Tilaton väestö, tilattomat eli maattomat on se Suomen osalta historiallinen osa maaseudun väestöä, jolla ei ollut omistuksessaan maata, vaan joka sai elantonsa muulla tavoin. Kausitöillä elantonsa hankkivista tilattomista käytettiin heidän marginaalista asemaansa kuvaavia suorasukaisia nimityksiä, kuten irtain työväki tai kylänloppulaiset. Jälkimmäinen nimitys kuvaa sitä, että heidät sijoitettiin kirkon ylläpitämissä dokumenteissa, kuten rippikirjoissa, kylän muun, taloittain luetellun väen jälkeen. 1800-luvun lopun Suomessa tilattomia oli noin neljännes maaseudun kotitalouksista.
Suomen suuriruhtinaskunnan väestöstä 70 prosenttia oli vuonna 1900 maatalousväestöä. Siitä omaa maata viljeleviä oli 23 prosenttia, vuokramaata viljeleviä 34 prosenttia ja 43 prosenttia oli maattomia. Sekä maattomuus että määräaikaiset vuokrasopimukset aiheuttivat jatkuvan yhteiskunnallisen jännitteen.
Tilattomiin luettiin maanvuokraajat eli arentimiehet, mäkitupalaiset, muonamiehet, itselliset ja loiset, lyhyesti kuvaillen seuraavanlaiset ryhmät:
- Lampuodit eli tilanvuokraajat, jotka viljelivät kokonaista tilaa, joka kuitenkin oli hallinnollisesti päätilan alainen. 1800-luvulla sai alkunsa uusi lampuotien ryhmä, virkatalojen vuokraajat eli arrendaattorit.
- Torpparit, jotka asuivat ja viljelivät tilanomistajilta vuokraamaansa tilan osaa eli torppaa.
- Mäkitupalaiset, jotka yleensä asuttivat pieniä mökkejä tilanomistajien mailla; toisin kuin torppiin, mäkitupiin ei kuulunut viljelysmaata.
- Itselliset asuivat mäkitupalaisten tavoin omissa mökeissään, jotka usein sijaitsivat kylän laitamille yhteismaalle muodostuneessa mökkiryhmässä.
- Muonamiehinä eli muonatorppareina teki talvisin taloissa työtä "talon ruuassa" mäkitupalaisia, jotka näin ansaitsivat rahapalkkaa muutamalla viikoittaisella työpäivällä.
- Loiset eli kestit olivat maaseudun alimman statuksen työväkeä, johon kuuluvat eivät omistaneet asuntoa vaan asuivat työnantajiensa tarjoamissa tiloissa.