-up on nuoren usein vähäpukeisen naisen kuvatyyppi, jonka kulta-aika oli 1940–1950-luvuilla. Pin-up-kuvat voivat olla piirroksia, maalauksia tai valokuvia. Erityisen usein pin-up-kuvia on käytetty kalentereissa, lehtien kansissa ja mainoksissa. Nimitys pin-up syntyi tavasta kiinnittää kuvat seinälle nastoilla tai neuloilla (engl.pin). Suomeksi pin-up-tyttöä voidaan nimittää kalenteritytöksi tai kansikuvatytöksi.
Pin-up-taide sai alkunsa 1800-luvun lopulla, kun lehtien julkaisutoiminta kasvoi. Kilpaillessaan lukijoista lehdet ryhtyivät käyttämään kansikuvinaan värikkäitä piirroksia kauniista ihmisistä, etenkin naisista. Tuohon aikaan nämä kansikuvat olivat usein glamour-kuvia, joissa naiset kuvattiin pikemminkin hohdokkaina kuin seksikkäinä.
1800-luvulla syntyi keskiaukeaman tyttö, jonka kuvan saattoi irrottaa lehdestä ja ripustaa seinälle. Ensimmäisiä keskiaukeaman tyttöjä oli Life-lehdessä julkaistu The Gibson Girl vuodelta 1887. Gibson Girl vetosi itsenäisen ja uudenaikaisen amerikkalaisnaisen mallina niin miehiin kuin naisiinkin. Taiteilija Charles Dana Gibson tuotti vuosisadan vaihteessa satoja Gibson Girl -piirroksia eri julkaisuvälineille.
1900-luvun alku
Euroopassa julkaistiin 1910-luvulla rohkeita postikortteja, joita amerikkalaiset sotilaat toivat ensimmäisestä maailmansodasta palatessaan mukanaan Amerikkaan, missä ne vaikuttivat seinäkalenterien tyyliin.
Coles Phillips oli 1920-luvun tunnetuimpia glamour- ja pin-up-taiteilijoita. Holeproof Hosiery -sukkahousujen mainos 1922.
Pin-up-kuvien suosion lisääntyessä niitä alettiin käyttää entistä enemmän mainonnassa, seinäkalentereissa ja taidekorteissa. Coca-Cola, General Motors ja Kodak kuvittivat suuret mainoskampanjansa piirroksilla kauniista amerikkalaisista naisista 1920-luvulta aina 1970-luvulle asti.
1920- ja 1930-luvuilla Yhdysvalloissa syntyi lukuisia pin-up-lehtiä, joiden kansi ja sisäsivut esittelivät ajan pin-up-malleja. Myös kioskikirjallisuus (engl. pulp magazines) hyödynsi pin-upien vetovoimaa räväkässä ja usein suorasukaisen vihjailevassa kansikuvituksessaan. Tunnetuimpia kioskikirjallisuuden kansikuvittajia olivat muun muassa Peter Driben, Earle K. Bergey, George Quintana ja Enoch Bolles.
Brown and Bigelow’n seinäkalenterit nostivat amerikkalaisen pin-up-taiteen kaikkien tietoisuuteen 1900-luvun neljännellä vuosikymmenellä ja suuri osa koko pin-up-taiteen kultakauden kalentereista olivatkin heidän julkaisemiaan.
Alberto Vargas aloitti pin-up-taiteilijanuransa 1920-luvun Yhdysvalloissa, ja hänellä oli suuri vaikutus taiteenlajin kehitykseen. Vargasin unenomaisen sensuelli Varga-tyttö esiintyi näkyvimmin Ziegfield Follies -revyyn julisteissa.
Myös jotkut naistaiteilijat tekivät glamour- ja pin-up-taidetta 1900-luvun alkupuolella: heistä tunnetuimpia olivat Mabel Rollins Harris, Laurette Patten, Irene Patten ja Pearl Frush.
Pin-up-taiteen kultakausi 1940–1965
1930-luvulla Esquire-lehti toi pin-up-taiteen joka kotiin, sillä lehden myynti perustui tilauksiin eikä irtonumeromyyntiin. Lehden kautta muun muassa George Petty ja Alberto Vargas saavuttivat maanlaajuista tunnettuutta. Esquiren julkaisemat Varga-tyttökalenterit nousivat maailman siihen asti myydyimmiksi kalentereiksi 1940-luvun alussa. Tyttökalenterit olivat erityisen suosittuja toiseen maailmansotaan lähtevien amerikkalaissotilaiden keskuudessa.
Pin-up -ilmiön suosio jatkui myös maailmansodan päätyttyä, sillä Saksassa olleiden amerikkalaisten miehitysjoukkojen sotilaat tarvitsivat viihdykettä, ja Korean sota kiihdytti ilmiötä entisestään.
Myös valokuvaajat kuvasivat pin-up-taidetta. 1940- ja 1950-lukujen suosituimpia kalenterityttöjä olivat muun muassa Betty Grable, Rita Hayworth ja Ann Sheridan, joiden kuvat koristivat usein amerikkalaisten sotakoneiden nokkaa. 1950-luvulla Bettie Page toi myös fetissikuvastoa pin-up-taiteeseen.
Gil Elvgren oli Vargasin ohella yksi ajan tunnetuimmista pin-up-taiteilijoista. Hän toi pin-up-taiteeseen vitsikkyyttä ja ilmeikkyyttä laittaessaan kuviensa tytöt yleensä hankaliin tilanteisiin. Elvgren tunnetaan kalenteriensa lisäksi myös Coca-Colan mainoskampanjoista. Ajan muita tunnetuimpia kalenteritaiteilijoita olivat Earl Moran, Zoë Mozert ja Rolf Armstrong.
Pin-up-kuvat edustivat 1940-luvulta alkaen amerikkalaista elämäntapaa ja isänmaallisuutta, ja olivat flirttailevassa viattomuudessaan laajalti suosittuja. Aihetta käytettiin runsaasti paitsi kalentereissa, myös mainonnassa ja elokuvissa. Parhaat pin-up-taiteilijat olivat saavuttaneet myös huomattavan teknisen ja taiteellisen tason, josta vakavammat kuvataiteilijatkin ottivat vaikutteita.
Tunnetuimpia 1940-luvun pin-up-taiteilijoita olivat Elvgrenin ohella muun muassa Al Buell, Harry Ekman ja Haddon Sundblom. 1950-luvulla Art Frahm saavutti myös suosiota uudella tyylillään, joka esitti kuvasarjan muodossa jonkin hankalan tilanteen johdosta alusvaatteitaan pudottelevaa tyttöä.
Valokuvaus syrjäyttää maalaukset
Maalatut pin-up-kalenterit alkoivat menettää suosiotaan 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen valokuvattu Pirelli-kalenteri julkaistiin 1964, minkä jälkeen valokuvat alkoivat vallata alaa. Tämän ajan viimeisiä ja arvostetuimpia taiteilijoita olivat Fritz Willis ja Mayo Olmstead, jonka tyyli oli jo aikaisempaa modernimpaa. 1970-luvun puoliväliin mennessä lähes kaikki tyttökalenterit olivat jo valokuvattuja, ja pin-up-taiteilijat ja -mainospiirtäjät olivat ryhtyneet hankkimaan elantonsa muotokuvamaalauksesta.
Nykyaikana taiteilijat ovat yhdistelleet pin-upia muihin pop-taiteen muotoihin. Esimerkiksi Rion Vernon on luonut pin-up-sarjakuvan käsitteen yhdistämällä kalenterityttötaiteeseen sarjakuva- ja karikatyyripiirrosten perinteen.
Myös miestähdistä kuten Brad Pittistä on olemassa pin-up-tyyppisiä kuvia. Kauniskasvoisista ja lihaksikkaista miesmalleista käytetään nimitystä beefcake.
