| Brian De Palma | |
|---|---|
Brian De Palma Toronton elokuvajuhlilla vuonna 2009. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 11. syyskuuta 1940 Newark, New Jersey, Yhdysvallat |
| Ammatti | elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja |
| Lapset | 2 |
| Ohjaaja | |
| Tunnetuimmat ohjaukset |
|
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Brian Russell De Palma (s. 11. syyskuuta 1940 Newark, New Jersey, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, yksi Hollywoodin uuden aallon edustajista. De Palma tunnetaan omaleimaisesta visuaalisesta tarinankerronnastaan, joka on saanut paljon vaikutteita etenkin Alfred Hitchcockilta ja italialaisista giallo-elokuvista.
De Palma syntyi vuonna 1940 New Jerseyn Newarkissa. Hänen vanhempansa, isä Anthony ja äiti Vivienne (o.s. Muti) olivat amerikanitalialaisia.
Brianin isä oli ortopedinen kirurgi, jonka työpaikalla Brian oli usein nuorena mukana ja täten "tuli tutuksi veren kanssa jo varhain". Brianin isä petti hänen äitiään toisen naisen kanssa, ja Brian vakoili tämän toimia muun muassa nauhoittamalla isänsä puhelinta ja kerran jopa vaani häntä veitsen kanssa. Jotkut ovat yhdistäneet tämän kaiken De Palman myöhempään mielenkiintoon voyeuristiseen ja väkivaltaiseen tarinankerrontaan.
De Palma on ollut naimisissa kolmesti. Ensimmäinen avioliitto näyttelijä Nancy Allenin kanssa kesti 1979–1984. Tuottaja Gale Anne Hurdin kanssa De Palma avioitui 1991, ja heille syntyi yksi tytär, mutta pari erosi myöhemmin. Kolmannen liittonsa De Palma solmi lokakuussa 1995 näyttelijä Darnelle Gregorio-De Palman kanssa. Hänen kanssaan De Palma sai toisen tyttärensä. Pari erosi huhtikuussa 1997.
De Palma asuu Manhattanilla.

De Palma mainitaan usein Hollywoodin uuden aallon johtavana ja omaleimaisena jäsenenä. Hänen läheisiä kollegoitaan olivat etenkin Martin Scorsese, Francis Ford Coppola, Steven Spielberg ja George Lucas.
De Palma aloitti uransa lyhytelokuvilla ollessaan Columbian yliopistossa. Hän sai stipendin, jonka turvin syntyi ensimmäinen kokopitkä elokuva, komedia nimeltään The Wedding Party. Se kuvattiin vuosina 1962–1964, mutta sai ensi-iltansa vasta 1969. Vuonna 1968 De Palman elokuvia pääsi jo elokuvateatterilevitykseen. Varhaisvaiheen elokuvissa esiintyi nuori Robert De Niro.
De Palman läpimurto oli hänen vuoden 1976 ohjauksensa Carrie, joka perustui samannimiseen Stephen Kingin romaaniin. Elokuvan tuotollinen ja kriittinen menestys antoivat sen jälkeen De Palmalle paremman mahdollisuuden ohjata myös omia tekstejään Hollywoodissa. Muita hänen tunnettuja kaupallisia töitään ohjaajana ovat muun muassa Scarface – arpinaama (1983), Lahjomattomat (1987), Carlito’s Way (1993) ja Vaarallinen tehtävä (1996).
Uransa alussa De Palman elokuvat olivat komediallisia ja sisälsivät poliittista satiiria. Quentin Tarantino on ylistänyt De Palman vähemmän nähtyä varhaista tuotantoa, kuten Greetings (1968) ja Hi Mom! (1970). Elokuvissa Sodan arvet (1989) ja Redacted (2007) De Palma käsittelee sotaa draaman kautta.
De Palman elokuvissa musiikki on keskeisessä asemassa. Hänen elokuviaan on säveltänyt etenkin italialainen Pino Donaggio. De Palma on myös tehnyt yhden musikaalielokuvan, kulttiklassikkona tunnetun Phantom of the Paradise – aavemusa (1974). De Palma on lisäksi ohjannut musiikkivideoita, kuten Bruce Springsteenin kappaleelle ”Dancing in the Dark” (1984).
De Palma tunnetaan parhaiten 1970-1980-lukujen trillereistään, jotka ovat saaneet merkittävästi vaikutteita Alfred Hitchcockilta. De Palma on itse tunnustautunut tämän suureksi ihailijaksi. Myös giallo-elokuvien vaikutusta on havaittavissa. Vuonna 1973 hän käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan Verinen veitsi, jota pidetään hänen omintakeista tyyliään määrittelevänä kulttiklassikkona. Tämän jälkeisiin De Palman trillereihin lukeutuvat Naisen kahdet kasvot (1976), Tappava tunnustus (1980), Blow Out – viimeinen todistaja (1981) ja Kuolema tulee kahdesti (1984). De Palman kirjoittamat elokuvat jakoivat usein kriitikoiden mielipiteitä huomattavasti. Yksi häntä toistuvasti puolustanut kriitikko oli Pauline Kael, jonka kirjoitusten on sanottu auttaneen De Palman uraa.
De Palman myöhempi tuotanto 1990-luvun lopulta alkaen on menestynyt huonommin. Elokuvat kuten Snake Eyes (1998), Operaatio Mars (2000) ja Femme Fatale (2002) epäonnistuivat kaikki lipputuloissa ja saivat yleisesti ottaen huonoja arvosteluja, vaikkakin Femme Fatalesta on sittemmin muodostunut kulttiklassikko. Musta Dahlia (2006), De Palman paluu ison studioelokuvan pariin, sisälsi hänelle ominaista "visuaalista nerokkuutta", mutta tarinan kokonaisuus jäi heikoksi ja elokuva tuotollisesti tappiolle. Ulkomaisella indie-trillerillä Passion (2012) De Palma puolestaan teki "voitokkaan paluun" hitchcockmaiseen kerrontaansa, joskaan se ei saanut teatterilevitystä.
De Palman viimeisin elokuva, rikostrilleri Domino (2019), meni myöskin suoraan suoratoistopalveluihin. Elokuvan kriittinen vastaanotto oli merkittävän negatiivinen (IMDb: 4,5/10). Tuotanto oli kuvausten aikana rahallisissa ongelmissa, ja sen sanotaan näkyvän lopputuloksessa. Tämän jälkeen De Palmalla on ollut kehitteillä projekteja, joista mikään ei ole edennyt. De Palma on ollut tyytymätön nykyajan studiovetoisiin tuotantoihin, joissa tuottajilla on merkittävästi valtaa. Hän on todennut, että ei enää ikinä halua tehdä Hollywood-elokuvaa. De Palman oli tarkoitus ohjata HBO:lle Al Pacinon tähdittämä televisiosarja, mutta hän käveli tuotannosta ulos väsyttyään tuottajien jatkuvaan luovaan väliintulemiseen. On epäilty, että De Palman ura olisi siten tullut päätökseensä.
De Palma nauttii tekniikan käytöstä, lähinnä kuvauksen ja leikkauksen tyylittelystä. Tietokoneella tuotettuja erikoistehosteita hän käyttää yleensä varoen, Operaatio Marsin (2000) ollen poikkeus.
De Palmalle elokuvan visuaalisuus on merkittävässä asemassa jo varhaisessa kehittelyvaiheessa. De Palman elokuvissa toistuu muun muassa hahmojen seuraaminen kameran kanssa, mikä asettaa elokuvan katsojan hahmoa seuraavan hahmon asemaan. Tämä on eräs niistä elokuvakerronnan elementeistä, jonka De Palma oppi Alfred Hitchcockilta.
Uransa aikana De Palmaa on kritisoitu Hitchcockin matkimisesta, joskin samanaikaisesti toiset ovat kokeneet tämän kunnianosoituksena Hitchcockille ja hitchcockmaisen tarinankerronnan edistyksellisenä jatkamisena.
Toinen toistuva kritiikin aihe on ollut De Palman väitetty misogyninen suhde naishahmoihinsa, jotka ovat usein "väkivaltaisen esineellistämisen kohteena". Etenkin elokuvat Tappava tunnustus (1980) ja Kuolema tulee kahdesti (1984) saivat paljon kielteistä palautetta kriitikoilta, ja niiden julkaisua protestoitiin. De Palma on todennut asiasta muun muassa seuraavasti: "Paloittelen naisia, asetan heidät vaaraan. Totta, teen jännityselokuvia! Mitä muutakaan heille pitäisi tapahtua?".