Islamilainen rukousnauha eli misbaha (tai tasbih) sisältää usein 99 helmeä, yhtä monta kuin Jumalalla nimiä. Toisessa versiossa on 33 helmeä.
Dhikr (arab.ذِكْر) tai Zikr, on islamissa rituaalinen rukous, jonka tarkoitus on Jumalan muistaminen toistamalla lauseita tai rukouksia useita kertoja peräkkäin. Sekä Koraani että perimätieto kehottavat muistelemaan alinomaa Jumalaa (esim. Koraani 33:21). Dhikr on tärkeässä asemassa etenkin suufeilla.
Dhikr kehittyi alun perin Koraanin resitaatiosta lyhyiksi toistettaviksi formuloiksi, kuten, lā ilāha illa ʾllāh (ei ole muuta Jumalaa kuin Jumala), Allahu akbar (Jumala on suurin) tai al-ḥamdu līʾllāh (ylistys Jumalalle). Islamin ”Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala” (latinaksinon deus nisi Deussolus) tavataan 300-luvulta lähtien yleisenä myös juutalais-kristillisessä kirjallisuudessa ja etenkin samarialaisessa liturgiassa.
Merkitys
Koraanissa sanotaan: Te, jotka uskotte, muistakaa Jumalaa, muistelkaa Häntä alinomaa (33:41). Myös haditheissa kerrotaan Jumalan muistamisen tärkeydestä. Esimerkiksi hadithissa Jami` at-Tirmidhi 3375: "Pysyköön kielesi kosteana Jumalan muistamisessa." Yhdysvaltalaisen islamilaisen tutkijan, Hamza Yusufin mukaan, "dhikr on jopa parempi kuin hyväntekeväisyys, sillä vaikka jälkimmäinen on hyvin tärkeää ja sitä pitäisi harjoittaa, dhikr on lopulta se miksi ihminen luotiin: muistamaan Jumalaa ja toimimaan kaikessa sen kautta".
Dhikrin perusmerkitystä voidaan jäsentää kolmen keskeisen kysymyksen kautta:
Mikä on muistamisen kohde? Jumala, jonka olemus ilmenee šahadassa – “lā ilāha illa ʾllāh” (“Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala”) – sekä Koraanissa mainituissa Jumalan nimissä ja ominaisuuksissa.
Miksi Jumalaa muistetaan? Koska ihmisille on ilmoitusten kautta annettu käsky muistaa Häntä, ja koska lopulta ihmisen onni ja pelastus riippuvat tästä muistamisesta.
Miten Jumalaa muistetaan? Matkimalla profeetta Muhammedia, joka sunnan kautta tarjoaa mallin kaikelle uskonnolliselle ja hengelliselle toiminnalle.
Antropologi Alfred Gellin mukaan dhikrissä:
Sanojen toistaminen on Jumalan läsnäolon herättämistä, vakauttamista ja hetkeen asettamista.
Toistaminen synkronoi fyysistä ja metafyysistä – hengitys, sydän ja mieli virittyvät sanan kautta.
Rytmi sisäistyy – kehosta tulee muistamisen väline.
Eri muotoja
Dhikrissä toistetaan lauseita joko ääneen tai äänettömästi oikein hengittäen ja luonteenomaisessa asennossa. Kun alkoi syntyä suufilaisia veljeskuntia (tariqa), kukin omaksui erityisen dhikrinsä, jota toistettiin yksin tai yhdessä esimerkiksi päivittäisten rukousten jälkeen. Näin pyrittiin kokemukseen ykseydestä Jumalan kanssa.
Dhikrin eri muodot voidaan jakaa muun muassa seuraavasti:
Quʿūd dhikr, joka suoritetaan istuen ja usein hiljaisessa tai rauhallisessa toistossa;
Qiyām dhikr, jossa osallistujat seisovat ja lausuvat dhikriä rytmisesti usein kevyesti keinuen; sekä
Devran dhikr, jossa osallistujat liikkuvat ympyrässä, esimerkiksi kävellen käsi kädessä tai pyörien paikallaan.
Dhikr Egyptissä 1840-luvulla
Suomalainen arabisti G. A. Wallin kertoo matkapäiväkirjassaan dhikristä Kairossa 1840-luvulla. Suufilainen tapa oli vierailla pyhimysten haudoilla, jonne on voitu rakentaa rukoushuone: "Teimme pyhiinvaelluksen tänne niin ikään haudatun sheikki 'Afifin luo, jonka rukoushuoneessa istuimme kuuntelemassa erityisen kaunista dhikriä. Muutaman muunkin sheikin haudalla kävimme ja istuimme hetken kuuntelemassa heidän jokaisen kunniaksi pidettyjä dhikrejä." Dhikrit vaihtelivat veljeskuntien välillä: "Mutta heidän [Sa'diya-derviššien] dhikrinsä, jota he säestivät tamburiinilla sekä kaikenlaisin ihmeellisin hypyin ja loikin, tanssien ja kirkuen, oli tavattoman hurjaa ja pelottavaa menoa, vaikkei siitä tiettyä juhlallisuutta puuttunutkaan."
