SM-3:n kehitys eteni vähitellen 1990-luvulta. Ohjus perustuu aiempaan SM-2 Block IV:ään, josta on otettu esimerkiksi raketin kaksi ensimmäistä vaihetta. SM-3:n ensimmäinen koelento tehtiin 1999 ja ensimmäinen koetorjunta 2002. Sen jälkeen on tehty kymmeniä kokeita, joista osa on epäonnistunut. Ajan saatossa ohjusta on päivitetty uusiin versioihin. Ensimmäiset Block I -ohjukset otettiin käyttöön Yhdysvaltain laivaston aluksilla vuonna 2005 ja Block IA:t 2006 sekä uudistetut mallit IB 2014 ja IIA 2019.
Suunnittelu
RIM-161 SM-3 on integroitu Aegis-taistelujärjestelmään ja eritoten sen ohjuspuolustusjärjestelmä Aegis BMD:hen. AN/SPY-1 -tutka seuraa kohteita, ja Aegis välittää tiedot ohjukselle. SM-3 laukaistaan sotalaivan Mark 41 Vertical Launching Systemistä. Ohjus on suunniteltu torjumaan ballistisia ohjuksia niiden lennon reittivaiheessa, yleensä ilmakehän ulkopuolella avaruudessa. Se tuhoaa kohteensa kineettisesti eli törmäämällä siihen, eikä käyttämällä räjähdettä.
Kokonainen RIM-161 SM-3-ohjus koostuu kolmesta kiinteän polttoaineen rakettimoottorivaiheesta, joiden päällä on niin sanottu kill vehicle eli tuhoajalaite nimeltään LEAP (Lightweight Exo-Atmospheric Projectile). Alin vaihe on Aerojetin Mk 72 -moottori, joka laukaisee ohjuksen. Ohjus lentää kohti kohdettaan GPS/INS-ohjausten avulla, ja sillä on viestiyhteys alukselle. LEAP koostuu infrapunasensorista sekä pienistä ohjailumoottoreista, joilla laite ohjautuu kohteeseensa ja tuhoaa sen törmäyksellä.
Sotalaivojen lisäksi SM-3 voidaan laukausta maalla sijaitsevista Aegis Ashore -järjestelmistä.
Mallit
Kaavio ohjuksen malleista. Block IIB:tä ei toteutettu.
Block I (RIM-161A)
Ensimmäinen malli.
Block IA (RIM-161B)
Muun muassa parannuksia moottoreissa ja ohjauksen ohjelmistoissa.
Block IB (RIM-161C)
Tuhoajalaitteessa kahta väriä aistiva infrapunahakupää ja uusi tarkemman ohjailtavuuden järjestelmä. Otettiin käyttöön 2014.
Block IIA (RIM-161D)
Raytheonin ja japanilaisen Mitsubishi Heavy Industriesin yhdessä kehittämä paranneltu malli. Yhteistä Block I:n kanssa on vain alin rakettivaihe. Toinen ja kolmas vaihe ovat 53,3 cm leveitä verrattuna aiempien mallien 34,3:een, eli ohjus on huomattavasti suurempi. Tämä antaa sille reippaasti lisää kantamaa ja korkeutta. Kantaman arvellaan olevan ainakin yli 1200 kilometriä, mahdollisesti 2500 km. Tuhoajalaite on myös suurempi ja kehittyneemmillä maalinhaku- ja seurantalaitteilla varustettu. Ensimmäinen koelaukaisu tehtiin 2015 ja ensimmäinen onnistunut koetorjunta 2017. Ohjus otettiin käyttöön 2019 ja saatiin täyteen sarjatuotantoon lokakuussa 2024.
21. helmikuuta 2008 ohjusristeilijä USS Lake Erie laukaisi raskaasti modifioidun SM-3:n tuhoamaan Yhdysvaltojen hajonneen vakoilusatelliitin USA-193:n, joka olisi virallisten tietojen mukaan aiehuttanut pudotessaan riskin ihmisille esimerkiksi sen sisältämän hydratsiinin vuoksi. Todellisuudessa operaatio Burnt Frostiksi nimetyn tehtävän luonne oli myös sotilaallinen koe. Ohjus tuhosi satelliitin onnistuneesti noin 240 kilometrin korkeudessa Tyynenmeren yläpuolella.
RIM-161 SM-3:n ensimmäinen taistelutorjunta tapahtui Iranin ilmahyökkäyksessä Israeliin huhtikuussa 2024. Iran ampui yli 300 ohjusta ja droonia, joista Israelin mukaan lähes kaikki torjuttiin. Israelin ilmatorjuntaa auttaessa Yhdysvaltain laivaston ohjushävittäjät USS Arleigh Burke ja USS Carney ampuivat julkisten tietojen mukaan neljästä seitsemään SM-3-ohjusta Iranin ballististen ohjusten torjumiseksi.
SM-3-ohjuksia on käytetty Lähi-idässä myöhemminkin joitakin kertoja Iranin ohjuksia vastaan, esimerkiksi lokakuussa 2024. Iranin sodan aikana maaliskuussa 2026 Yhdysvaltain laivaston Itä-Välimerellä olleilta aluksilta laukaistut SM-3-ohjukset torjuivat kohti Turkkia matkanneita Iranin ballistisia ohjuksia ja suojasivat näin Naton aluetta sekä Yhdysvaltojen sotilastukikohtia Turkissa.
Yhdysvallat
Japani (Block IIA)
