Vaaran vuodet

Moskovan välirauhansopimuksen liitteenä ollut kartta Porkkalan vuokra-alueen rajoista.

Vaaran vuodet on Suomessa käytetty nimitys toisen maailmansodan jälkeisestä epävarmasta ajanjaksosta, jolloin Suomen pelättiin muuttuvan kommunistiseksi valtioksi joko Neuvostoliiton miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen kautta. Pelkoa aiheuttivat tuolloin monet välirauhan ehdot sekä sisä- ja ulkopolitiikan tapahtumat. Uhka liittyi kylmän sodan alkuvaiheeseen, jolloin Neuvostoliitto tiivisti otetta etupiiristään ja kommunistiset puolueet nousivat yksinvaltaan Itä-Euroopan maissa. Jatkosodan päättymisestä syyskuussa 1944 alkaneiden vaaran vuosien on katsottu jatkuneen vielä vuonna 1947 solmitun lopullisen rauhansopimuksen ja sitä seuranneen valvontakomission Suomesta poistumisen jälkeen ja päättyneen vuonna 1948 tai 1949.

Antikommunistista näkemystä edustava nimitys ”vaaran vuodet” sai alkunsa historioitsija Lauri Hyvämäen vuonna 1954 julkaisemasta kirjasta Vaaran vuodet 1944-48. Lauri Haataja on esittänyt pohjautuen Hyvämäen suulliseen kertomukseen, että otsikon kirjalle Vaaran vuodet 1944-48 olisi tarjonnut pääministeri Urho Kekkosen sihteerinä toiminut Ahti Karjalainen, joka siten olisi termin alkuperäinen keksijä.

Vaaran vuosien piirteitä

Välirauhan ehdot ja valvontakomission toiminta

Jatkosodan jälkeen Suomeen asettui Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti pääasiassa Neuvostoliiton nimeämä Liittoutuneiden valvontakomissio valvomaan rauhanehtojen toteutusta. Sen johtoon tuli Andrei Ždanov. Rauhanehtoja olivat muun muassa sotakorvaukset, Porkkalan vuokraus, sotilaiden määrääminen takaisin siviiliin, saksalaisten karkottaminen Suomesta, ”fasististen” järjestöjen lakkauttaminen ja sotasyyllisten tuomitseminen. Nämä osaltaan aiheuttivat pelon, että Suomi kokisi saman kohtalon kuin Itä-Euroopan maat, jotka Neuvostoliiton vaikutuksesta muuttuivat sosialistisiksi kansandemokratioiksi. Lisäpelotteena oli myös Porkkalan tukikohta, joka sijaitsi vain parinkymmenen kilometrin päässä Helsingistä ja periaatteessa mahdollisti Suomen pääkaupungin nopean valtaamisen.

Asekätkentä

Syksyllä 1944 Suomessa varauduttiin mahdolliseen miehitykseen muun muassa siten, että armeija kätki aseita 30 000 miestä varten, mahdollista sissisotaa varten miehitystilanteessa. Myös valtionhallinnossa oli valmiiksi suunniteltu evakuointisuunnitelmat. Talven kuluessa tilanne kuitenkin rauhoittui ja välitön miehityksen vaara väistyi. Kätketyt aseet päätettiin keväällä 1945 siirtää takaisin armeijan varastoihin, jolloin valvontakomissio huomasi sen. Neuvostoliitto olisi voinut käyttää tätä tekosyynä Suomen miehitykseen, mutta sen reaktiot jäivät kuitenkin vaisuksi. Asekätkennästä paisui Pohjoismaiden suurin oikeusjuttu, jossa tuomittiin eripituisiin – suurimmaksi osaksi ehdollisiin – vankeusrangaistuksiin lähes 1 500 henkilöä.

SKDL:n menestys ja Punainen Valpo

Rauhanehdoissa vapautettiin kommunististen puolueiden toiminta, mikä vaikutti sisäpoliittiseen tilanteeseen. Kommunistien liittolaisineen perustama Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) sai kevään 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa ja uuteen hallitukseen 6 ministeriä. Suomen sisäministeriksi tuli Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP) kuulunut Yrjö Leino, ja pian kommunistit valtasivat Valtiollisen poliisin, jolloin syntyi niin sanottu Punainen Valpo.

Keväällä 1946 kommunistit aloittivat joukkoliikkeen virkamiesten puhdistamiseksi ja eräiden järjestöjen lakkauttamiseksi. Kesäkuun 5. päivänä Helsinki oli täynnä joukkoliikkeen lähetystöjä, ja seuraavana päivänä kansalaiskokousten 150 henkilön lähetystö jätti kirjelmänsä SKDL:n, SDP:n, Maalaisliiton ja RKP:n eduskuntaryhmille. Uudenmaan läänin maaherraksi oli päätetty nimittää kansandemokraattien Väinö Meltti. Myös pääministeri Mauno Pekkalalle käytiin viemässä kirjelmä, jossa vaadittiin taantumuksellisten henkilöiden poistamista virkapaikoilta. Eduskunnan toriparlamentiksi nimetty liikehdintä huipentui 7. kesäkuuta, kun mielenosoittajat marssivat Arkadianmäelle noutamaan pääministerin ja eduskuntaryhmien vastauksia. Eduskunnan eteen saapui noin 10 000 mielenosoittajaa, useimmat suoraan työpaikoilta. Eduskuntaryhmien puheenjohtajat antoivat vastauksensa ja pääministeri ilmoitti puhuvansa illalla radiossa. SDP, Maalaisliitto ja RKP sekä pääministeri Pekkala puolustivat vastauksissaan eduskunnan toimintavapautta ulkoparlamentaarisia voimia vastaan, ja presidentti Paasikivi asettui kannattamaan puhdistuskampanjasta irtisanoutuneita puolueita. Hän korosti oikeusvaltion, demokraattisen valtiojärjestyksen sekä lain ja laillisen järjestyksen pyhyyttä. Hallitus asetti komitean pohtimaan virkamieskysymystä, joten joukkoliikkeen tulokset jäivät laihoiksi. Ainoaksi tulokseksi jäi Ylioppilasoikeisto -nimisen järjestön lakkauttaminen.

Sosiaalidemokraattien ehdokaslistoilta valittujen Sylvi-Kyllikki Kilven ja Atos Wirtasen siirryttyä syksyllä 1946 SKDL:n eduskuntaryhmään siitä muodostui eduskunnan suurin.

Keväällä 1947 Unkarin pääministeri Ferenc Nagy, joka oli toukokuussa lomailemassa Sveitsissä, kieltäytyi palaamasta kotimaahansa siellä vallinneen terrorin ja pelottelun ilmapiirin vuoksi. Seurauksena oli ero virasta. Kun Suomessa SKP aktivoitui samaan aikaan, levisi huhuja kommunistien vallankaappauksesta. Presidentti Paasikivi, joka oli kuullut K.-A. Fagerholmilta varoituksen kommunistien aseellisen toiminnan valmisteluista, otti 15.8.1947 asian valtioneuvoston epäviralliseen käsittelyyn ja kehotti ministereitä "pitämään huolta siitä, että laillinen järjestys säilyy".

Varsinkin vuonna 1948 velloivat useat huhupuheet kommunistien vallankaappaussuunnitelmista, joiden olemassaoloa ei kuitenkaan ole kyetty varmasti todistamaan. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto oli maaliskuussa 1948 varuillaan mahdollisten yllätysten vuoksi. Presidentti Paasikivi oikeutti 13. maaliskuuta pääesikunnan ryhtymään operatiivisten suunnitelmien ja liikekannallepanon valmisteluun. Tilanne oli poliittisesti kuumentunut YYA-sopimusneuvotteluiden alkamisen seurauksena. SKP oli 28. helmikuuta päättänyt nostattaa joukkoliikkeen Neuvostoliiton sopimusaloitteen tukemiseksi. Oman puolueen ja SKDL:n lisäksi pyrittiin mobilisoimaan ammattiyhdistysliike ja Suomi-Neuvostoliitto-Seura.

Vuoden 1948 kevään tilanteessa aktiivisista suomalaista kommunisteista suurin osa oli parlamentaarisen toimintalinjan kannalla. He olivat hallitsevassa asemassa SKP:n johtoelimissä. Moskovasta tulleet ohjeetkin kehottivat suomalaisia kommunisteja aktiivisuuteen, mutta ei väkivaltaiseen kumoukseen. Parlamentaarisen toimintalinjan kannattajien rinnalla oli selvänä vähemmistönä ryhmiä, jotka kannattivat nopean vallankumouksen aikaansaamista. Kumouslinjan kannattajat löytyivät lähinnä puolueen keskitasolta ja siitä alaspäin – luottamusmiehistä ja muista työpaikoilla aktiivisista jäsenistä. Kimmo Rentolan mukaan neuvostotiedustelu, Punainen Valpo ja SKP:n jokin suppea piiri valmistelivat keväällä 1948 oikeiston salahankkeen tukahduttamisen nimissä pidätyksiä, joiden uskottiin johtavan kommunisteille edulliseen käänteeseen.

»Ajatuksena ei ollut klassinen vallankaappaus, jossa ulkopuolinen vallantavoittelija kukistaa hallituksen, vaan valtion huipulla jo vahvoissa asemissa olleen osapuolen yritys saada aikaan vielä yksi ratkaiseva voimasuhteiden siirtymä. Se aiottiin panna toimeen ikään kuin valtiojohtoisesti, oikeaoppisen stalinilaisena vallankumouksena ylhäältä.»

Vaaran vuosien väistyminen

Keväällä 1948 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, mikä vakautti Suomen ja Neuvostoliiton välejä. Suomen Sosialidemokraatti julkaisi 25. huhtikuuta artikkelin toteutumatta jääneestä vallankaappauksesta. Huhtikuun 26. päivänä puolustusvoimat suoritti puolustusvoimain komentaja Aarne Sihvon määräyksestä Helsingissä ehkäiseviä hälytystoimenpiteitä, jotta mitään väkivaltaiseen kumoukseen viittaavaa ei pääsisi tapahtumaan. Varotoimet osoittautuivat turhiksi. Paasikivi kutsui 27. huhtikuuta valtioneuvoston koolle erityisistuntoon, missä hän vaati toimenpiteitä vallankaappaushankkeita koskevien huhujen todenperäisyyden selvittämiseksi. Seuraavana päivänä eduskunta hyväksyi YYA-sopimuksen äänin 157–11. Kesän 1948 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi vaalitappion, ja se pudotettiin pois uudesta hallituksesta.

Kommunistien toiminnan eräänä merkittävänä vastatekijänä on katsottu olleen Suomen taloudellinen avautuminen läntisille markkinoille. Vuonna 1947 vapaa vienti nousi merkittävissä määrin vastikkeetonta sotakorvausvientiä suuremmaksi. Noina vuosina läntisessä Euroopassa ryhdyttiin käymään laajaa keskustelua integraatiokehityksen aloittamisesta vastavetona Itä-Euroopan tapahtumille.

Katso myös

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Hannu Rautkallio, Paasikivi vai Kekkonen. Suomi lännestä nähtynä 1945–1956, s. 9. Helsinki: Tammi, 1990. ISBN 951-309-314-X
  2. ↑ Paasikiven hirmuiset vuodet: Suomi, 1944–48, s. 13. Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 978-951-30-6485-3
  3. ↑ Polvinen, Tuomo: Hirmuisten vuosien valtiomies. J. K. Paasikivi 1870-1956, s. 110-113. Minerva, 2021. ISBN 978-952-375-287-0
  4. ↑ Haataja, Lauri: Jälleenrakentava Suomi, s. 779-780. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0 Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Polvinen, Tuomo: Hirmuisten vuosien valtiomies. J. K. Paasikivi 1870-1956, s. 122-123. Minerva, 2021. ISBN 978-952-375-287-0
  6. ↑ Polvinen s. 184–186.
  7. ↑ Paasivirta, Juhani: Suomi ja Eurooppa 1939-1956, s. 364. KIRJAYHTYMÄ, 1992. ISBN 951-26-3760-X Teoksen verkkoversio.
  8. ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 39-40. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
  9. ↑ Paasivirta s. 359.
  10. ↑ Haataja s. 792.
  11. ↑ Polvinen s. 194.
  12. ↑ Seppinen, J.: Vaaran vuodet?, s. 237–238, 2008.