Elizabeth Taylor

Elizabeth Taylor
Taylor elokuvayhtiön kuvassa.
Taylor elokuvayhtiön kuvassa.
Henkilötiedot
Koko nimi Elizabeth Rosemond Taylor
Syntynyt27. helmikuuta 1932
Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Kuollut23. maaliskuuta 2011 (79 vuotta)
Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Ammatti näyttelijä
Puoliso
7
    • Conrad Hilton Jr.
      (vih. 1950; ero. 1951)
    • Michael Wilding
      (vih. 1952; ero. 1957)
    • Mike Todd
      (vih. 1957; k. 1958)
    • Eddie Fisher
      (vih. 1959; ero. 1964)
    • Richard Burton
      (vih. 1964; ero. 1974)
    • Richard Burton
      (vih. 1975; ero. 1976)
    • John Warner
      (vih. 1976; ero. 1982)
    • Larry Fortensky
      (vih. 1991; ero. 1996)
Lapset 4
Näyttelijä
Aktiivisena 1942–2003
Merkittävät roolit
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet

Elizabeth Rosemond Taylor (27. helmikuuta 1932 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta – 23. maaliskuuta 2011 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli brittiläis-yhdysvaltalainen näyttelijä ja filmitähti. Hän aloitti uransa lapsinäyttelijänä 1940-luvulla ja jatkoi uraansa 1960-luvulle, jolloin hän oli alan parhaiten palkattu naistähti. American Film Institute nimesi hänet seitsemänneksi suurimmaksi naiselokuvatähdeksi vuonna 1999.

Taylor eli lähes koko elämänsä julkisuuden valokeilassa. Äitinsä ponnistelujen ansiosta hän nousi tähdeksi 11-vuotiaana Yli esteitten -elokuvan pääosassa. Vuosien varrella hänestä kehittyi Hollywoodin hallitseva kauneuskuningatar ja yksi alansa tunnetuimmista näyttelijöistä. Taylor oli 1950-luvulla studionsa Metro-Goldwyn-Mayerin suurimpia kassamagneetteja elokuvien Paikka auringossa (1951), Jättiläinen (1956) ja Kissa kuumalla katolla (1958) ansiosta.

Taylor palkittiin parhaan naispääosan Oscarilla rooleistaan elokuvissa Ei rahasta (1960) ja Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966). Jälkimmäisestä hän sai myös Baftan vuonna 1967. Lisäksi hän voitti Golden Globen vuonna 1960 elokuvasta Äkkiä viime kesänä.

Taylorilla oli kahdeksan avioliittoa. Näyttelijä Richard Burtonin kanssa hän avioitui ja erosi kahdesti. Burtonin kanssa hän myös teki osan tunnetuimmista elokuvistaan, kuten Kleopatran (1963). Uransa kulta-aikoina Taylorin imagoon vaikuttivat useat julkiset skandaalit. 1980-luvulta alkaen Taylor työskenteli AIDS-potilaiden hyväksi.

Sukutausta ja varhaisvaiheet

Elizabeth Taylor syntyi helmikuussa 1932 varakkaassa Hampsteadin kaupunginosassa Lontoossa. Hänen vanhempansa Francis Lenn Taylor (1897–1968) ja Sara Viola Warmbrodt (1895–1994) olivat amerikkalaisia, jotka asuivat tuolloin Englannissa. Elizabeth oli pariskunnan toinen lapsi, hänen isoveljensä Howard oli syntynyt 27. kesäkuuta 1929. Molemmilla oli syntyjään Britannian sekä Yhdysvaltain kaksoiskansalaisuus.

Taylorin vanhemmat olivat kotoisin pienestä teollisuuskaupungista Kansasissa. Molemmat olivat lähtöisin alemmasta keskiluokasta. Elizabethin isä oli ammatiltaan taidekauppias ja äiti entinen näyttelijä, taiteilijanimeltään Sara Sothern. Heidän sukujuurensa olivat enimmäkseen amerikkalaiset, mutta Sara Warmbrodt oli myös neljäsosaksi sveitsiläinen. Sara Sothern pääsi nuorena mukaan varieteeryhmään, eteni 1920-luvulla Broadwaylle ja tuli tunnetuksi roolistaan Channing Pollockin näytelmässä The Fool. Hän tapasi New Yorkissa uudelleen Francis Taylorin, jonka oli tuntenut pintapuolisesti jo Kansasissa. Sothern lopetti näyttelijänuransa avioiduttuaan Taylorin kanssa lokakuussa 1926.

Taylorit asettuivat vuonna 1929 Lontooseen, jonne Francis Taylorin eno Howard Young perusti taidegallerian. Perhe eli Lontoossa yltäkylläisesti, mikä oli paljolti Elizabethin epävirallisen kummisedän, majuri Victor Cazaletin ansiota. Heillä oli palveluskuntaa, maaseutuasunto Kentissä sekä rantahuvila Devonissa. Elizabeth alkoi kolmevuotiaana käydä balettitunneilla ja opetteli ratsastamaan omalla hevosellaan. Jo tuolloin Sara Taylor toivoi tyttärestään elokuvatähteä.

Taylorit matkustivat talviksi Yhdysvaltoihin ja palasivat sinne pysyvästi vuonna 1939 toisen maailmansodan uhan kasvaessa. Francis Taylor avasi Howard-enonsa kanssa uuden gallerian Los Angelesiin elokuvaväen suosimaan Château Élysée -hotelliin. Elizabeth ja Howard ilmoitettiin läheiseen Hawthorne Schooliin, jonka oppilaina oli paljon studiopomojen lapsia. Samaan aikaan Sara Taylor pyrki sinnikkäästi saamaan Elizabethille filmisopimuksen ja liioitteli agenttien sekä muiden ihmisten kiinnostusta tyttäreensä.

Kaksivuotias Elizabeth Taylor, äiti Sara Sothern ja veli Howard, 1934.

Ura

Ensimmäiset roolit

Elizabethin äiti kuljetti tytärtään koekuvauksissa, ja tämä sai ensimmäisen sopimuksensa Universal Picturesilta vuonna 1941. Elizabeth aloitti yhdeksänvuotiaana pikkuroolilla elokuvassa There’s One Born Every Minute. Se jäi hänen ainoaksi elokuvakseen Universalille. Vuoden sisällä studio erotti Elizabethin, koska hänen sanottiin näyttävän ikäistään vanhemmalta. Seuraavan sopimuksensa hän sai Metro-Goldwyn-Mayerilta. Elizabethin sopimus MGM:n kanssa takasi hänelle 100 dollarin viikkopalkan, ja hän sai pikkuroolit elokuvista Lassie palaa kotiin (1943) ja Doverin valkeat kalliot (1944). Hänet lainattiin vaatimattomaan osaan myös 20th Century Foxin elokuvaan Kotiopettajattaren romaani (1943).

Taylorit tutustuivat jo ennen Yhdysvaltoihin muuttoa merkittävään juorukolumnistiin Hedda Hopperiin, joka oli siitä lähtien vahvasti läsnä Elizabethin elämässä. Kun Elizabeth oli tekemässä läpimurtoaan lapsitähtenä, Hopper yritti innokkaasti saada itselleen kunnian Elizabeth Taylorin ”löytämisestä” ja uskoi, että juuri hän oli tehnyt Elizabethista tähden. Myöhemmin hän yritti kaikin keinoin mustata Taylorin maineen.

Nuori tähdenalku

” Minun vaikein roolini on yrittää kasvaa aikuiseksi. ”
– Elizabeth Taylor
Mickey Rooney ja Elizabeth Taylor elokuvassa Yli esteitten (1944).

Pienet roolit arvostetuissa tuotannoissa eivät edistäneet 11-vuotiaan Elizabethin uraa. Sara Taylor haki kesällä 1943 sitkeästi tyttärelleen roolia, joka tekisi hänestä maailmanluokan tähden. Elizabeth koekuvattiin Yli esteitten -elokuvan päärooliin, johon tarvittiin englantilaisella korostuksella puhuvaa ja ratsastustaitoista tyttöä. Tuottaja Pan Berman piti Elizabethia liian pienikokoisena esittämään teini-ikäistä kilparatsastajaa Velvet Brownia, mutta Sara Taylor vakuutteli, että tyttö kasvaisi pituutta. Elizabeth alkoi liikkua enemmän ja syödä pihvejä kasvaakseen tarvittavat sentit, ja lopputuloksena hän sai roolin.

Yli esteitten oli suurmenestys, ja sen myötä Elizabeth Taylorista tuli 12-vuotiaana hänen äitinsä toivoma Hollywood-tähti. Elokuvan muissa osissa olivat nuoret näyttelijät Mickey Rooney ja Angela Lansbury. Vuosia myöhemmin Taylor kutsui tuota elokuvaa tekemistään elokuvista kaikkein jännittävimmäksi, vaikka kärsikin selkäviasta, jonka hän oli saanut kuvauksissa pudottuaan hevosen selästä.

Elokuvan markkinoinnissa MGM alkoi rakentaa Elizabethille julkista imagoa. Elizabeth esiteltiin julkisuudessa neitseellisen puhtoisena tyttönä, mutta hän näytti jo 12-vuotiaana ikäistään kypsemmältä, minkä studio pelkäsi vesittävän koko elokuvan. Sara Taylorin käskettiin pitää tytärtään entistä tarkemmin silmällä, vaikka tämä oli jo valmiiksi riippuvainen äidistään muun muassa pukeutumisessa ja ruokavaliossa. Lehdistön esittelemä Elizabeth oli viaton ja viehkeä, mutta hän oli todellisuudessa sisukas, pikkuvanha ja jopa rääväsuinen.

Elizabeth Taylorista tuli tähtenä osa suuren filmiyhtiön kalustoa. Hän joutui usein lähtemään kuvauksiin kesken oppitunnin, opettelemaan käsikirjoituksia, olemaan lehtikuvauksissa sekä osallistumaan tanssi- ja puhetekniikkatunneille. Taylor oli perheensä elättäjä jo 12-vuotiaana, ja myöhemmin hän kaipasi aikoja ennen elokuvauraa, jolloin oli saanut olla tavallinen lapsi.

Kohti aikuisrooleja

Yli esteitten -elokuvan roolista saadun ylistävän palautteen myötä Elizabeth sai MGM:llä lisää rooleja, jotka veivät häntä kohti kypsää tähteyttä. Uuden sopimuksensa nojalla hän ansaitsi 750 dollaria viikossa. Elizabeth jatkoi viattomien nuorten esittämistä esimerkiksi elokuvissa Ensilempi ja Isä ja me. Molemmat tulivat ensi-iltaan vuonna 1947. Ennakkona siirtymisestä aistillisempiin rooleihin oli Vanha rakkaus ei ruostu, jossa 15-vuotias Elizabeth suuteli 24-vuotiasta Peter Lawfordia. Taylor sai studiolta lempinimen ”One-Shot-Liz”, joka viittasi hänen kykyynsä näytellä kokonainen kohtaus yhdellä otoksella. Elizabethin uran alun merkittävin elokuva oli historiallis-romanttinen Pikku naisia (1949), jossa hän esiintyi omahyväisen Amyn osassa.

16-vuotias Taylor nähtiin ”aikuisen naisen” rooleissa ensi kerran elokuvissa Conspirator ja Kaikkien aikojen kohmelo. Ensin mainitussa hän näytteli 21-vuotiasta naista, joka menee tietämättään naimisiin kommunistivakoilijan kanssa. Taylorin miesvastanäyttelijät molemmissa elokuvissa olivat häntä huomattavan paljon vanhempia. Taylor oppi näyttämään aistilliselta ja provosoivalta, vaikkei omien sanojensa mukaan vielä tuntenut itseään aikuiseksi.

Taylor oli 1950-luvun alussa MGM-yhtiön kuumin tuote, uhkean romanttinen unelmatyttö. Hänen valttinaan pidettiin silmiä, joita oli alettu kutsua ”orvokinsinisiksi”. Taylorin sekä hotelliperijä Conrad ”Nicky” Hiltonin häät toukokuussa 1950 olivat studion järjestämä suuri mediatapahtuma. Häät toimivat samalla julkisuuskampanjana Taylorin seuraavalle elokuvalle, komedialle Morsiamen isä (1950). Taylorilla oli häihinsä valmistautuvan nuoren morsiamen osa, isän roolissa oli Spencer Tracy.

Seuraavana vuonna Taylor näytteli toista naispääosaa elokuvassa Paikka auringossa, joka oli menestys ja keräsi kuusi Oscaria. Elokuvasta tuli Taylorin uralla käänteentekevä ja hän kohosi ensiluokan filmitähtien joukkoon. Ohjaaja George Stevens kertoi halunneensa Taylorin rooliin, sillä ”hänestä huokui suuri kypsyys, hänellä oli kaikki emotionaaliset valmiudet, älyä... Hän pystyi kaikkeen, mihin vain halusi.”

Supertähteys

Vaikka Taylor teki studiolleen kassamagneetin toisensa jälkeen, hän ei pitänyt saamistaan rooleista, jotka hänen mielestään esineellistivät naisia. Vuonna 1954 ensi-iltaan tullut romanttinen draama Muistojeni Pariisi puolestaan oli Taylorille mieluinen, sillä hän pääsi tulkitsemaan tavallista moni-ilmeisemmän hahmon. Taylorin vastanäyttelijänä oli Van Johnson, jonka kanssa hän oli näytellyt neljä vuotta aiemmin Kaikkien aikojen kohmelossa. Muistojeni Pariisi ei tuottanut yhtä hyvin kuin useat muut Taylorin elokuvat, mutta sai enimmäkseen myönteisiä arvioita.

Toisen avioliittonsa Taylor solmi Conspiratorin kuvauksissa tapaamansa Michael Wildingin kanssa hiukan ennen 20-vuotispäiväänsä. Avioliitto toimi ennen kaikkea ratkaisuna Taylorin maineen kohentamiseksi avioeroskandaalin jälkeen. Taylorin ja Wildingin liitosta syntyi kaksi poikaa, ja Tayloria alettiin esittää lehdissä paitsi filmitähtenä myös perheenäitinä.

Elizabeth Taylor ja Rock Hudson Jättiläisessä (1956).

Vuonna 1955 Taylor kuvasi yhden merkittävimmistä elokuvistaan, Edna Ferberin romaaniin perustuvan ja Warner Brosin tuottaman Jättiläisen, joka kertoi suurkarjatilallisista ja öljypohatoista kolmessa sukupolvessa. Miespääosissa olivat Rock Hudson ja James Dean. Jättiläinen oli Warnerin historian laajimpia ja kalleimpia tuotantoja. Taylor näytteli haastavan roolin Leslie Benedictinä, ja uuden laajakuvamenetelmän vuoksi hän joutui luopumaan vähäeleisestä näyttelemistyylistään. Kuvaukset tehtiin Texasissa kesän ja syksyn 1955 aikana, mutta ne oli keskeytettävä useaan kertaan Taylorin sairastelujen vuoksi. James Dean kuoli auto-onnettomuudessa vain muutama päivä kuvausten päättymisen jälkeen. Tästä huolimatta Jättiläinen oli ilmestyessään valtaisa menestys ja Taylorin roolisuoritus luettiin hänen vahvimpien töidensä joukkoon.

MGM roolitti Taylorin ja Montgomery Cliftin elokuvaan Sadepuun maa (1957), jolla yritettiin toistaa Tuulen viemää -elokuvan (1939) menestys. Elokuva sijoittui Yhdysvaltain sisällissodan aikaan. Taylor piti mieleltään häiriintyneen neidon roolia ”kiehtovana”, vaikka ei pitänytkään itse elokuvasta. Kuvausten aikana Monty Clift joutui auto-onnettomuuteen lähdettyään illanvietosta Taylorin ja Wildingin luota. Taylor ryömi sisälle romuttuneeseen autoon ja pelasti Cliftin hengen kaivamalla ylös tämän kurkkuun juuttuneet katkenneet hampaat.

Taylorin filmatessa Sadepuun maata hänen suhteensa Wildingiin oli enää ainoastaan toverillinen, mutta he pitivät jonkin aikaa yllä onnellista julkisivua. Pian avioeron jälkeen Taylor alkoi seurustella vauraan elokuvamogulin Mike Toddin kanssa. Sadepuun maa oli kassamenestys, vaikkei yltänytkään klassikoksi Tuulen viemään tavoin. Taylor sai roolistaan ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Hän alkoi saada arvostusta monipuolisena näyttelijänä eikä vain nimekkäiden miestähtien hohdokkaana vastaparina, mutta samaan aikaan hänen yksityiselämäänsä värittivät monet skandaalit.

Kissa ja kodinrikkoja

Taylor ja Paul Newman elokuvan Kissa kuumalla katolla trailerissa.

Taylorin seuraava elokuva Kissa kuumalla katolla (1958) perustui Tennessee Williamsin samannimiseen näytelmään. Hän oli ennen tuotannon alkamista synnyttänyt Mike Toddille tyttövauvan ja matkustanut itämaissa. Sopimus velvoitti Taylorin tekemään MGM:lle vielä kaksi elokuvaa. Hän kiinnostui ”kissa-Maggien” roolista, joka oli alkoholisoituneen miehen seksuaalisesti turhautunut vaimo. Rooli toi esille Taylorin aistillisen puolen ja hän pääsi irtaantumaan lopullisesti viehkeiden tyttöjen rooleista. Elokuvasta tuli kassamagneetti ja kriitikot pitivät Taylorin suoritusta erinomaisena. Hän sai roolistaan sekä Oscar- että Bafta-ehdokkuuden.

Maaliskuussa 1958 Taylor oli ehtinyt filmata Kissaa kuumalla katolla vain pari viikkoa, kun Mike Todd sai surmansa lento-onnettomuudessa. Taylor sai koko lehdistön myötätunnon puolelleen ja hänen suruaan kuulutettiin niin Yhdysvaltojen kuin ulkomaidenkin viestimissä. Toddin hautajaisissa surun murtama Taylor pyörtyi veljensä syliin. Taylor sai Kissan kuumalla katolla kuvaukset päätökseen, muutoin hän vietti hiljaiseloa Beverly Hillsin kodissaan.

Kissa kuumalla katolla -tuotannon aikana Taylorin julkisuuskuvaa romutti jälleen uusi skandaali, kun hän aloitti suhteen kuolleen aviomiehensä suojatin, naimisissa olleen laulaja Eddie Fisherin kanssa. Lehdistö oli juhlistanut Fisheriä ja näyttelijä Debbie Reynoldsia Amerikan ”ihanneparina”, vaikka heidän liittonsa oli alusta saakka ollut vain kulissia. Juorutoimittaja Hedda Hopper, joka aiemmin oli suosinut Tayloria ja edesauttanut tämän julkisuuskuvan syntyä, otti suhteen henkilökohtaisena loukkauksena. Hänen vanavedessään lehdet sekä kotiäidit ympäri Yhdysvaltoja tuomitsivat suhteen, jolloin Taylorin imago muuttui surevasta leskestä ”kodinrikkojaksi”. Hänestä annettiin karkea ja hävytön kuva, jota MGM käytti hyväkseen elokuvan markkinoinnissa. Taylor piti Maggien osaa yhtenä uransa kohokohdista yksityiselämänsä tragediasta huolimatta.

Taylor näytteli seuraavaksi ensimmäistä kertaa riippumattoman tuottajan Sam Spiegelin draamaelokuvassa Äkkiä viime kesänä (1959), joka oli niin ikään Tennessee Williamsin näytelmän filmisovitus. Siinä hän esiintyi kolmatta kertaa Montgomery Cliftin vastanäyttelijänä. Toisessa naispääosassa oli Katharine Hepburn. Äkkiä viime kesänä on monisäikeinen tarina torjutusta homoseksuaalisuudesta ja lobotomian seurauksista. Mainosjulisteissa kaupattiin muodokasta Elizabeth Tayloria valkoisessa uimapuvussa ja vähäteltiin sisällön synkeyttä. Temppu toimi, ja Äkkiä viime kesänä oli ilmestyessään yleisömenestys. Taylor oli roolistaan kolmannen kerran Oscar-ehdokkaana ja voitti ensimmäisen Golden Globensa.

Vuonna 1959 Taylor oli vielä velvollinen tekemään yhden elokuvan MGM:lle. Draamaelokuva Ei rahasta (1960), jossa Taylor esitti seksityöläistä, hyödynsi kaikin tavoin avioliittoskandaalia. Ei rahasta oli elokuva, jota Taylor inhosi, mutta suostui näyttelemään siinä, kunhan Eddie Fisher olisi mukana sympaattisessa roolissa. Ei rahasta oli aikansa mittapuulla rohkea elokuva. Siitä tuli kaupallinen menestys ja Taylor palkittiin roolistaan Oscarilla. Uusi ”syntisen naisen” imago ja Taylorin terveydentilasta kertovat otsikot toivat elokuvalle yhä enemmän huomiota. Tom Mankiewicz totesi: ”Jok’ikinen nainen Amerikassa halusi olla Elizabeth Taylor, ja jokainen mies halusi häntä.”

Vuodet huipulla

Richard Burton Marcus Antoniuksena ja Elizabeth Taylor Kleopatrana.

Vuonna 1961 Taylor otti vastaan pääroolin 20th Century Foxin tuottamasta Kleopatrasta, joka tuolloin oli suurin ja kallein koskaan tehty elokuva. Jo ennen tuotannon aloittamista Taylor sairastui ja joutui kahdesti sairaalahoitoon Lontoossa. Lehdet kirjoittivat hänen olleen kuoleman porteilla ja hänen luultiin erheellisesti myös kuolleen. Taylorin kotiutuminen sairaalasta ”ihmeparantumisen” jälkeen maaliskuun lopulla 1961 oli kansainvälinen uutinen.

Taylor oli ensimmäinen naisnäyttelijä, jolle maksettiin miljoonan dollarin palkkio. Lisäksi hän sai 10 % osuuden Kleopatran tuotoista. Taylorin vaatimuksesta kuvaukset siirrettiin lämpimämpään ilmastoon Roomaan. Siellä Taylor rakastui vastanäyttelijäänsä, myös naimisissa olevaan Richard Burtoniin. Heidän suhteestaan tuli jälleen julkinen skandaali, josta uutisoivat jopa Vatikaanin lehdet. Kleopatran tuotanto venyi moneen kertaan ja saatiin päätökseen vasta heinäkuussa 1962. Taylor ei itse ollut tyytyväinen elokuvaan eikä teos tehnyt kriitikoihinkaan vaikutusta. Kleopatra oli silti suurmenestys ja vuoden 1963 tuottoisin elokuva.

Taylorista ja Burtonista tuli Kleopatran myötä aikansa tunnetuin pari. Heidän seuraava yhteinen elokuvansa Hotel International tuotiin nopeasti markkinoille, jotta romanssiin kohdistuvaa mielenkiintoa saatiin hyödynnettyä. Taylor näytteli vaimoa, joka leikittelee ajatuksella jättää aviomiehensä rakastajan vuoksi. Juonen ironinen viittaus tosielämään veti puoleensa katsojia. Lehdistö seurasi Tayloria ja Burtonia kaikkialle, myös kuvauspaikalle Meksikon Puerto Vallartaan, jossa Burton näytteli Liskojen yössä. He ottivat avioeron entisistä puolisoistaan ja menivät naimisiin Montrealissa 15. maaliskuuta 1964. Pian sen jälkeen lehtiin päätyi tapaus, jossa villiintynyt ihailijalauma piiritti pariskunnan ja jopa repi vaatteita Taylorin päältä.

Taylor esiintyi teatterinäyttämöllä ensimmäisen kerran eräässä varainkeruutilaisuudessa kesäkuussa 1964. Hän lausui yhdessä Burtonin kanssa lavalla runoja, muun muassa Dorothy Parkeria, D. H. Lawrencea ja T. S. Eliotia. Lausuntaesitys keräsi paikalle suuren yleisön. Taylor totesi esiintymisestään: ”Tiesin kyllä, että 85 prosenttia yleisöstä oli maksanut sievoisen summan vain nähdäkseen minun epäonnistuvan.” Taylor ja Burton näyttelivät seuraavaksi yhdessä MGM-elokuvassa Kuuma ranta, joka tietoisesti peilasi heidän tosielämän romanssiaan. Yleisölle painotettiin suhteen vilpittömyyttä. Median nimittämien ”Lizin ja Dickin” pysyminen lehtiotsikoissa oli hyvää mainosta elokuvalle, joka sai suuren yleisösuosion.

Vuonna 1965 Taylor ja Burton näyttelivät päärooleja Mike Nicholsin ohjaamassa elokuvassa Kuka pelkää Virginia Woolfia?. Edward Albeen näytelmän rienaava kieliasu säilytettiin elokuvakäsikirjoituksessa. Viisikymppisen ja rappiolle joutuneen Marthan rooli oli tuolloin 32-vuotiaan Taylorin uralla poikkeuksellinen. Siinä ei ollut glamouria eikä kauneutta myyntivalttina, vaan Taylorin piti olla uskottava ilkeänä ja katkeroituneena juoppona. Taylor lihotti itseään roolia varten ja maskeeraus toi hänelle kymmenen ikävuotta lisää. Kuka pelkää Virginia Woolfia? oli ilmestyessään uraauurtava, ja kriitikot pitivät Taylorin suoritusta hänen uransa parhaana. Hän sai myös toisen Oscar-palkintonsa.

Taylorin ja Burtonin viimeinen yhteinen menestyselokuva oli Roomassa kuvattu, Franco Zeffirellin ohjaama Kuinka äkäpussi kesytetään (1967). Taylor ei ollut koskaan näytellyt Shakespeare-roolia, mutta koki villin ja kurittoman Katharinan hahmon itselleen sopivaksi. Elokuva tuotti kaupallisesti hyvin siihen nähden, että Shakespeare-aiheista ei yleensä tullut kassamagneetteja. Taylorin ura oli kuitenkin jo hiipumassa. Hän teki naispääosan John Hustonin elokuvassa Heijastuksia kultaisessa silmässä (1967), jota ei pidetty kovin onnistuneena. Taylor ei ollut mielissään vastanäyttelijästään Marlon Brandosta, joka kiinnitettiin Montgomery Cliftin kuoltua tämän tilalle.

Uran lasku 1970-luvulla

Elizabeth Taylor kunniatapahtumassaan 1981.

1970-luvun vaihteessa Taylorin suosio filmitähtenä hiipui. Vaikka hänen yksityiselämänsä pysyi otsikoissa, hänen elokuviensa suosio laski rajusti, eikä elokuvanteko enää innostanut häntä. Taylorille oli tullut ylipainoa ja hän lähestyi keski-ikää, eikä sopinut Hollywoodin niin kutsutun ”uuden aallon” tuotantoihin, joita tähdittivät muun muassa parikymppiset Jane Fonda ja Julie Christie. Vanhemman polven elokuvayleisö lakkasi käymästä elokuvateattereissa, ja tilalle tulivat hippikulttuuri ja auteur-ohjaajat. Taylor esiintyi 1970-luvulla lähinnä B-elokuvissa, jotka epäonnistuivat kaupallisesti eivätkä olleet hänelle mieleisiä.

Elokuvatähteyden hiipuessa Taylor ja Burton pysyivät julkisuudessa varsinkin Cartier-timantin ansiosta, joka tuli tunnetuksi ”Taylor-Burton-timanttina”. Pariskunnan viimeinen yhteiselokuva oli vuonna 1972 walesilaiselle televisiokanavalle tehty Divorce His, Divorce Hers. Heidän avioliittonsa oli tuolloin jo päätepisteessään. Burtonin paheneva alkoholismi riitaannutti pariskunnan, ja he erosivat vuonna 1974. Nopean yhteen paluun ja uudelleenavioitumisen jälkeen he erosivat jälleen vuonna 1976. Molemmat tahoillaan menivät vielä uudestaan naimisiin.

Teatteri- ja televisiotyöt

1980-luvulla Taylor esiintyi enimmäkseen televisiossa. Hän vieraili muun muassa sarjoissa General Hospital ja Jaettu maa. Vuonna 1980 hän näytteli Agatha Christien romaaniin perustuvassa elokuvassa Tuijottava katse, jossa oli mukana monia studioajan kollegoja, kuten Angela Lansbury, Kim Novak, Rock Hudson ja Tony Curtis. Tv-työn ohessa hän oli aktiivisesti tukemassa kuudennen aviomiehensä John Warnerin senaattorikampanjaa. Liiton aikana Taylorin alkoholinkäyttö lisääntyi, hän söi epäterveellisesti ja lihoi entisestään, mikä heikensi hänen julkisuuskuvaansa.

Taylor halusi haastaa itsensä ja esiintyi ensi kerran teatterissa syksyllä 1980 Lillian Hellmanin näytelmässä Pienet ketut. Sen ennakkonäytökset pidettiin Floridan Fort Lauderdalessa. Taylor muutti roolihahmoaan alkuperäisestä tunteettomasta ja juonittelevasta Regina Giddensistä inhimillisempään suuntaan. Pienet ketut siirtyi Broadwaylle 7. toukokuuta 1981 ja oli kauden suuria menestyksiä. Vaikka Taylorin roolityö ei miellyttänyt kaikkia kriitikkoja, hän sai roolistaan teatterialan Tony- ja Drama Desk -palkintoehdokkuudet.

Myöhemmin Taylor tuotti Noël Cowardin näytelmän Rakastan sinua marakatti (Private Lives), joka oli hänen viimeinen yhteistyönsä Richard Burtonin kanssa. Näytelmän ensi-ilta oli Bostonissa alkuvuodesta 1983 ja se oli taloudellinen menestys, vaikka arvostelijat eivät siitä vaikuttuneet. Taylor lähti vieroitushoitoon pian näytösten päätyttyä, ja Burton kuoli seuraavana vuonna.

Uran päättyminen

1990-luvulla Taylor teki muun muassa vierailevan ääniroolin Simpsoneissa ja pienen sivuroolin Kivisissä ja Sorasissa (1994), joka oli hänen viimeinen teatterielokuvansa. Hän teki viimeisen roolinsa televisioelokuvassa Leidit lavalla vuonna 2001, jolloin jäi eläkkeelle.

Taylor sai 1980-luvulta alkaen useita kunnianosoituksia pitkästä urastaan. Hänelle myönnettiin muun muassa elokuva-alan Cecil B. DeMille -palkinto vuonna 1985 ja Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto vuonna 1993. Myöhemmin hän sai myös elämäntyö-Baftan ja -SAG-palkinnon. Englannin kuningatar Elisabet II aateloi hänet vuonna 2000 Brittiläisen imperiumin ritarikunnan ritarikomentajaksi.

Aids-aktivismi ja muut hankkeet

Elizabeth Taylor elokuvafestivaaleilla Ranskassa vuonna 1985.

Elizabeth Taylor oli 1980-luvulla ensimmäisiä julkisuuden henkilöitä aids-aktivistina ja keräsi mittavia rahasummia sairaudesta kärsivien hyväksi. Taylor aloitti aidsin vastaisen työn nähtyään, etteivät päättävät tahot suhtautuneet asiaan vakavasti, vaikka tauti oli jatkuvasti esillä mediassa. Hän järjesti vuodesta 1984 alkaen rahankeräyksiä aids-potilaille ja perusti oman säätiönsä Elizabeth Taylor AIDS Foundationin. Aids-potilaat olivat Taylorin sydäntä lähellä senkin vuoksi, että hänen pitkäaikainen ystävänsä Rock Hudson oli kuollut tautiin. Taylor perusti myös washingtonilaisen klinikan yhteyteen omaa nimeään kantavan hiv/aids-tutkimuskeskuksen. Hän puhui Yhdysvaltain senaatissa sekä edustajainhuoneella aidsin tutkimusrahoituksen puolesta ja kritisoi julkisesti presidentti Ronald Reagania tämän suhtautumisesta sairauteen tabuna.

Taylor sai useita palkintoja hyväntekeväisyystyöstään, muun muassa Kunnialegioonan kunniamerkin vuonna 1987, Jean Hersholtin humanitaarisen palkinnon 1993 ja GLAAD-mediapalkinnon 2000.

Taylor loi ensimmäisenä julkisuuden henkilönä oman hajuvesimerkin ja lanseerasi kaksi menestystuoksua: Passion tuli markkinoille vuonna 1987 ja White Diamonds vuonna 1991. Taylor valvoi itse kaikkien yhdentoista nimikkotuoksunsa kehittämistä ja ansaitsi niiden myynnillä enemmän kuin koko näyttelijäurallaan. Hänen hajuvesihankkeensa aloitti trendin, ja hänen vanavedessään useat kuuluisuudet alkoivat lanseerata omia tuoksujaan.

Tähti- ja henkilökuva

Elizabeth Taylor studion mainoskuvassa 1953.

Elizabeth Taylor oli niin kutsutun ”studiokauden Hollywoodin” viimeisiä suuria tähtiä. Elokuvayhtiö Metro-Goldwyn-Mayer teki hänestä tähden 12-vuotiaana, jonka jälkeen studio rakensi huolellisesti hänen julkista imagoaan. Taylor osasi kuitenkin pitää puolensa vaativia studiopäälliköitä ja määräileviä ohjaajia vastaan. Hän joutui teini-ikäisenä ikävään välikohtaukseen MGM:n johtajan Louis B. Mayerin kanssa. Omaehtoisuutensa ansiosta Taylor ei romahtanut studion painostuksen alla Judy Garlandin tavoin.

Kun Hollywoodin perinteinen studiojärjestelmä alkoi purkautua 1960-luvun vaihteessa, Taylor oli luomassa perustaa uudenlaiselle elokuvateollisuudelle. Hän oli ensimmäinen naistähti, jolle maksettiin miljoona dollaria elokuvalta ja lisäksi osuus tuotoista. Taylor näytteli ensin tervehenkisiä naapurintyttöjä ja myöhemmin vaativampia, ailahtelevien ja vahvatahtoisten naisten rooleja. Etenkin aikuisrooleissa hänet leimattiin ”miestennielijäksi”. Taylor ei todellisuudessa arvostanut elokuviaan kovin korkealle, ja tähteys oli hänelle vain keino mahdollistaa elitistinen elämäntyyli.

Taylor eli suurimman osan elämästään julkisuuden valokeilassa ja kameroiden ympäröimänä. Kaikki, mitä hän teki 1950-luvun lopussa ja 1960-luvulla, nousi otsikoihin: skandaalisuhteet, aviomiehet, terveyskriisit, ylellinen elämäntyyli ja intohimo timantteihin. Aiemmin viihdeuutisoinnista pidättäytynyt vakava lehdistökin ryhtyi raportoimaan Taylorin elämän käänteistä. Romanssi naimisissa olleen Richard Burtonin kanssa tapahtui aikana, jolloin ihmiset alkoivat kyseenalaistaa vanhoja arvoja. Suuren näkyvyytensä vuoksi heidän suhteensa vauhditti moraalikäsitysten mullistusta. Tayloria on myös usein pidetty filmitähteyden mittapuuna. Ihmisenä hän oli vilpitön, lämminsydäminen ja suorasanainen sekä aina altavastaajien puolella.

Yksityiselämä

Julkisuuden henkilönä

Elizabeth Taylorin värikäs yksityiselämä oli julkista koko hänen aikuisikänsä. Se sai maailmanlaajuista huomiota mediassa ja aiheutti ajoittain myös pahennusta. Taylor oli naimisissa kahdeksan kertaa, joista kahdesti saman miehen kanssa. Romanssit ja avioliitot pysyivät hänen kuuluisuutensa keskeisinä tekijöinä filmitähteyden aikana sekä sen jälkeen.

Romanssit

Taylorin varhaiset seurustelusuhteet olivat hänen studionsa MGM:n lavastamia mainostemppuja, joilla hänen imagoaan pönkitettiin. Studion lehdistötiedotteet sekä Photoplayn kaltaiset ihailijalehdet tekivät niistä suuria tapauksia. Taylorilla oli myöhemminkin elämänsä aikana useita romansseja. 1980-luvulla hän seurusteli esimerkiksi George Hamiltonin kanssa.

Avioliitot ja lapset

Taylor vieressään vastasyntynyt Liza-tytär, pojat Michael ja Christopher sekä aviomies Mike Todd vuonna 1957.

Taylor solmi ensimmäisen avioliittonsa 18-vuotiaana toukokuussa 1950 Hilton-hotelliketjun perijän Conrad ”Nicky” Hilton nuoremman kanssa. Häät, kuten itse avioliittokin, olivat MGM:n oma järjestely, jolla haluttiin markkinoida Taylorin uusinta elokuvaa Morsiamen isää. Lisäksi avioliitto vapautti Taylorin äitinsä huomasta. Taylor jätti aviomiehensä kahdeksan kuukauden jälkeen; Hilton oli osoittautunut väkivaltaiseksi alkoholistiksi, joka pahoinpiteli Taylorin lähes sairaalakuntoon. Taylor on kertonut Hiltonista eroamisen olleen ”ensimmäinen kypsä päätös, jonka tein täysin itsenäisesti”.

Toinen aviomies, näyttelijä Michael Wilding oli Tayloria 20 vuotta vanhempi. Heidän avioliittonsa toimi pääasiassa ratkaisuna Taylorin imago-ongelmiin. Parin vihkiäistilaisuus Lontoossa helmikuussa 1952 oli koruton. Heidän esikoispoikansa Michael Howard syntyi 6. tammikuuta 1953, ja Taylorin 23-vuotispäivänä 27. helmikuuta 1955 syntyi Christopher Edward. Taylor koki liiton tuoneen hänelle kaipaamiaan turvaa ja seesteisyyttä. Hän teki irtioton perhe-elämästä lähtiessään Texasiin kuvaamaan Jättiläistä, ja suhde aviomieheen viileni nopeasti. He ottivat avioeron 1956.

Taylor avioitui 49-vuotiaan elokuvatuottajan Mike Toddin kanssa Acapulcossa 2. helmikuuta 1957, kaksi päivää sen jälkeen kun avioero Wildingista oli tullut voimaan. Hän odotti tuolloin jo lasta Toddille. Kyseessä oli myös hänen ensimmäinen todellinen rakkausliittonsa. Taylor synnytti 6. elokuuta 1957 pariskunnan tyttären Elizabeth Francesin (kutsumanimeltään Liza). Julkisuustempauksistaan tunnettu Todd järjesti lokakuussa 1957 spektaakkelimaiset vuosipäiväjuhlat New Yorkin Madison Square Gardenissa. Pariskunta matkusteli paljon, muun muassa Euroopassa, Aasiassa ja Australiassa. Toddin kuolema Liz-yksityiskoneensa maahansyöksyssä New Mexicossa maaliskuussa 1958 oli suuri järkytys Taylorille.

Tayloria lohdutti Toddin suojatti Eddie Fisher, josta runsaan vuoden päästä tuli hänen neljäs aviomiehensä. Kyseessä oli laastarisuhde, joka sai aikaan julkisen skandaalin, sillä Fisher oli suhteen alkaessa yhä naimisissa Debbie Reynoldsin kanssa. Taylor leimattiin tällöin avioliitonrikkojaksi. Hän tajusi erehdyksensä nopeasti, mutta sai avioeron vasta 1964.

Kleopatran kuvauksissa vuonna 1962 Taylor rakastui vastanäyttelijäänsä Richard Burtoniin, joka oli myös naimisissa. Paparazzit piirittivät heitä, ja heistä tuli suihkuseurapiirien seuratuin pari sekä aikansa ilmiö. Saatuaan viimein avioerot puolisoistaan he menivät naimisiin maaliskuussa 1964 Montrealin Ritz-Carltonissa. Toisin kuin Fisher aiemmin, Burton loi läheiset suhteet Taylorin kolmeen lapseen ja adoptoi hänen tyttärensä Liza Toddin. Taylor ja Fisher olivat adoptoineet vuonna 1961 Saksasta tyttövauvan, jonka nimeksi tuli Maria. Kolmen vaikean synnytyksen jälkeen Taylor arveli, ettei enää selviytyisi uudesta raskaudesta. Taylorin uuden avioliiton myötä lapsen adoptioisäksi nimettiin Burton.

Taylorin lapsilla oli koko näiden lapsuusajan yksi tai useampi lastenhoitaja. Vaikka Taylor yleisten lausuntojen mukaan jumaloi lapsiaan, hän itse osallistui heidän kasvatukseensa varsin vähän.

Ylellistä elämää viettänyt pari sai mediassa nimen ”Liz ja Dick”. He tuhlasivat miljoonia muun muassa turkiksiin, timantteihin, matkusteluun, ruokaan ja alkoholiin. Heillä oli myös käytössään huvijahti sekä yksityislentokone. Kymmenvuotiseen avioliittoon mahtui intohimoa, runsasta alkoholinkäyttöä sekä jatkuvaa riitelyä. Heidän ensimmäinen avioeronsa vahvistettiin 26. kesäkuuta 1974. Jonkin ajan kuluttua pari löysi uudelleen toisensa, ja he avioituivat toistamiseen 10. lokakuuta 1975. Liitto kesti vain vajaat kymmenen kuukautta, ja Burtonit erosivat uudelleen 1. elokuuta 1976.

Taylorin kuudes aviomies oli republikaanisen puolueen senaattori John Warner, jonka hän tapasi pian erottuaan Burtonista. Heidät vihittiin joulukuussa 1976, minkä jälkeen Taylor omisti aikansa miehen vaalikampanjan hyväksi. Kun Warner valittiin osavaltionsa Virginian senaattoriksi, Taylor alkoi kokea elämänsä poliitikon vaimona Washingtonissa tylsäksi ja yksinäiseksi. Hän alkoi saada ylipainoa ja tuli riippuvaiseksi alkoholista ja lääkkeistä. Taylor ja Warner ottivat avioeron vuonna 1982, ja Taylor hakeutui vuonna 1983 läheistensä avustamana Betty Ford -klinikalle seitsemän viikon vieroitushoitoon. Taylor lopetti alkoholinkäytön, mutta lääkkeistä hän oli riippuvainen kuolemaansa asti.

Myös Taylorin seitsemäs avioliitto rakennusmies Larry Fortenskyn kanssa jäi lyhyeksi. Häät pidettiin Taylorin läheisen ystävän Michael Jacksonin omistamalla Neverland Ranchilla lokakuussa 1991, ja paikalla oli tunnetusti myös median edustajia. Pari erosi vuonna 1996.

Muu yksityiselämä

Taylorista tuli isoäiti 39-vuotiaana vuonna 1971, kun hänen esikoispoikansa Michael sai vaimonsa kanssa Laela-tytön. Kaikkiaan Taylor sai kymmenen lastenlasta ja oli pidetty isoäiti.

Kristillisen tieteen opeilla kasvatettu Taylor kääntyi juutalaisuuteen vuonna 1959 avioituessaan Eddie Fisherin kanssa. Hän oli siitä lähtien myös sionismin aktiivinen kannattaja. Kun Taylor osti sadantuhannen dollarin arvosta israelilaisia arvopapereita, hänen kaikki elokuvansa pantiin muslimimaissa esityskieltoon. Taylor luopui Yhdysvaltain kansalaisuudesta verosyistä vuonna 1965. Hän asui tällöin Burtonin kanssa Euroopassa heidän yhteisellä jahdillaan, minkä lisäksi heillä oli asunnot Meksikossa ja Sveitsissä. Taylor haki Yhdysvaltain kansalaisuutta uudelleen vuonna 1977 palattuaan sinne pysyvästi.

Taylorin läheisimmät ystävät olivat homoseksuaaleja miehiä, kuten näyttelijät Rock Hudson, Montgomery Clift ja Roddy McDowall. Viimeksi mainitun kanssa hän tutustui Lassie palaa kotiin -kuvauksissa, ja heistä tuli elinikäisiä ystäviä. Taylor tunnettiin intohimostaan timanttikoruihin sekä ruokaan. Hän piti erityisesti friteeratusta kanasta ja jäätelöstä.

Taylorin alkoholiongelma paheni 1980-luvun alussa. Hänen veljensä ja lapsensa tekivät lopulta väliintulon, josta Taylor totesi: ”Miten paljon tuskaa minä näinkään heidän kasvoillaan – ja minä olin itse sen aiheuttanut!”. Taylor oli kahdesti vieroitushoidossa Betty Ford -klinikalla, ensin seitsemän viikkoa vuodenvaihteessa 1983–1984 ja toisen kerran vuonna 1988. Vuodesta 1982 kuolemaansa asti Taylor asui Bel Airissä osoitteessa 700 Nimes Road.

Terveysongelmat ja kuolema

1990-luvulta lähtien Taylor oli vaikeiden sairauksien piinaama. Synnynnäisen skolioosin lisäksi hänen selkärankansa murtui Yli esteitten -elokuvan kuvauksissa sattuneessa onnettomuudessa, joka jätti hänelle krooniset selkäkivut. Taylor sairasti ensimmäistä kertaa lähes kuolemaan johtaneen keuhkokuumeen Kleopatran kuvausten aikoihin vuonna 1961. Tuolloin hänelle oli tehtävä trakeostomia. Taylor oli kova tupakoitsija, kunnes hän vuonna 1990 sairasti jälleen lähes kohtalokkaan keuhkokuumeen, jolloin hän lopetti tupakoinnin. 1990-luvun puolivälissä Taylor kävi kahdessa leikkauksessa, joissa hänelle asennettiin tekolonkat. Häneltä leikattiin aivokasvain vuonna 1997, ja myöhemmin hän toipui myös ihosyövästä.

Taylor ilmoitti vuonna 2004, 72-vuotiaana kärsivänsä sydämen vajaatoiminnasta, ja liikkui viimeiset vuotensa pyörätuolilla. Kuusi viikkoa ennen kuolemaansa Taylor hakeutui sydänongelmien vuoksi hoitoon Los Angelesin Cedars-Sinai Medical Centeriin, jossa hän kuoli 23. maaliskuuta 2011. Taylor haudattiin seuraavana päivänä Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalle Kalifornian Glendaleen. Hänen toiveestaan siunaustilaisuus aloitettiin 15 minuuttia aikataulusta myöhässä. Tiedottajansa mukaan Taylor ”halusi myöhästyä jopa omista hautajaisistaan”.

Jäämistö

Taylorin miljoonaomaisuudesta merkittävin oli hänen laaja jalokivikokoelmansa, johon kuului muun muassa 33-karaattinen Kruppin timantti, 69-karaattinen ”Taylor-Burton-timantti” sekä 50 karaatin La Peregrina -helmi. Kaikki kolme olivat Richard Burtonilta saatuja lahjoja. Taylorin kuoleman jälkeen hänen kaikki korunsa ja muut henkilökohtaiset esineet huutokaupattiin Christie’sillä. Jalokivet myytiin ennätyksellisillä 116 miljoonalla dollarilla.

Merkitys

Elizabeth Tayloria pidetään viimeisenä klassisen Hollywoodin ikonina sekä eräänä huomattavimmista 1900-luvun julkisuuden henkilöistä. Hän on myös tunnustettu tyyli-ikoni. Taylor käytti usein esimerkiksi Christian Diorin muotitalon vaatteita, ja hänet on yhdistetty etenkin timanttikoruihin, rintamusta korostaviin mekkoihin, turkiksiin ja kaftaaneihin. Valkoinen pusero yhdistettynä rentoihin housuihin tai hameeseen on myös hänen inspiroimansa klassikkoasu. Taylorin mustalla rajauskynällä tehty silmärajaus Kleopatra-elokuvassa aloitti ”kissarajauksena” tunnetun meikkitrendin.

Taylor muistetaan paitsi Hollywood-glamourista, myös moraalinormien mullistajana kuuluisalla Burton-romanssilla. Hän oli aikansa seksisymboleita ja 1960-luvulla seksuaalisen vapautumisen eturintamassa riisuutuessaan hienovaraisesti valkokankaalla. Hän oli luomassa mallia uudenlaiselle julkisuuden henkilölle, jonka yksityiselämä on jatkuvan mediahuomion kohteena. Taylor on lisäksi tunnustettu homoikoni, sillä hän ansioitui seksuaalivähemmistöjen oikeuksien parissa aidsin vastaisessa taistelussa.

Valikoitu filmografia

Elizabeth Taylor ja Jane Powell elokuvassa Tapaamme illalla 1948.
Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1944Yli esteittenVelvet Brown
1949Pikku naisiaAmy March
1950Morsiamen isäKatherine ”Kay” Banks
1951Paikka auringossaAngela Vickers
1956JättiläinenLeslie Lynnton Benedict
1958Kissa kuumalla katolla”kissa-Maggie” Pollit
1960Ei rahastaGloria Wandrous
1963KleopatraKleopatra
1966Kuka pelkää Virginia Woolfia?Martha
1967Kuinka äkäpussi kesytetäänKatharina

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Mann 2009, s. 76.
  2. ↑ Mann 2009, s. 68, 69, 81.
  3. ↑ Mann 2009, s. 64, 73, 79.
  4. ↑ Mann 2009, s. 75, 101.
  5. ↑ Mann 2009, s. 93.
  6. ↑ Mann 2009, s. 102.
  7. ↑ Mann 2009, s. 99, 100, 103.
  8. ↑ Mann 2009, s. 88.
  9. ↑ Mann 2009, s. 111.
  10. ↑ Mann 2009, s. 112, 113.
  11. ↑ Mann 2009, s. 117.
  12. ↑ Mann 2009, s. 110, 126.
  13. ↑ Mann 2009, s. 135, 138, 157.
  14. ↑ Mann 2009, s. 165.
  15. ↑ Mann 2009, s. 166–168.
  16. ↑ Mann 2009, s. 161, 165, 208.
  17. ↑ Mann 2009, s. 203, 204.
  18. ↑ Mann 2009, s. 192.
  19. ↑ Mann 2009, s. 198, 199.
  20. ↑ Mann 2009, s. 240, 241.
  21. ↑ Mann 2009, s. 243, 244.
  22. ↑ Mann 2009, s. 268, 309–313.
  23. ↑ Mann 2009, s. 265, 266.
  24. ↑ Mann 2009, s. 312.
  25. ↑ Mann 2009, s. 324, 325.
  26. ↑ Mann 2009, s. 326, 340–343.
  27. ↑ Mann 2009, s. 336, 337.
  28. ↑ Mann 2009, s. 322, 323.
  29. ↑ Mann 2009, s. 360, 392, 393.
  30. ↑ Mann 2009, s. 391, 396.
  31. ↑ Mann 2009, s. 396–400.
  32. ↑ Mann 2009, s. 403–405.
  33. ↑ Mann 2009, s. 412–415.
  34. ↑ Mann 2009, s. 444, 447.
  35. ↑ Mann 2009, s. 443, 446.
  36. ↑ Mann 2009, s. 446, 450.
  37. ↑ Mann 2009, s. 458–459.
  38. ↑ Mann 2009, s. 456, 460, 465.
  39. ↑ Mann 2009, s. 465–467.
  40. ↑ Mann 2009, s. 476, 477.
  41. 1 2 Mann 2009, s. 20.
  42. ↑ Mann 2009, s. 119.
  43. ↑ Mann 2009, s. 19.
  44. ↑ Mann 2009, s. 15, 16.
  45. ↑ Mann 2009, s. 17–19.
  46. ↑ Mann 2009, s. 141.
  47. ↑ Mann 2009, s. 115–117.
  48. ↑ Mann 2009, s. 148–151.
  49. ↑ Mann 2009, s. 168–173.
  50. ↑ Mann 2009, s. 221, 240.
  51. ↑ Mann 2009, s. 382, 399, 431.
  52. ↑ Mann 2009, s. 38.
  53. ↑ Mann 2009, s. 462.
  54. ↑ Mann 2009, s. 465–469.
  55. ↑ Mann 2009, s. 315.
  56. ↑ Mann 2009, s. 436.
  57. ↑ Mann 2009, s. 136, 163.
  58. ↑ Mann 2009, s. 451, 452.
  1. ↑ Spoto 1995, s. 28.
  2. ↑ Spoto 1995, s. 29, 33, 34.
  3. ↑ Spoto 1995, s. 37, 38.
  4. ↑ Spoto 1995, s. 19.
  5. ↑ Spoto 1995, s. 192.
  6. ↑ Spoto 1995, s. 110.
  7. ↑ Spoto 1995, s. 345.
  8. ↑ Spoto 1995, s. 335.
  1. 1 2 Elizabeth Taylor Encyclopædia Britannica. Chicago: Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 2.8.2025. (englanniksi)
  2. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 Elizabeth Taylor: Rebel Superstar. Televisiodokumentti, 2024.
  3. ↑ Burton and Taylor, Private Lives Played out in Public The Guardian. 22.7.2013. Lontoo: Guardian Media Group. Viitattu 1.1.2026. (englanniksi)
  4. ↑ Elizabeth Taylor Golden Globes Hollywood Foreign Press Association. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  5. ↑ 1993 Elizabeth Taylor Tribute American Film Institute. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  6. ↑ 34th Lifetime Achievement Award Recipient 1997: Elizabeth Taylor Screen Actors Guild Awards. Los Angeles: Screen Actors Guild-American Federation of Television and Radio Artists. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  7. ↑ 100 Bafta Moments – Dame Elizabeth Taylor Recieves the Bafta Fellowship Lontoo: British Academy of Film and Television Arts. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  8. ↑ Collins, Nancy: Liz’s AIDS Odyssey. (Numero 11/1992) Vanity Fair. 28.3.2014. Yhdysvallat: Condé Nast. Arkistoitu 12.4.2015. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  9. ↑ Timeline. Elizabeth Taylor AIDS Foundation. Arkistoitu 23.2.2020. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  10. ↑ Hughes, Sali: Elizabeth Taylor: The Original Celebrity Perfumer The Guardian. 29.3.2011. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  11. 1 2 3 Juuti, Mikko: Uutuuskirjassa rajuja paljastuksia näyttelijälegenda Elizabeth Taylorin päihteiden käytöstä Ilta-Sanomat. 9.12.2022. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 2.8.2025.
  12. 1 2 3 Lehtosalo, Heini: Elizabeth Taylor: ”Onnellista avioliittoa ei voi rikkoa” Apu. 28.3.2021. Helsinki: A-lehdet Oy. Viitattu 1.6.2022. (englanniksi)
  13. ↑ Burstein, Nathan: Elizabeth Taylor and Israel, a Lasting Love The Washington Post. 25.3.2011. Yhdysvallat. Viitattu 30.5.2022. (englanniksi)
  14. ↑ Elizabeth Taylor Suffers from Heart Condition USA Today. 30.11.2004. McLean, Virginia. Viitattu 1.6.2022. (englanniksi)
  15. ↑ ”Private Burial Service Held for Elizabeth Taylor”. CNN. 25.3.2011. New York. Arkistoitu 29.11.2019. Viitattu 1.6.2022. (englanniksi)
  16. ↑ Elizabeth Taylor Jewellery Auction Fetches $116m BBC News. 14.12.2011. Lontoo: British Broadcasting Corporation. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  17. ↑ Lessons in Glamour: The Elizabeth Taylor Style Guide Classic Critics Corner. 9.1.2024. Viitattu 4.1.2026. (englanniksi)
  18. ↑ As a Fashion Icon, Elizabeth Taylor Could Turn Simple Into Sexy, Elegance Into Excess Los Angeles Times. 23.3.2011. El Segundo, Kalifornia. Viitattu 3.6.2022. (englanniksi)
  19. ↑ Gabler, Neal: Taylor’s Celebrity: Her Lasting Legacy CNN. 25.3.2011. Arkistoitu 23.11.2015. Viitattu 3.6.2022. (englanniksi)
  20. ↑ Green, Jessica: Elizabeth Taylor Remembered as ’Extraordinary’ Gay Rights Ally Pink News. 23.3.2011. Viitattu 3.6.2022. (englanniksi)

Aiheesta muualla