VistaVision (tai Vistavision) on Paramount-yhtiön 1950-luvulla kehittämä korkealaatuinen elokuvafilmiformaatti.
VistaVision (tai Vistavision) on Paramount-yhtiön 1950-luvulla kehittämä korkealaatuinen elokuvafilmiformaatti.
.svg)
VistaVision-formaatissa elokuvat kuvattiin tavalliselle 35 mm kinofilmille tavanomaisella 24 fps taajuudella, mutta VistaVision erosi tavallisesta siinä, että filmi kulki kameran läpi pystysuunnan sijaan vaakasuunnassa. Niin kuvaruudun kooksi kamerassa tuli 37,38 mm x 25,32 mm = 946,462 mm2. Kuvan pinta-ala oli siis lähes kolme kertaa niin suuri kuin tavanomainen ”Academy ratio” -kokoinen kuva (20,96 mm x 15,24 mm = 319,43 mm2).
Esitystä varten alkuperäinen VistaVision-filmi kopioitiin toiselle 35 mm filmille, joka kulki projektorin läpi pystysuunnassa, jolloin kuvan koko filmillä oli:
Toisinaan vaakaan kuvattu filmi myös projisoitiin vaakasuunnassa. Tällöin kuvan kooksi filmillä tuli:
1940-luvun lopulla kartellilaki erotti yhdysvaltalaiset elokuvastudiot elokuvateattereista, mikä sysäsi alan mullistusten kouriin. Samaan aikaan elokuva-ala joutui kohtaamaan uusia kilpailijoita: toisaalla television haasteet ja toisaalla uudet leveän kuvan formaatit Cineraman ja CinemaScopen. Tässä tilanteessa studiot pyrkivät vahvistamaan kilpailuasemaansa teknisten keksintöjen avulla.
Useimmat Hollywoodin studiot omaksuivat 20th Century Foxin CinemaScope-menetelmän, mutta Paramount-studio ei hyväksynyt tähän järjestelmään kuuluvaa anamorfista optiikkaa, joka heikensi kuvanlaatua.
Suurempi filmiformaatti olisi tuottanut paremman kuvanlaadun kuin CinemaScope, mutta samalla se olisi maksanut jopa neljä kertaa niin paljon kuin tavallinen 35 mm filmi. Niinpä Paramount pyrki kehittämään uuden menetelmän.
Kehitystyö alkoi Paramount-studioilla vuonna 1952. Työtä johtivat kameraosaston johtaja John R. Bishop ja pääinsinööri Loren L. Ryder.
Ryder löysi Edwin W. Clarkin vanhan, vuodelta 1921 periytyneen patentin, jota ei oltu koskaan hyödynnetty. Patentin kuvaamassa menetelmässä 35 mm filmiä kuvattiin pystysuunnan sijaan vaakasuunnassa, jolloin kuva leveni kahdeksan perforaation leveydelle. Saatu kuva siirrettiin tavalliselle pystysuunnassa kulkeneelle filmille pienemmässä koossa. Näin saatiin aikaan parempi kuvanlaatu kuin CinemaScopessa, mutta ilman sellaisia kustannuksia, joita suurempaan filmikokoon siirtyminen olisi aiheuttanut.
Bishop etsi käsiinsä vanhan 1920-luvun kameran, jolla oli erikoinen kyky siirtää filmiä 8 perforaatiota kerrallaan. Tämä johtui siitä, että kamera oli suunniteltu kuvaamaan kahdelle filminauhalle yhtä aikaa (vihreä ja punainen kuva yhdistettiin eräänlaiseksi värikuvaksi). Vanha kamera muunnettiin uuteen tarkoitukseen. Uudistetun kameran kanssa Paramount päätyi käyttämään Leican pallonmuotoista optiikkaa. Yhdessä Technicolorin värinkyllästysmenetelmän kanssa uusi formaatti tuotti kuvia, joissa oli poikkeuksellinen värintoisto, tarkempi yksityiskohtien toisto ja pienempi raekoko. Vuonna 1953 työ oli valmis. Keksintöä kutsuttiin makaavan asentonsa vuoksi nimellä ”Lazy-8” eli ”Laiska kasi”.
Keksintöä testattiin White Christmas (1954) -elokuvan kuvauksissa. Elokuvaa kuvattiin samanaikaisesti sekä tavallisella 4:n perforaation kameralla että uudella 8:n perforaation kameralla, jotta tuloksia voitaisiin verrata ja jotta tuotanto voisi jatkua siinä tapauksessa, että uusi menetelmä aiheuttaisi ongelmia. Mutta kun elokuvaa oli kuvattu kolme päivää, tuotantoyhtiö vakuuttui uuden menetelmän eduista ja vanha menetelmä jätettiin pois.
Paramountin johtajat halusivat näyttää White Christmas -elokuvan ensi-illassa yleisölle siinä koossa, jossa se oli kuvattukin, pienentämättä kuvaa monistusvaiheessa. Oli siis pikavauhtia rakennettava uudet projektorit ja tehtävä 1:1 filmikopio. Ääniraitaa ei siinä aikataulussa ehditty lisätä filmiin, joten ensi-illassa elokuvaa esitettiin samanaikaisesti kahdella projektorilla: vaakasuuntainen VistaVision-projektori näytti kuvan ja ääni tuli tavalliselta 4 perforaation filmikopiolta. Vuoteen 1955 mennessä vaakasuuntaisten projektoreiden ongelmat oli ratkaistu, mutta jo seuraavana vuonna vaakasuuntaisten projektoreiden käyttö lopetettiin kokonaan.
Maaliskuuhun 1954 mennessä nimi Lazy-8 oli hylätty ja menetelmälle oli valittu myyvempi nimi VistaVision.
Ryder, Bishop ja Paramountin henkilöstö saivat menetelmän kehittämisestä teknisen Oscarin 1955.
.jpg)
Amerikkalaiset ja brittiläiset studiot tuottivat satakunta pitkää elokuvaa VistaVisionilla. Niihin kuuluivat:
Esimerkiksi Alfred Hitchcock teki viisi VistaVision-elokuvaa. Myös John Ford, Michael Curtiz, Frank Tashlin ja Anthony Mann ottivat menetelmän omakseen.
Vaikka VistaVisionin kuvanlaatu oli parempi kuin CinemaScopessa, se ei koskaan saavuttanut samanlaista suosiota. Ne studiot, jotka halusivat mainostaa elokuviaan VistaVisionin nimellä, vaadittiin täyttämään Paramountin asettamat laatuvaatimukset, mutta Paramount ei asettanut vastaavia vaatimuksia elokuvateattereiden kuvalle tai äänelle. Siten vastuu kuvanlaadusta jäi teattereiden omistajille, minkä seurauksena yleisö ei aina päässyt jyvälle VistaVisionin paremmuudesta. VistaVision myös pysyi tavallista kalliimpana menetelmänä; se edellytti erikoiskameroita, kulutti kaksin verroin filmiä ja filmikopioidenkin tekeminen oli kalliimpaa. Sillä välin Eastman Kodakin kehitystyö paransi filmien laatua, mikä kavensi VistaVisionin etumatkaa. Samalla Panavisionin anamorfisia linssejä parannettiin niin, että monet varhaisten CinemaScope-linssien heikkoudet onnistuttiin voittamaan, jolloin VistaVisionin vahvuudet heikkenivät entisestään.
VistaVision menetti suosiotaan halvemmille anamorfisille tekniikoille, kuten CinemaScopelle, ja toisaalla se sai kilpailijakseen kuvalaadultaan huomattavasti parempia suurta negatiivikokoa käyttäviä formaatteja (Todd-AO, Ultra Panavision 70). Viimeinen kokonaan VistaVisionilla kuvattu elokuva oli Viheliäiset vintiöt (My Six Loves, 1963), jonka jälkeen Paramount siirtyi käyttämään Techniramaa, ja hieman myöhemmin Panavisionin anamorfista optiikkaa laajakuvaelokuvissaan. lähde?
Monia VistaVision-kameroita muunnettiin Technirama-formaattiin, jossa 8 perforaatiota leveä kuva yhdistettiin anamorfiseen optiikkaan.
Japanissa jotkut elokuvantekijät jatkoivat elokuvien kuvaamista VistaVisionilla 1970-luvulle saakka. Näihin elokuviin kuuluivat muun muassa Nagisa Ōshiman kiistelty eroottinen elokuva Aistien valtakunta (1976) ja Shōhei Imamuran todellisiin rikoksiin perustuva klassikko Yön kasvot (1979).
Koska VistaVision-kameroista tuli erittäin halpoja 1960-luvun lopulla, formaattia alkoivat käyttää erikoistehosteiden tekijät, joille VistaVisionin negatiivin suuri koko oli eduksi, sillä normaalia 35 millimetrin filmiä käytettäessä kuvista olisi tullut hyvin rakeisia.lähde?
Star Wars (1977) merkitsi VistaVisionin paluuta. Industrial Light & Magic -yhtiö kunnosti jäljelle jääneet VistaVision-kamerat ja asensi ne numeerisesti ohjattuun Dykstraflex-laitteistoon erikoistehosteiden kuvaamista varten.
Sen jälkeen VistaVision-formaattia käytettiin erikoistehosteiden kuvaukseen esimerkiksi Päättymätön tarina -elokuvassa (1984) . Erikoistehosteiden vuoksi noin 80% elokuvasta Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988) kuvattiin VistaVision-formaatilla. VistaVision-kameroita käytettiin vielä vuosia myöhemmin Jurassic Parkissa (1993) ja Yön ritarissa (2008).
The Brutalist (2024) oli ensimmäinen kokonaisuudessaan VistaVision-formaatilla kuvattu elokuva yli 60 vuoteen. Sen vanavedessä kuvattiin One Battle After Another (2025) ja Bugonia (2025).