Vietin käsitettä käytetään biologiassa, etologiassa ja psykoanalyysissa.
Vietti on käyttäytymismalli, joka yksilöllä on ilman ennakkokokemusta. Esimerkiksi pennun imemisreaktio, kun se pääsee emän nisälle on viettitoiminto. Vietti käsitteenä yhdistyy hyvin paljon perimään. Siksi esimerkiksi koiraa ei saa koulutuksella tekemään lisää varsinaista viettiä, vaan on mahdollista vain vahvistaa tai tukahduttaa tätä vietin kautta tapahtuvaa käyttäytymistä.
Vietti kuuluu psykoanalyysin keskeisimpiin ja ongelmallisimpiin käsitteisiin. Sigmund Freudin alkuperäisen määritelmän mukaan vietti (saks. Trieb) on ruumiin ja psyyken rajalle sijoittuva toiminnallinen käsite. Vietti edustaa psyykelle ruumiillista ärsykettä (saks. Reiz), joka vaatii tietyn määrän psyykkistä työtä. Freud esitti, että viettiin sisältyy paine, päämäärä (tyydytys), kohde (objekti, se minkä avulla päämäärä saavutetaan) ja alkulähde (ruumiin biokemialliset prosessit). Hän esitti kaksi kantaviettiä (saks. Urtrieb), joiden piiriin muut sisältyvät: ego- eli itsesäilytysvietti ja sukuvietti. Myöhemmin hän muutti jaottelua niin että kantaviettejä olisivat eros ja aggressio- eli kuolemanvietti. Varsinkin jälkimmäinen jaottelu on kohdannut arvostelua, ja myöhempien tutkijoiden mukaan se on jarruttanut psykoanalyyttisen teorian kehitystä. Jaottelun on arvioitu olleen liian tiiviisti sidoksissa Freudin henkilökohtaiseen dualismiin.
Psykoanalyytikoista muiden muassa Roy Schafer ja Veikko Tähkä ovat arvioineet viettiteoriaa uudelleen, ja he pitävät viettiä yksinomaan määrällisenä (kvantitatiivisena) eli taloudellisena (ekonomisena) energiana. Psykologisesta näkökulmasta vietti on elimistön tuottamaa energiaa, joka uusiutuu jatkuvasti ja kasautuu ja jolla on pakottava luonne. (Viettiteoria ei ole neurofysiologinen vaan fenomenologinen teoria.) Ihmisen fyysiset tarpeet ja henkiset toiveet saavat motivoivan voimansa viettienergiasta, mutta niiden päämäärät, merkitykset ja kohteet ”eivät kuulu viettiin, jolla puhtaasti energisenä käsitteenä ei ole mitään sellaisia ominaisuuksia”. Kaikki psyykkiset kvaliteetit liittyvät mielen sisältöihin ja prosesseihin, eivät energiaan itseensä. Viettienergian "kohtaloa" voidaan nimittää kanavoitumiseksi. Kun klassisessa psykoanalyysissa neuroosin sanottiin johtuvan viettiristiriidasta, olisi täsmällisempää sanoa, että viettienergia on kanavoitunut tarkoituksiin, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Dualistisesta viettiteoriasta on nykyisessä psykoanalyysissa paljolti luovuttu. Määrällinen viettikäsitys saa hylkäämään paitsi kantavietit myös sellaiset ehdotukset kuin Yrjö Hirnin taidevietin ja Elias Canettin joukkovietin. Näihin liitettyjä ilmiöitä voidaan kuvata metapsykologisesti erilaisina sopeutumina, kanavoitumina, sitomisina ja varaumina.
Koska vietti on lähtöisin ruumiista mutta yksilölle fenomenologisesti se ilmenee vietin kohteen varaumana (toisin sanoen kohteen edustus on viettienergian varaama, ja siksi se vaatii huomiota), on vietin ja sen kohteen suhde kontingentti ja ongelmallinen, vaikka kukaan ei näe mitään ihmeellistä siinä, että janoinen ihminen halajaa vettä.
Pentti Ikonen ja Eero Rechardt (1994) ovat kehittäneet kuolemanvietin teoriaa ja yhdistäneet sen sitomiseen (saks. Bändigung). He huomauttavat, että kuolemanvietti eli thanatos voitaisiin nimetä uudelleen sitomispyrkimykseksi. Tähkän määrällinen viettikäsitys voidaan yhdistää Ikosen ja Rechardtin muotoiluun: viettienergia kanavoituu ja sitoutuu erilaisiin pyrkimyksiin, jotka voivat olla keskenään ristiriidassa. Ikosen ja Rechardtin mukaan thanatoksen tavoitteena ei ole niinkään tuho ja kuolema vaan vapautuminen sellaisista sisäisistä ja ulkoisista ärsykkeistä, jotka tuntuvat häiritseviltä. Thanatospyrkimys tavoittelee jännittyneisyyden vähentämistä, kun taas erospyrkimys tavoittelee mielihyvää huolimatta vaikeuksista ja mielipahasta. Thanatokseen liittyvä toistamispakko perustuu paitsi uhkaavan ärsykkeen hallitsemisyritykseen myös siihen, että toistuminen tarjoaa tunteen omasta jatkuvuudesta. Kaikki psyykkiset ilmiöt ovat käytännössä näiden kahden pyrkimyksen — eroksen ja thanatoksen — yhteisvaikutuksen tulosta, kompromissimuodosteita. Thanatospyrkimys voi toteutua pelkän ajattelun ja psyykkisen työn avulla, joka poistaa häiriön. Eri tilanteissa thanatospyrkimys voi saada hyvin erilaisia ilmenemismuotoja. Häiritsevyys ja jännittyneisyys johtuvat sitomattomasta, ”vapaana vellovasta” viettienergiasta. Thanatos pyrkii sitomaan sen eri tavoin, ja tuhoavuus on vain äärimmäinen keino — tuhotessa sekoitetaan symboli ja se, mitä symboli edustaa, representoi. Esimerkiksi tieteenharjoittamiseen ja taiteentekemiseen liittyvä järjestäminen sitoo viettienergiaa ja näin vähentää ahdistusta.