Apofenia (engl. apophenia, saks. Apophänie) on taipumus havaita merkityksellisiä yhteyksiä ja kuvioita toisiinsa liittymättömien asioiden välillä tai satunnaisessa aineistossa. Termin otti käyttöön saksalainen psykiatri Klaus Conrad vuonna 1958 kuvaamaan alkavan skitsofrenian vaihetta, jossa potilas alkaa kokea ympäristönsä tavalliset havainnot itseensä viittaavina ja poikkeuksellisen merkityksellisinä. Skeptisessä ja psykologisessa kirjallisuudessa sana on sittemmin laajentunut tarkoittamaan yleistä inhimillistä taipumusta nähdä kuvioita ja tarkoitusta siellä, missä niitä ei ole: pareidolia eli hahmojen näkeminen satunnaisissa muodoissa on apofenian erikoistapaus, ja apofeniaa ovat myös uhkapelaajan uskomus arpapelin kuvioihin, salaliittoteorioiden tapa kytkeä sattumat yhteen ja tutkijan taipumus löytää aineistosta kuvio, jota siinä ei ole. Tilastotieteen käsitteillä apofenia vastaa väärää positiivista tulosta eli tyypin I virhettä.
Conrad kuvasi teoksessaan Die beginnende Schizophrenie (1958) alkavan skitsofrenian vaiheittaisena prosessina. Ensimmäistä vaihetta hän kutsui nimellä Trema (ramppikuume): potilas kokee, että jotakin tärkeää on tapahtumassa, ja hänen huomionsa kiinnittyy epäolennaisiin ärsykkeisiin. Toisessa vaiheessa, jota Conrad nimitti kreikasta johdetulla keinotekoisella sanalla Apophänie (”ilmi tuleminen”), harhaluulot syntyvät äkillisenä oivalluksena (Aha-Erlebnis), ja potilas alkaa kokea ”toistuvasti ja yksitoikkoisesti poikkeavia merkityksiä koko ympäröivässä kokemuskentässään”: hän kokee olevansa tarkkailtu, puheenaiheena tai vieraiden seuraama. Kolmannessa vaiheessa (Anastrophe) potilas kokee itsensä kaiken tapahtuvan keskipisteeksi. Conradin kuvauksessa apofenia ei ole aistiharhoja vaan todellisten havaintojen ylitulkintaa.
Englanninkieliseen käyttöön sana levisi muodossa apophenia erityisesti neuropsykologi Peter Bruggerin kirjoitusten kautta. Robert Todd Carroll huomauttaa Skeptic's Dictionary -teoksessaan, että yleiskielinen merkitys on laajentunut kauas Conradin alkuperäisestä psykiatrisesta käsitteestä. Skeptikko Michael Shermer esitti vuonna 2008 samaa ilmiötä kuvaavan sanan patternicity, jonka hän määritteli taipumukseksi löytää merkityksellisiä kuvioita merkityksettömästä kohinasta.
Tunnetuin apofenian muoto on pareidolia, jossa satunnaisissa muodoissa tai äänissä nähdään tai kuullaan hahmoja: kasvoja pilvissä, pistorasiassa tai paahtoleivässä, kasvot Marsin pinnanmuodoissa tai puhetta kohinassa. Aivoissa on kasvojen tunnistamiseen erikoistunut järjestelmä, joka reagoi herkästi jo muutamaan oikeassa asetelmassa olevaan pisteeseen.
Uhkapeleissä pelaajat uskovat näkevänsä kuvioita arpajaisten numeroissa, korttipeleissä tai ruletin tuloksissa, vaikka tulokset ovat satunnaisia. Kokeellisessa tutkimuksessa tottuneet uhkapelaajat havaitsivat satunnaisissa sarjoissa enemmän kuvitteellisia säännönmukaisuuksia kuin vertailuhenkilöt. Carrollin mukaan apofenia selittää todennäköisesti suuren osan paranormaaleiksi tulkituista kokemuksista, kuten kummitusilmiöt, nauhoitetusta kohinasta kuullut ”vainajien äänet”, numerologian ja Raamattusta etsityt piiloviestit, ja se on sukua synkronisiteetin käsitteelle ja post hoc -päätelmille.
Apofeniaa on tutkittu erityisesti psykoosialttiuden ja paranormaalien uskomusten yhteydessä. Fyfe ja kumppanit havaitsivat vuonna 2008 julkaistussa tutkimuksessa, että skitsotyyppisiä piirteitä ja harhaluuloisuutta omaavat terveet koehenkilöt raportoivat satunnaisesti liikkuvien kolmioiden välillä enemmän yhteyksiä ja tarkoituksellisuutta kuin muut. Tutkijoiden mukaan merkityksen näkeminen satunnaisuudessa ja etenkin mielentilojen lukeminen sinne, missä niitä ei ole, voivat olla tärkeitä tekijöitä paranormaalien ja harhaluuloisten uskomusten synnyssä. Blain ja kumppanit määrittelivät vuonna 2020 apofenian taipumukseksi vääriin positiivisiin havaintoihin ja mittasivat sitä väärien hälytysten määränä erilaisissa tietokonetehtävissä. Taipumus oli yhteydessä sekä persoonallisuuspiirteeseen avoimuus että psykoottisuuteen, ja tutkijat esittivät kuvioiden etsimistä käsitteenä, joka yhdistää persoonallisuuden avoimuuden psykoosikirjoon. Bruggerin mukaan korkea dopamiinitaso lisää taipumusta löytää merkityksiä ja kuvioita, ja sama taipumus liittyy sekä paranormaaleihin uskomuksiin että luovuuteen; hänen mukaansa apofenia ja luovuus voivat olla ”saman kolikon kaksi puolta”.
Herkkyyttä nähdä kuvioita pidetään evoluution kannalta ymmärrettävänä: väärä hälytys maksaa yleensä vähän, mutta huomaamatta jäänyt todellinen uhka paljon. Siksi ihminen on hahmontunnistaja, joka ei osaa olla tunnistamatta, ja tiede tarvitsee tilastollisia menetelmiä erottaakseen todellisen kuvion kohinasta.