The Velvet Underground oli yhdysvaltalainenrockyhtye, joka perustettiin New Yorkissa vuonna 1966. Yhtyeen keulahahmo oli kitaristi-laulaja Lou Reed. Muita alkuperäisen kokoonpanon jäseniä olivat brittiläinen sähköviulisti-basisti John Cale, kitaristi-basisti Sterling Morrison ja rumpali Maureen ”Moe” Tucker. Viimeksi mainittu oli yksi ani harvoista 1960-luvun naispuolisista rockrumpaleista.
The Velvet Underground ei saavuttanut 1970-luvun alussa päättyneen uransa aikana kovin suurta mainetta, mutta jälkikäteen sitä on pidetty yhtenä rockhistorian merkittävimmistä yhtyeistä. Yhtye on mainittu punkin, glam rockin ja monenlaisen vaihtoehtoisen rockin esi-isänä. Vuosia myöhemmin muusikko Brian Eno totesi Velvet Undergroundin vaikutuksesta sanoen, “Harva osti heidän levyjään – mutta jokainen, joka osti, perusti oman bändin.”
The Velvet Underground perusti laulaja-lauluntekijä Lou Reed yhdissä multi-instrumentalisti John Calen kanssa. 1960-luvun alussa Lou Reed oli opiskellut kirjailija Delmore Schwartzin johdolla Syracusen yliopistossa. Valmistuttuaan Reed työskenteli New Yorkin Pickwick Recordsilla kirjoittaen rockbiisejä halpatuotantoalbumeille. Siellä hän tapasi klassisesti koulutetun walesilaisen John Calen, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin kokeellista musiikkia varten. Molemmat halusivat yhdistää avantgarden ja rockin – visio, joka oli erittäin radikaali 1960-luvun puolivälissä. Heidän yhteistyöstään tuli Velvet Undergroundin alkukauden ydin.
Vuoteen 1965 mennessä Reed, Cale alkoivat soittaa yhdessä kitaristi Sterling Morrisonin ja rumpali Angus MacLisen kanssa. MacLise kuitenkin erosi ennen ensimmäistä maksullista keikkaa, väittäen että taiteella rahastaminen oli itsensä myymistä. Tilalle tuli Maureen Tucker, Morrisonin ystävän sisko.
Jo tässä vaiheessa he kehittivät ainutlaatuista ilmaisua: Reedin kappaleet käsittelivät Manhattanin kovaa todellisuutta – huumeita, sadomasokismia, rappiota – ikappaleissa kuten “Heroin,” “I'm Waiting for the Man,” “Venus in Furs” ja “All Tomorrow's Parties.” Musiikki oli raakaa ja säröistä rokkia, ja Calen alttoviulu lisäsi kokeellista särmää.
Nico lavalla Velvet Undergroundin kanssa Exploding Plastic Inevitable konserissa
The Velvet Underground & Nico
Yllättäen bändi sai suojelijan: Kuvataiteilija Andy Warhol näki heidät livenä ja otti heidät suojatikseen, The Velvet Underground päätyi Warhollin boheemiin seurapiiriin. Warhol liitti heidät omaan Exploding Plastic Inevitable -taideprojektiinsa ja tuotti heidän esikoisalbuminsa keväällä 1966.
Vuonna 1967 ilmestyi yhtyeen ensimmäinen LP-levy The Velvet Underground & Nico, joka oli tehty yhdessä saksalaissyntyisen laulajattaren Nicon kanssa. Reed oli yhtyeen päävokalisti, mutta Nico lauloi kolme kappaletta albumilla ja esiintyi yhtyeen konserteissa. The Velvet Underground & Nico, tunnetaan “banaanilevynä” Warholin tekemän levyn kansikuvan ansiosta. Se ei kuitenkaan ollut myyntimenestys, mitä ei ole vaikea ymmärtää: synkeäsävyinen The Velvet Underground erosi jyrkästi oman aikansa hippihenkisestä populaarimusiikista. Albumi on nykyisin klassikko, ja sen kohokohtiin kuuluvat “Heroin,” “Venus in Furs,” “Femme Fatale,” “I'll Be Your Mirror” ja “Sunday Morning.” Vaikka huume- ja seksiteemat saivat mediassa eniten huomiota, herkemmät laulut osoittivat Reedin kyvyt melodiseen kirjoittamiseen. Musiikillisesti yhtye vuorotteli synkänkauniiden poplaulujen ja repivien särökitaravyörytysten välillä.
Vaikka Warholin kanssa tehty yhteistyö oli nostanut heidän profiiliaan mediassa, musiikki oli liian rajoja rikkovaa suurelle yleisölle, eikä se kelvannut radiosoittoon. Levy jäi listalla sijalle 171, eikä mikään heidän albumeistaan yltänyt tätä korkeammalle alkuperäisjulkaisuna. Vasta paljon myöhemmin The Velvet Underground and Nicoa alettiin melko yleisesti pitää yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä rocklevyistä.
White Light/White Heat
Velvet Underground
Vuonna 1967 sisäiset ristiriidat kärjistyivät. Nico lähti yhtyeestä, Andy Warholin rooli yhtyeen toiminnassa väheni ja yhtye keskittyi kiertueisiin. Toisella albumilla White Light/White Heat (1968) he syvensivät äänekästä ja kaoottista ilmaisua – erityisesti 17-minuuttisella “Sister Ray” -kappaleella. Levy oli vielä radikaalimpi kuin ensimmäinen, ja se myi huonosti.
White Light/White Heat albumin ilmestymisen jälkeen, Kesällä 1968 Reedin ja Calen välille kehittyi riitoja. Reed uhkasi lähteä ellei Calea eroteta. Morrison ja Tucker valitsivat Reedin puolen, ja John Cale erosi yhtyeestä siirtyen tuottajan ja sooloartistin uralle. Calen tilalle tuli basisti Doug Yule.
The Velvet Underground albumi
The Velvet Undergroundin "What Goes On" - singlen mainos vuonna 1969
Kolmannella LP:llä, The Velvet Underground (1969) yhtye oli siirtynyt seesteisempään ja folkhenkisempään musiikkiin. “Pale Blue Eyes,” “Candy Says” ja “What Goes On” osoittivat Reedin melodisen ja lyyrisen herkkyyden. Yleisö ja kriitikot olivat hämmentyneitä, eikä levy-yhtiö enää panostanut markkinointiin. MGM päätti lopettaa kaiken yhteistyön “huumeisiin yhdistettyjen” artistien kanssa. Velvet Underground äänitti kuitenkin lisää materiaalia MGM:n kustantamana, ja ne äänitykset julkaistiin erilaisilla kokoelma levyillä 1980–90-luvuilla.
1970-luvun alku näytti lupaavalta: uusi sopimus Atlanticin kanssa, mutta yhtyeen sisäiset ongelmat jatkuivat. Tucker joutui jäämään äitiyslomalle, ja hänen tilallaan soitti väliaikaisena tuueaajana, Doug Yulen veli Billy Yule. Doug Yule tavoitteli lisää valtaa yhtyeen sisällä, ja yhtyeen pitkä keikkarupeama Max's Kansas City - klubilla päättyi siihen, että Lou Reed kyllästyi ja jätti yhtyeen juuri ennen Loaded-albumin julkaisua. Hän palasi vanhempiensa luo Long Islandille ja aloitti pian soolouransa.
Loaded ja yhtyeen hajoaminen
Vuonna 1970 ilmestyi yhtyeen ehkä helpoimmin lähestyttävä ja kaupallisin LP Loaded, jonka kappaleista ”Sweet Jane” on jäänyt elämään rock-klassikkona. Käytännössä yhtye oli jo hajonnut Lou Reedin erottua yhtyeestä, The Velvet Underground hajosi vielä saman vuoden kuluessa. Tosin yhtyeen nimellä julkaistiin vielä vuonna 1973 Squeeze-niminen levy, jonka teossa Lou Reed ei ollut osallisena, ja joka tästä syystä yleensä jätetään yhtyeen diskografioiden ulkopuolelle.
Velvet Underground paluu ja Live MCMXCIII
1980-luvulla alkuperäisalbumit julkaistiin uudelleen, ja 1990-luvun alussa Lou Reed, John Cale, Sterling Morrison ja Moe Tucker päättivät kasata yhtyeen uudelleen. The Velvet Underground lähti Euroopan-kiertueelle. Kiertueelta julkaistiin Live MCMXCIII -konserttilevy, joka sai vaihtelevia arvioita, mutta ennen sovittua Yhdysvaltain kiertuetta Reed ja Cale ajautuivat taas riitoihin. Bändi hajosi uudelleen, tällä kertaa pysyvästi. Sterling Morrison kuoli vuonna 1995
Kun yhtyeen klassinen kokoonpano nimitettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1996, Reed, Tucker ja Cale esiintyivät Velvet Undergroundin nimenä vielä viimeisen kerran. Doug Yulea ei valittu, eikä hän osallistunut tilaisuuteen. Seremoniassa yhtyeen esittelypuheen piti Patti Smith, ja trio esitti Morrisonille kunnianosoituksena kirjoitetun kappaleen ” Last Night I Said Goodbye to My Friend”.
Lou Reed sai maksansiirron vuonna 2013, mutta kuoli saman vuoden lokakuussa maksasairauteen.
Vaikutus
Punk-liikkeen myötä myös The Velvet Undergroundin levyjen arvostus ja suosio alkoivat vähitellen kasvaa. 1980-luvulta lähtien The Velvet Undergroundilla on ollut suuri vaikutus moniin niin sanottujen post-punkin ja vaihtoehtorockin esittäjiin. Artistit kuten David Bowie, Brian Eno ja Patti Smith tunnustivat heidät esikuvikseen.
The Velvet Undergroundin kompromissiton musiikkityyli antoi nimen Tšekkoslovakiansamettivallankumoukselle. Václav Havel totesi Lou Reedille ryhtyneensä presidentiksi The Velvet Undergroundin töiden takia.
Populaarikulttuurissa
Vuonna 2021 ohjaaja Todd Haynes julkaisi yhtyeestä dokumenttielokuvan yhteistyössä Calen ja Tuckerin kanssa. Polydor julkaisi soundtrackin elokuvan rinnalla. Dokumentti sai ensi-iltansa 15. lokakuuta 2021 Apple TV+ -palvelussa.
.png)
.jpg)
