Burgundin kuningaskunta, tai Arlesin kuningaskunta, oli Ylä- ja Ala-Burgundin yhdistymisessä vuonna 933 muodostunut kuningaskunta nykyisessä Kaakkois-Ranskassa ja Länsi-Sveitsissä, joka syntyi vanhojen Provencen (Cisjurane eli Ala-Burgundi) ja Burgundin (Transjurane, "Juran takainen" eli Ylä-Burgundi) kuningaskuntien yhdistyessä.
1200-luvulle mennessä se kävi läpi feodaalisen pirstaloitumisprosessin, ja 1300-luvulta lähtien Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin valta muuttui pääasiassa nimelliseksi ja heikkeni edelleen 1400-luvulla.
Vain harvat keisarit vaivautuivat kruunauttamaan itseään myös Arlesin kuninkaaksi. Osia kuningaskunnasta erosi siitä, ja vuonna 1378 keisari Kaarle V liitti jäljellä olevan kuningaskunnan Ranskaan.
Burgundi 800- ja 900-luvulla: Ylä-Burgundin, Ala-Burgundin kuningaskunnat ja Richard de Bourgognen herttuakunta.Arlesin kuningaskunta ja Burgundin Kapetingin herttuakunta 1100- ja 1200-luvuilla.
Historia
Aiemmin alue tunnettiin yleisesti Burgundin kuningaskuntana, mutta Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan aikana Burgundin nimi rajoittui yhä enemmän Burgundin kreivikuntaan ja Juran takana sijaitseviin alueisiin. Rudolf III:n valta. Maan johtavien ylimysten, Burgundin kreivin ja Savoijin suvun perustaja Mauriennen kreivin hallussa oli pelkästään nimellinen valta, eivätkä kuningaskunnassa harvakseltaan lyhyesti vierailleet frankkilaiset keisarit vuosina 1039–1125 vakiinnuttaneet omaa valtaansa. Ensimmäisten viidenkymmenen vuoden aikana he saattoivat luottaa kirkollisten feodaattorien tukeen, jotka yleensä kannattivat heidän asiaansa, mutta investituura-riita, jossa Arlesin kuningaskunnan prelaatit enimmäkseen olivat paavin puolella, vei germaanihallitsijoilta tämän tuen.
Burgundin kuningaskunnan (Arles) feodaalinen pirstaloituminen 1200-luvulla.
Keisarit ymmärsivät jo varhain, että heidän poissaolonsa kuningaskunnasta oli vakava heikkouden lähde. Vuonna 1043 keisari Henrik III myönsi Rheinfeldenin kreivi Rudolfille (n. 1025–1080, myöhempi Svaabian herttua) Burgundin herttuan arvonimen, joka antoi tälle vallan Arlesin kuningaskunnan pohjoisosan aatelisiin. Vuonna 1057 keisarinna Agnesdu Poitou alaikäisen poikansa, keisari Henrik IV:n valtionhoitajana nimitti Rudolf von Rheinfeldenin keisarin edustajaksi ja Burgundin käskynhaltijaksi. 1100-luvun puolivälissä Lotharingian kuningas Lothar II (n. 837–869) elvytti tämän järjestelmän ja antoi Rector Burgundiae arvon eli hallitsijan edustajan aseman Zähringenin herttuaKonrad I:lle (n. 1090–1152), jonka suvussa se pysyi perinnöllisenä suvun viimeisen edustaja Berthold V:n kuolemaan asti vuonna 1218. Zähringen sukuisilla hallitsijoilla oli etusija valtakunnan puolustamisessa sen päävastustajia Burgundin kreivejä vastaan.
Svaabialaisten eli vanhemman Welf-suvun keisarien aikana germaaninen suvereniteetti Arlesin kuningaskunnassa oli jälleen lähes koko ajanjakson ajan pelkästään nimellinen, ja vain onnekkaiden olosuhteiden seurauksena tietyt valtakunnan päämiehet pystyivät käyttämään todellista valtaa näillä alueilla. Fredrik I Barbarossasta oli avioliiton kautta vuonna 1156 kreivitär Beatrice I:n (1143–1184) kanssa, joka oli Burgundin kreivi Reginald III:n ja Lorrainen herttuatar Agathen ainoa perijä ja Burgundin hallitsija vuodesta 1148 omalla oikeudellaan – tullut Burgundin kreivikunnan kiistaton valtias. Ylä-Burgundin kuningas Fredrik II:sta (n. 880/885–937), joka oli Italiassa vaikutusvaltaisempi kuin edeltäjänsä ja laajensi toimintaansa Lähi-idän maihin, sai Provencen eli Ala-Burgundin helpommin vaikutusvaltansa piiriin maan suurten kaupunkien, Italian ja idän välisten kauppasuhteiden ansiosta. Lisäksi etelässä lukuisat kerettiläiset ja kirkon viholliset tukivat keisaria hänen taistelussaan paavia vastaan. Myös Henrik VII onnistui hyvien suhteidensa ansiosta Savoijin ruhtinaisiin käyttämään tiettyä vaikutusvaltaa osaan Arlesin kuningaskuntaa. Keisarit yrittivät edelleen tehostaa valtaansa delegoimalla sen ensin varakuninkaalle, prinssi Guillem d´Orange de Baux'lle (n. 1155–1218) vuonna 1215, sitten keisarin sijaiselle Vilhelm de Montferratille vuonna 1220, jonka seuraajiksi tulivat Henri de Revellon ja Vilhelm de Manupello. Tästä huolimatta Arlesin kuningaskunnan historiaa 1200-luvulla ja vielä enemmän 1300-luvulla leimaa erityisesti keisarivallan heikkeneminen ja Ranskan kuningaskunnan vaikutusvallan kasvaminen maassa.
Vuonna 1246 Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhän veljen Kaarle I:n avioliitto Provencen kreivikunnan perijätär Béatrice de Provencen kanssa johti siihen, että Provence siirtyi Anjou suvun haltuun, ja tehtiin monia suunnitelmia koko valtakunnan valloittamiseksi tämän suvun prinssille. 1300-luvun alussa Lyonin ja Viviersin piispat tunnustivat Ranskan kuninkaan ylivallan, ja vuonna 1343 Viennendauphin Humbert II teki Ranskan kuningas Filip VI:n kanssa sopimuksen, jonka mukaan hänen kuollessaan perintö siirtyisi Ranskan kuninkaan pojalle tai pojanpojalle. Humbert, joka oli kenties Arlesin vaikutusvaltaisin aatelinen, suostutteli tämän toimenpiteen, koska hän oli juuri menettänyt ainoan poikansa ja Filip oli jo himoinnut hänen maitaan. Sitten vuonna 1349, koska hänellä oli rahapula, hän suostui myymään omaisuutensa suoraan, ja näin Vienne eli Dauphiné siirtyi Filipin pojanpojan, kuningas Kaarle V:n käsiin.
Keisari Kaarle IV osallistui aktiivisesti kuningaskunnan asioihin, mutta ilman johdonmukaista politiikkaa, ja vuonna 1378 hän luovutti kuningaskunnan keisarillisen sijaishallinnon dauphinille, myöhemmälle kuningas Kaarle VI:lle. Tätä päivämäärää voidaan pitää Arlesin kuningaskunnan historian päättymisenä itsenäisenä alueena.
_1250_(134037781).jpg)
