SKDL:n menestys ja Punainen Valpo
Rauhanehdoissa vapautettiin kommunististen puolueiden toiminta, mikä vaikutti sisäpoliittiseen tilanteeseen. Kommunistien liittolaisineen perustama Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) sai kevään 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa ja uuteen hallitukseen 6 ministeriä. Suomen sisäministeriksi tuli Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP) kuulunut Yrjö Leino, ja pian kommunistit valtasivat Valtiollisen poliisin, jolloin syntyi niin sanottu Punainen Valpo.
Keväällä 1946 kommunistit aloittivat joukkoliikkeen virkamiesten puhdistamiseksi ja eräiden järjestöjen lakkauttamiseksi. Kesäkuun 5. päivänä Helsinki oli täynnä joukkoliikkeen lähetystöjä, ja seuraavana päivänä kansalaiskokousten 150 henkilön lähetystö jätti kirjelmänsä SKDL:n, SDP:n, Maalaisliiton ja RKP:n eduskuntaryhmille. Uudenmaan läänin maaherraksi oli päätetty nimittää kansandemokraattien Väinö Meltti. Myös pääministeri Mauno Pekkalalle käytiin viemässä kirjelmä, jossa vaadittiin taantumuksellisten henkilöiden poistamista virkapaikoilta. Eduskunnan toriparlamentiksi nimetty liikehdintä huipentui 7. kesäkuuta, kun mielenosoittajat marssivat Arkadianmäelle noutamaan pääministerin ja eduskuntaryhmien vastauksia. Eduskunnan eteen saapui noin 10 000 mielenosoittajaa, useimmat suoraan työpaikoilta. Eduskuntaryhmien puheenjohtajat antoivat vastauksensa ja pääministeri ilmoitti puhuvansa illalla radiossa. SDP, Maalaisliitto ja RKP sekä pääministeri Pekkala puolustivat vastauksissaan eduskunnan toimintavapautta ulkoparlamentaarisia voimia vastaan, ja presidentti Paasikivi asettui kannattamaan puhdistuskampanjasta irtisanoutuneita puolueita. Hän korosti oikeusvaltion, demokraattisen valtiojärjestyksen sekä lain ja laillisen järjestyksen pyhyyttä. Hallitus asetti komitean pohtimaan virkamieskysymystä, joten joukkoliikkeen tulokset jäivät laihoiksi. Ainoaksi tulokseksi jäi Ylioppilasoikeisto -nimisen järjestön lakkauttaminen.
Sosiaalidemokraattien ehdokaslistoilta valittujen Sylvi-Kyllikki Kilven ja Atos Wirtasen siirryttyä syksyllä 1946 SKDL:n eduskuntaryhmään siitä muodostui eduskunnan suurin.
Keväällä 1947 Unkarin pääministeri Ferenc Nagy, joka oli toukokuussa lomailemassa Sveitsissä, kieltäytyi palaamasta kotimaahansa siellä vallinneen terrorin ja pelottelun ilmapiirin vuoksi. Seurauksena oli ero virasta. Kun Suomessa SKP aktivoitui samaan aikaan, levisi huhuja kommunistien vallankaappauksesta. Presidentti Paasikivi, joka oli kuullut K.-A. Fagerholmilta varoituksen kommunistien aseellisen toiminnan valmisteluista, otti 15.8.1947 asian valtioneuvoston epäviralliseen käsittelyyn ja kehotti ministereitä "pitämään huolta siitä, että laillinen järjestys säilyy".
Varsinkin vuonna 1948 velloivat useat huhupuheet kommunistien vallankaappaussuunnitelmista, joiden olemassaoloa ei kuitenkaan ole kyetty varmasti todistamaan. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto oli maaliskuussa 1948 varuillaan mahdollisten yllätysten vuoksi. Presidentti Paasikivi oikeutti 13. maaliskuuta pääesikunnan ryhtymään operatiivisten suunnitelmien ja liikekannallepanon valmisteluun. Tilanne oli poliittisesti kuumentunut YYA-sopimusneuvotteluiden alkamisen seurauksena. SKP oli 28. helmikuuta päättänyt nostattaa joukkoliikkeen Neuvostoliiton sopimusaloitteen tukemiseksi. Oman puolueen ja SKDL:n lisäksi pyrittiin mobilisoimaan ammattiyhdistysliike ja Suomi-Neuvostoliitto-Seura.
Vuoden 1948 kevään tilanteessa aktiivisista suomalaista kommunisteista suurin osa oli parlamentaarisen toimintalinjan kannalla. He olivat hallitsevassa asemassa SKP:n johtoelimissä. Moskovasta tulleet ohjeetkin kehottivat suomalaisia kommunisteja aktiivisuuteen, mutta ei väkivaltaiseen kumoukseen. Parlamentaarisen toimintalinjan kannattajien rinnalla oli selvänä vähemmistönä ryhmiä, jotka kannattivat nopean vallankumouksen aikaansaamista. Kumouslinjan kannattajat löytyivät lähinnä puolueen keskitasolta ja siitä alaspäin – luottamusmiehistä ja muista työpaikoilla aktiivisista jäsenistä. Kimmo Rentolan mukaan neuvostotiedustelu, Punainen Valpo ja SKP:n jokin suppea piiri valmistelivat keväällä 1948 oikeiston salahankkeen tukahduttamisen nimissä pidätyksiä, joiden uskottiin johtavan kommunisteille edulliseen käänteeseen.
»Ajatuksena ei ollut klassinen vallankaappaus, jossa ulkopuolinen vallantavoittelija kukistaa hallituksen, vaan valtion huipulla jo vahvoissa asemissa olleen osapuolen yritys saada aikaan vielä yksi ratkaiseva voimasuhteiden siirtymä. Se aiottiin panna toimeen ikään kuin valtiojohtoisesti, oikeaoppisen stalinilaisena vallankumouksena ylhäältä.»
