Volmar Lindman (30. maaliskuuta 1861 Turku – 19. helmikuuta 1939 Helsinki) oli suomalainen toimittaja ja ruotsin kielellä kirjoittanut kirjailija.
Volmar Lindman kävi lyseon ja aloitti uransa kansakoulunopettajana Pernajassa 1884–1888. Muutaman vuoden kuluttua hän muutti Turkuun ja toimi sitten kirjastoalalla. Lindmanista tuli vuonna 1886 Helsingfors Dagbladin reportteri, ja sen jälkeen kun tämä lehti lakkasi ilmestymästä hän siirtyi 1889 Hufvudstadsbladetin palvelukseen. Lindman oli Hufvudstadsbladet-lehden palveluksessa toimittajana, oikolukijana ja oikolukuosaston päällikkönä yli 40 vuotta ja jäi eläkkeelle 70-vuotiaana vuonna 1931.
Lindman oli avustajana useissa sanoma- ja aikakauslehdissä ja hän julkaisi runokokoelmia, romaaneja ja novelleja. Lindman julkaisi nuorena useita ruotsinkielisiä runokokoelmia. Hän kirjoitti myös historiallisen romaanin Suomen viimeisestä katolisesta piispasta Arvid Kurjesta ja vielä 1937 hän julkaisi runokokoelman nimellä Efterskörd.
Lindman oli Helsingin eläinsuojeluyhdistys HESY ry:n sihteerinä 1895–1920 ja puheenjohtajana 1926–1936 sekä arkistonhoitajana vuodesta 1895. Hän oli Eläinten Ystävien rahastonhoitajana vuodesta 1895 ja Yhtyneitten eläinsuojelusyhdistysten keskusliiton sihteerinä 1918–1922 ja 1922–1928. Lindmanin eläinsuojelua käsitelleitä kirjoituksia julkaistiin usealla kielellä ja hän sai koti- ja ulkomaisia tunnustuspalkintoja eläinsuojelutyöstään. Lindman oli myös useiden eläinsuojeluyhdistysten kunniajäsen.
Lindman toimitti 1900–1910 ilmestynyttä eläinsuojeluaiheista Djurskydds-kalender-kausijulkaisua. Hän oli vuosina 1908–1909 ilmestyneen Unga tankar : organ för Finlands svenska ungdom i hem och skola-kausijulkaisun vastaava toimittaja ja julkaisija.
Kirjallisuudentutkija Erika Pihlin mukaan Lindman kirjoitti vastarunon Zachris Topeliuksen runolle ”Varpunen jouluaamuna”. Kokoelmassa Dikter julkaistun runon ”Varpunen jouluiltana” (”Sparfven i julqvällen”) lukenut Topelius kehui sitä kokoelman kauneimmaksi. Lindman ja Topelius tunsivat toisensa eläinsuojelutyön kautta. Runon on 2000-luvulla säveltänyt Niilo Tarnanen espoolaiselle Juvenalia-kuorolle. Sittemmin runon on Helsingin Sanomien pyynnöstä suomentanut Henriikka Tavi.
