| Busiris | |
|---|---|
| Βούσιρις | |
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Isokrates |
| Kieli | muinaiskreikka (klassinen) |
| Genre | puhe |
| Julkaistu | n. 391–390 eaa. |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Busiris (m.kreik. Βούσιρις, Būsiris) on Isokrateen kirjoittama puhe, joka on retorinen Busiriksen, Egyptin ensimmäisen kuninkaan, puolustus. Sen lähtökohtana on Polykrateen Busiriksen puolustus; Isokrates pyrkii osoittamaan, kuinka Busirista olisi todella tullut puolustaa. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 11.
Busiris ja Helena ovat Isokrateen lyhyitä esseitä alueella, joka ei varsinaisesti ollut hänen omansa. Eeppisestä runoudesta tai myyteistä otettuja aiheita käsittelevät deklamaatiot olivat aina olleet tavallisten sofistien ”näytösten” keskiössä. Tällaisia ovat esimerkiksi Gorgiaan nimiin laitetut Helenan ylistys ja Palamedeen puolustus; Alkidamaan nimiin laitettu Odysseuksen puhe Palamedeesta; sekä Antistheneen nimiin laitetut Aiaan puhe ja Odysseuksen puhe aseista käydyssä kiistassa.
Isokrates ei ollut, kuten hän itse kertoo, suuntautunut tämäntyyppiseen kirjoittamiseen. Hän ei kuitenkaan suhtautunut siihen vihamielisesti, sen enempää kuin runoilijoiden kritiikkiin tai muihin sofistien harrastamiin kirjallisen työn aloihin. Ne ylistyspuheet, joita hän väheksyy Helenassa, ovat ylistyspuheet esimerkiksi kimalaisista ja suolasta; toisaalta hän nimenomaisesti kiittää sellaisen aiheen valintaa kuin Helena; ja jos hän puhuu Busiriksesta heikkona aiheena, hän tarkoittaa selvästi vain, että se on aihe, joka saattaa ylistäjän vaikeuksiin. Richard C. Jebbin mukaan on kuitenkin tärkeää huomata, että hän astuu tälle ”näytöskirjallisuuden” kentälle ei kunnian tavoittelijana vaan pelkästään kriitikkona. Busiris ja Helena ovat molemmat kritiikkejä: niissä hän ensin tarkastelee toisten töitä ja osoittaa sitten — puolustaakseen oikeuttaan kritisoida — miten hän itse olisi aiheen käsitellyt.
Puhe Busiris on osoitettu Polykrateelle, joka oli äskettäin pakon edessä ryhtynyt ammattimaiseksi reettoriksi. Hän kirjoitti kirjoituksen nimeltä Busiriksen puolustus. Isokrates ei ollut koskaan tavannut Polykratesta; mutta myötätuntoisena hänen vastoinkäymisiään kohtaan hän haluaa auttaa häntä neuvoin. Pausanias kertoo, että Iason Ferailainen piti Gorgiaasta enemmän kuin Polykrateesta, vaikka Polykrateen koulu oli tuolloin jo saavuttanut huomattavaa mainetta Ateenassa. Gorgias kuoli noin vuonna 380 eaa. Tämä tarkoittaa, että Polykrates oli saavuttanut mainetta Ateenassa joskus ennen tuota vuotta. Busiris puhuu hänestä kuitenkin aloittelijana; ja Diogenes Laertiokselta tiedetään, että puheessa mainittu Polykrateen Syytekirjelmä (Κατηγορία, Katēgoria) eli Sokrateen syytös sisälsi viittauksen Kononin toteuttamaan Ateenan Pitkien muurien jälleenrakentamiseen, toisin sanoen se oli kirjoitettu vuoden 393 eaa. jälkeen. Kaikki nämä edellytykset täyttyvät, jos oletetaan, että Polykrates julkaisi Sokrateen syytöksen vuonna 393 tai 392 eaa. ja Busiriksen puolustuksen pian sen jälkeen; että hänestä tuli Ateenassa arvostettu opettaja noin vuonna 388 eaa.; ja että Isokrates kirjoitti Busiriksen pian Busiriksen puolustuksen, jota hän arvostelee, ilmestymisen jälkeen, ehkä noin vuonna 391 tai 390 eaa. Tuohon aikaan Polykrates opetti Kyproksella.
Polykrates oli ilmeisesti aikansa reettoreiden joukossa varsin arvostetussa asemassa. Dionysios Halikarnassoslainen mainitsee hänet yhdessä Antifonin, Thrasymakhoksen, Kritiaan, Theodoros Byzantionlaisen, Anaksimenes Lampsakoslaisen, Zoiloksen ja Isaioksen kanssa. Dionysioksen suosikki hän ei kuitenkaan ollut; tämä kuvaa Polykratesta ”käytännöllisessä oikeuspuhetaidossa ontoksi, näytösretoriikassa kylmäksi ja rahvaanomaiseksi sekä viehättävyyttä vaativissa aiheissa vaille sulokkuutta”. Hän kirjoitti oikeuspuheita; ja jotkut jopa pitivät Sokrateen syytöstä todella oikeudenkäynnissä lausuttuna. Mutta ”näytöspuheet” olivat todennäköisesti hänen varsinainen alansa. Hänen kekseliäisyytensä ilmenee siitä, että hän sepitti ylistyspuheen hiirille, ja hänen monipuolisuutensa siitä, että hän ylisti sekä Agamemnonia että Klytaimnestraa.
Puheen kreikankielisen johdannon (argumentum) kirjoittajan esittämälle arvelulle, että Isokrateen todellinen tarkoitus olisi ollut hyökätä Polykratesta vastaan Sokrateen syytöksen vuoksi ja että hän Ateenan mielialan pelossa teki tämän peitellysti Busiriksen puolustuksen kritiikin varjolla, ei voida Jebbin mukaan antaa painoarvoa. Kirjoitelmassa ei ole mitään jälkeä tällaisesta salatusta aikomuksesta; siinä oleva Sokrateen puolustus, siltä osin kuin sitä esitetään, on täysin avointa; ja juuri tämä avoimuus osoittaa sen olevan puheessa vain toissijainen aihe.
Puhuja aloittaa kääntymällä Polykrateen puoleen ja toteaa tuntevansa tämän ansiot ja elämäntavan muutoksen kuulopuheiden perusteella. Hän sanoo lukeneensa joitakin Polykrateen kirjoituksia ja keskustelisi mieluusti vapaasti niistä tutkimuksista, joihin tämä on omistautunut, mutta katsoo yleiset ohjeet ennenaikaisiksi, kunnes he tuntevat toisensa paremmin. Toistaiseksi hän lähettää erityisiä huomautuksia ja tekee sen hyväntahtoisesti, vaikkei kartakaan loukkaamisen riskiä (kohdat 1–3).
Puhuja sanoo, että Polykrates luottaa erityisesti Busiriksen puolustukseen ja Sokrateen syytökseen. Busiriksen kohdalla hän on puhujan mukaan vain pahentanut tämän asiaa: muut syyttävät Busirista muukalaisten uhraamisesta, Polykrates siitä, että tämä söi heitä. Sokrateen osalta syytöskirjoitus puolestaan ylistää häntä, sillä Polykrates esittää hänet Alkibiadeen opettajana, vaikka Alkibiadeen ei tiedetä olleen hänen oppilaansa, joskin hän oli epäilemättä poikkeuksellinen mies. Jos kuolleet voisivat kuulla, puhuja arvelee Sokrateen kiittävän Polykratesta ja Busiriksen vihaavan häntä. Puhuja moittii myös Polykrateen epäjohdonmukaisuutta: tämä on kuvannut Busiriksen tavoitelleen Aioloksen ja Orfeuksen mainetta, vaikka nämä elivät paljon myöhemmin ja olivat luonteeltaan täysin toisenlaisia. Puhuja lupaa osoittaa lyhyesti, miten aihe olisi tullut käsitellä (4–9).
Tämän jälkeen puhuja esittää oman kertomuksensa Busiriksesta. Hänen mukaansa Busiriksen isä oli Poseidon ja äiti Libya, Epafoksen tytär ja hänen nimeään kantavan Libyan maan varhaisin kuningatar. Äitinsä valtakuntaan tyytymättömänä Busiris laajensi valtaansa laajoin valloituksin ja perusti monarkian Egyptiin. Hän havaitsi maan ilmaston olevan maailman paras, sen hedelmällisyyden vertaansa vailla ja Niilin muodostavan pysyvän suojan hyökkäyksiä vastaan. Muissa maissa sateen ja kuivuuden hallitsija on Zeus, mutta Egyptissä Niili täyttää tämän tehtävän: se on samalla maan suojelija ja elättäjä, tarjoten mantereen rikkaudet mutta turvassa kuin saarella (10–14).
Saatuaan hyvän maan Busiris pyrki puhujan mukaan antamaan sille myös hyvän hallinnon. Hän jakoi väestön pappeihin, eri alojen käsityöläisiin ja sotilaisiin, sillä hänen käsityksensä mukaan todellisessa hyvässä taloudenpidossa kunkin työn tuli olla pysyvien tekijöiden hoidossa. Sparta on puhujan mukaan omaksunut tästä järjestelmästä yhden piirteen tekemällä kansalaisistaan sotilaskastin, mutta sen puute on yksipuolinen sotilaallisuus. Egyptissä sen sijaan huolehdittiin yhtä aikaa sekä turvallisuudesta että tuotannollisesta toiminnasta (15–20).
Myöskään henkistä sivistystä ei laiminlyöty. Papit, joilla oli varallisuutta ja vapaa-aikaa, kehittivät lääketieteen, minkä ansiosta egyptiläiset nauttivat puhujan mukaan parhaasta terveydestä ja pisimmästä iästä. Muitakin tieteitä viljeltiin: vanhemmat miehet hoitivat suuria asioita, nuoremmat opiskelivat astrologiaa, logiikkaa ja geometriaa. Erityisen ihailtavia egyptiläiset ovat kuitenkin jumalten hartaassa palvonnassa. Useimmissa asioissa liioittelu on vahingollista, mutta ihmisten on hyödyllistä pitää jumalten kykyä palkita ja rangaista jopa liioitellun suurena. Egyptiläisille tämä valta on niin pelottava, että heidän temppeleissään vannotut valat ovat pyhempiä kuin muualla. He uskovat rangaistuksen seuraavan synnistä heti, ei vasta myöhemmin. Papit määräävät lukuisia menoja, joiden tarkoituksena on sekä vahvistaa kuuliaisuutta että koetella näkyvin keinoin kunnioitusta näkymättömiä asioita kohtaan (21–29).
Puhuja jatkaa toteamalla, että Egyptin filosofia ja sen tunnontarkan rituaalin henki siirtyivät Hellaaseen Pythagoraan kautta. Tämä oli vakuuttunut siitä, että vaikka jumalat eivät palkitsisi häntä, ihmiset ainakin arvostaisivat häntä. Vielä puhujan omana aikana Pythagoraan oppilaiden vaikenemista ihailtiin enemmän kuin muiden kaunopuheisuutta (21–29).
Puhuja ennakoi vastaväitteen: häntä saatetaan syyttää siitä, että hän on ylistänyt Egyptin lakeja, hurskautta ja ajattelua osoittamatta, että ne ovat Busiriksen ansiota. Hän torjuu tämän huomauttamalla, että Polykrates itse on esittänyt Busiriksen sekä jakaneen Niilin seitsemään haaraan että surmanneen muukalaisia alttareillaan; näin hän on siis antanut tälle yhtä aikaa jumalan kyvyt ja pedon raivon. Puhujan esitys ei hänen mukaansa ole vain yhtä järkevä, vaan myös todennäköinen: ne hyödyt, jotka hän liittää Busirikseen, eivät ole kenenkään muun nimiin laitettavissa, ja kuka olisi todennäköisempi niiden tekijä kuin Poseidonin ja Libyan poika, aikansa mahtavin mies. Häneen kohdistettujen syytösten valheellisuus ilmenee erityisesti siinä, että ne esittävät Busiriksen tulleen Herakleen surmaamaksi. Herakles eli nimittäin neljä sukupolvea Perseuksen jälkeen, kun taas Busiris eli kaksi vuosisataa ennen Perseusta (30–37).
Tämän jälkeen puhuja syyttää Polykratesta totuuden väheksymisestä ja runoilijoiden herjausten seuraamisesta. Nämä runoilijat mielellään esittävät jumalat ihmisiä paheellisempina. Tällaiset rienaajat ovat usein saaneet rangaistuksensa, vaikkakin lievemmän kuin ansaitsisivat: jotkut ovat joutuneet kerjäläisiksi, toiset sokeiksi, maanpakolaisiksi tai vihollisiksi omilleen; pahimpana heistä Orfeus revittiin kappaleiksi. Puhuja ilmaisee oman vakaumuksensa, että jumalat ja myös heidän lapsensa ovat vailla pahetta. Jos jumalat eivät halua tehdä omista pojistaan hyviä, he ovat huonompia kuin ihmiset; jos he eivät kykene siihen, he ovat kyvyttömämpiä kuin sofistit (38–43).
Lopuksi puhuja toteaa, että asiasta voisi sanoa vielä paljon, mutta hänen tarkoituksensa on antaa vihjeitä, ei esittää näytöstä. Polykrates on hänen mukaansa puolustanut Busirista myöntämällä syytökset ja väittämällä, että samanlaisia voitaisiin esittää muistakin. Puhuja kysyy, miten Polykrates itse suhtautuisi tällaiseen puolustukseen tai ylistäisikö hän ystäväänsä, jos tämä olisi toiminut kuten Busiris. Polykrates saattaa vastata halunneensa vain näyttää esimerkkiä vaikeiden asioiden puolustamisesta, mutta puhuja pitää tällaista puolustusta turhana ja filosofiaa halventavana. Tulevaisuudessa Polykrateen on valittava parempia aiheita tai käsiteltävä valitsemiaan harkitummin. Hänen ei tule pahastua vieraan neuvoista, vaikka tämä ei olekaan iän puolesta etuoikeutettu: näissä asioissa oikeus neuvoa ei tule iästä tai tuttavuudesta, vaan tiedosta ja hyvästä tahdosta (44–50).
Jebb arvioi, että Isokrates käsittelee Busiriksen aiheen, joka oli jo puheiden kirjoittajien ja runoilijoiden loppuun kaluama, hyvin yksinkertaisesti. Hän ylistää Egyptin uskonnollisia ja poliittisia tapoja, ja huomauttaa sitten, että Busiris on yhtä todennäköinen kuin kuka tahansa muukin niiden perustajaksi. Epävieraanvaraiselle kuninkaalle luetut rikokset hän torjuu jumalanpilkkana.
Vaikka kirjoitelma ei ylistyspuheena olekaan erityisen kekseliäs, sillä on Jebbin mukaan todellista mielenkiintoa toisessa mielessä: se valaisee havainnollisesti Isokrateen suhtautumista myytteihin yleensä. Hän tarttuu ajoitusten ristiriitoihin ja moittii sitä, että Busiris on esitetty Aioloksen ja Orfeuksen aikalaisena, vaikka näiden kahden isät eivät olleet syntyneet Busiriksen aikana (8). Miten, hän kysyy, Busiris olisi voinut tulla Herakleen surmaamaksi, kun Herakles eli neljä sukupolvea Perseuksen jälkeen, kun taas Busiris eli yli 200 vuotta ennen Perseusta? (37.) Hän myös hylkää Busirista koskevat yleiset tarinat, koska ne loukkaavat hänen uskonnollista vaistoaan: ei vain jumalten vaan myös jumalten lasten on katsottava olevan synnittömiä (41).
Näin Isokrates, kuten Herodotos, hyväksyy myytit kokonaisuutena, erottaen historiassa inhimilliset ja yli-inhimilliset toimijat ja pitäen jälkimmäisiä yhtä todellisina kuin edellisiä. Toisaalta hän soveltaa myytteihin ei Herodotoksen kaltaista historiallista kritiikkiä, vaan ainoastaan eräitä yleisiä käsityksiä soveliaisuudesta.