Aktiivi on kielioppiterminä verbin pääluokka, joka eurooppalaisessa kielioppiperinteessä kuvataan passiivin vastakohtana. Aktiivilauseessa tyypillisesti kieliopillinen subjekti on aktiivinen toimija, toisin sanoen tilanne kuvataan sen dynaamisimman ja aktiivisimman osanottajan kannalta.
Aktiivin ja passiivin erontekoa voidaan ilmaista verbin taivutuksella, jolloin aktiivi on usein tunnukseton taivutuskategoria, passiivi taas merkitty erillisellä taivutusaineksella. Näin esimerkiksi latinassa: aktiivi voco ’minä kutsun’ – passiivi vocor ’minua kutsutaan’. Toisissa kielissä passiivi voidaan muodostaa apuverbin avulla, ja tällöinkin aktiivi on vailla omaa erityistä merkitsintään. Esimerkiksi saksassa aktiivilausetta Ein Profi schneidet dem Kind die Haare ’ammattilainen leikkaa lapsen hiukset’ vastaa werden-apuverbillä muodostettu passiivilause Die Haare werden von einem Profi geschnitten, kirjaimellisesti ”hiukset tulevat ammattilaisen toimesta leikatuiksi”.
Toisin kuin latinan kaltaisissa kielissä, joissa verbillä on rinnakkaiset aktiivi- ja passiivitaivutukset kaikissa persoonissa, suomen kielen passiivi on yksipersoonainen, tavallaan persoonaan rinnastuva taivutuskategoria, joten passiivin ja aktiivin vastakohta ei suomen kieliopissa ilmene samalla tavalla kautta koko taivutuksen. Selvimmin aktiivi- ja passiivitaivutuksesta voidaan puhua partisiippien osalta. Suomen kieliopissa erotetaan aktiivinen NUT-partisiippi (laulanut) ja sen passiivivastine TU-partisiippi (laulettu), samoin aktiivinen VA-partisiippi (laulava) ja sen passiivitunnuksen sisältävä vastine (laulettava).