Finiittinen verbi eli finiittiverbi on verbinmuoto, joka voi muodostaa itsenäisen lauseen eli toimia lauseen predikaattina.
Eurooppalaisessa kielioppiperinteessä verbinmuodot tai verbilausekkeet on tapana jakaa finiittisiin ja ei-finiittisiin. Finiittiverbi voi toimia itsenäisen eli päälauseen predikaattina. Se voi taipua tyypillisissä verbin taivutuskategorioissa (persoona, tempus, modus) tai ainakin sen yhteydessä ilmaistaan nämä kategoriat. Esimerkiksi englannin kielessä, jossa verbin persoonataivutus on kadonnut lähes kokonaan, finiittiverbiin (paitsi käskymuotoihin) liittyy aina subjekti. Suomen kielessä finiittiverbi kongruoi perussubjektin kanssa eli taipuu sen mukaisessa persoonassa ja luvussa. Verbin ei-finiittiset eli nominaalimuodot (infinitiivit, partisiipit, konverbit) sitä vastoin esiintyvät vain finiittiselle pääverbille alisteisissa rakenteissa (esimerkiksi apuverbin täydennyksinä tai ei-finiittisissä lausekkeissa, joita suomen kieliopissa on tapana nimittää lauseenvastikkeiksi) eivätkä ilmaise aikamuotoa tai modusta.
Finiittisyyden perinteinen määritelmä on kuitenkin ongelmallinen. Useissa maailman kielissä myös infinitiivit, partisiipit tai konverbit voivat taipua persoonassa tai aikamuodoissa. Esimerkiksi suomen kielessä (ja useimmissa sukukielissä) verbin nominaalimuotoihin voi liittyä persoonaa ilmaiseva possessiivisuffiksi (tullessasi, tietääkseni, tehtyämme), tai partisiipeilla voi olla aikamuotoja (tehtävä työ – tehty työ). Aikamuoto tai kongruenssi subjektin kanssa eivät ylipäätään ole universaaleja kategorioita, jotka esiintyisivät kaikissa maailman kielissä. Useissa kielissä infiniittiset muodot voivat myös esiintyä itsenäisen päälauseen predikaatteina.