Vesilisko eli manteri, Lissotriton vulgaris, ent. Triturus vulgaris) on vesiliskojen heimoon kuuluva sammakkoeläin. Se on yksi viidestä Suomessa elävästä sammakkoeläinlajista.
Koko ja ulkonäkö
Vesiliskolla on rupiliskoon verrattuna sileä iho. Laji on päältä vihertävän ruskea ja vatsapuolelta oranssinkeltainen. Vatsapuolella on mustia pyöreitä täpliä. Häntä muodostaa lähes puolet pituudesta. Suomessa tavattavat vesiliskot ovat täysikasvuisina korkeintaan 10 senttimetriä pitkiä.
Kutuaikaan koiraan päähän ilmestyy juovia ja selkään laajoja tummia laikkuja. Takajalkojen varpaisiin muodostuu räpylät. Selkäharja jatkuu yhtenäisenä pyrstössä, ja hännässä on vaaleansininen juova.
Urospuolinen vesilisko
Levinneisyys
Vesiliskoja tavataan lähes koko Keski- ja Pohjois-Euroopassa sekä Aasian länsiosissa. Valtaosa Suomen vesiliskoista elää maan eteläosissa.
Elinympäristö
Vesiliskot elävät yleensä maalla, mutta lisääntymisaikana ne elävät vedessä. Niiden elinympäristöjä ovat erilaiset rehevät vesistöt kuten lammet ja ojat, mutta myös pellonreunat ja puutarhat kelpaavat usein niille. Parhaiten ne viihtyvät matalissa virtaamattomissa vesissä. Vesiliskot karttavat suoraa auringonvaloa, mutta toisaalta eivät viihdy myöskään täysin varjossa. Talvella vesilisko on horroksessa, pääosin kuivalla maalla erilaisissa maakoloissa.
Lisääntyminen
Vesiliskot lisääntyvät toukokuussa. Kosiotanssin jälkeen uros pudottaa siittiöpaketin, jonka naaras poimii omaan viemärisuoleensa. Naaras munii 200–300 munaa ja kiinnittää ne vesikasveihin tai kiviin, minkä jälkeen 2–3 viikon päästä nuijapäät kuoriutuvat. Aluksi nuijapäät hengittävät ulkokiduksilla, mutta kidukset surkastuvat, kun keuhkot kehittyvät. Tämän jälkeen myös jalat kasvavat, ja vesiliskon maalla eläminen siten mahdollistuu. Alkuvaiheessa nuijapäät eivät muistuta sammakon nuijapäitä eivätkä toisaata myöskään lainkaan aikuista vesiliskoa. Isoissa hiidenkirnuissa ja metsälammissa voi tavata paljonkin toukkia.
Ravinto
Vesiliskot ovat lihansyöjiä. Ne saalistavat erilaisia hyönteisiä ja muita suuhun sopivia selkärangattomia otuksia. Vedessä ne löytävät saaliinsa liikkeen ja hajun perusteella ja iskevätkin kiinni lähes kaikkeen liikkuvaan.
↑Jan Willem Arntzen, Sergius Kuzmin, Trevor Beebee, Theodore Papenfuss, Max Sparreboom, Ismail H. Ugurtas, Steven Anderson, Brandon Anthony, Franco Andreone, David Tarkhnishvili, Vladimir Ishchenko, Natalia Ananjeva, Nikolai Orlov, Boris Tuniyev:Lissotriton vulgarisIUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2.2009.International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 7.8.2014.(englanniksi)
↑Arnold, E. N. & Burton, J. A.:Euroopan matelijat ja sammakkoeläimet, s. 53–55. Suomentanut Viitanen, Pertti; Koskela, Pentti & Lindholm, Esko.Helsinki:Tammi, 1981.ISBN951-30-4354-1
.jpg)