Haaremi

Tämä artikkeli käsittelee arabialaista kulttuuria. Japanilaisen populaarikulttuurin lajityypistä katso haaremi (lajityyppi).
Länsimainen näkemys haaremin sisätiloista, eunukista ja haareminaisista. Jean-Léon Gérômen orientalistinen maalaus Haaremin allas, n. 1876.

Haaremi on perinteisen arabialaisen huoneiston osa, johon perheeseen kuulumattomilta miehiltä oli pääsy kielletty. Nykyisin sanalla tarkoitetaan usein moniavioisen perheen vaimoja.

Haaremi ei välttämättä ole osa palatsia eikä haaremiin välttämättä kuulu vain naisia, joiden kanssa perheen miehellä on sukupuolisuhde. Esimerkiksi osmanien sulttaanin haaremi koostui hänen vaimoistaan ja rakastajattaristaan sekä äidistään, tyttäristään ja muista naispuolisista sukulaisistaan.

Hunnuttamaton ja hunnutettu afgaani-nainen zenana-tilassa eli paikallisessa kotihaaremissa Kabulissa, James Rattray 1839–1842.

Etymologia

Sanan haaremi kantasana on arabian haram, joka merkitsee laitonta, suojattua tai kiellettyä. Sanalla viitataan siihen kodin suojattuun ja eristettyyn osaan, joka oli varattu naisille, lapsille ja palvelijoille. Sana voi viitata myös itse naisiin, tai se voi tarkoittaa ”Onnen taloa”; onnellisen asemassa on tällöin talon isäntä, jolla on haaremin naisiin seksuaalinen yksinoikeus.

Muualla maailmassa haaremi on tunnettu eri nimillä, esimerkiksi Intiassa purdah (”verho”), ja Persiassa enderun tai zezane.

Uusi tulokas saapuu prinssin haaremiin, Jaipur 1700-luku.

Historiaa

Haaremit tunnetaan etenkin islamilaisista maista, mutta niitä oli Lähi-idässä myös esi-islamilaisena aikana. Assyrian, Persian ja Egyptin hoveissa oli yleensä haaremi, jossa hallitsijan vaimot ja jalkavaimot asuivat apulaisineen ja eunukkeineen. Hallitsijat laajensivat haaremeitaan poliittisten liittolaissuhteiden vahvistamiseksi. Näillä kuninkaallisilla haaremeilla oli tärkeitä poliittisia ja yhteiskunnallisia rooleja. Niiden sisällä esiintyi usein kilpailevia liittoumia, jotka pyrkivät nostamaan itsensä ja jälkeläisensä asemaa hovissa.

Islamilaisissa haaremeissa naiset oli eristetty yhteiskunnasta useammin kuin esi-islamilaisissa haaremeissa. Haaremien yleistymiseen ja leviämiseen islamilaisissa maissa vaikutti yhtäältä vaatimus naisten ja miesten erottamisesta toisistaan, ja toisaalta moniavioisuuden hyväksyminen. Koraani sallii miehelle neljä vaimoa, ja myös niin monta orjatarta kuin hän halusi. Myös orjakauppa oli aina ollut yleistä Lähi-idässä ja Välimerellä.

Suurimpia haaremeita

Intian keisari Udayamalla oli 400-luvulla eaa. noin 16 000 naisen haaremi, ja Banarasin kuninkaalla Tamballa (500-luku eaa.) oli väitetysti samankokoinen haaremi. Kiinan keisari Yang Ti (569–618) omisti yli 3 000 naisen haaremin hänen seksuaalisia tarpeitaan tyydyttämään. Kublai-kaanilla oli yli 7 000 vaimoa ja jalkavaimoa. Intialaisella šaahi Firoz Sah Tughlakilla oli 1300-luvulla 3 000 naisen haaremi. Sulttaani Ghiyas-ud-Din Khiljillä oli 1400-luvulla 15 000 naisen haaremi. Siamin kuningas Mongkutin haaremi 1800-luvulla käsitti kokonaisen kaupungin, ja siinä oli naisia 9 000.

Osmanien valtakunnan haaremit

Tavalliset haaremit

Haaremin naisia valokuvassa noin vuodelta 1875–1933.

Osmanien valtakunnassa, joka kattoi aikoinaan suurimman osan Lähi-itää, lähes kaikissa perheissä oli haaremi. Varakkailla valtiailla oli suuri haaremi, ja tavallisilla miehillä kahden vaimon asuttama eristetty huone. Naisten huoneiden ikkunat antoivat joko sisäpihalle tai ne oli peitetty ristikolla. Naiset saattoivat viettää aikaansa kuitenkin haaremin katolla, ja jopa käydä niiden kautta vierailulla muissa haaremeissa.

Iranin šaahi Naser al-Din Šahin (1831–1896) vuonna 1883 ottama tekstitetty valokuva ryhmästä hänen vaimojaan ja eunukkejaan haaremin puutarhassa Shahrestanakissa, Pohjois-Teheranin kuninkaallisessa palatsissa. Viiden afrikkalaisen orjan joukossa on kaksi aikuista, todennäköisesti etiopialaista ja kolme nuorta: Haji Bilal (1. oik.), Maqrur Khan (4. oik.), Ismail Khan (1. nuori vaaleaihoinen oik.) ja orjien johtaja Haji Rahim (2. vaaleaihoinen oik.).
Suosikkien (gödze) piha Topkapın palatsin haaremissa.

Topkapın palatsin haaremi

Tunnetuin ja suurin kaikista haaremeista oli Topkapın haaremi. Kun osmanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, Mehmed II Valloittaja rakennutti kaupunkiin suuren Topkapın palatsin, jonne tuli suuri sulttaanin haaremi. Topkapın haaremissa eli seraljissa oli lähes 400 huonetta, ja sitä vartioivat eunukkijoukot ja kuninkaallinen henkivartiokaarti. Haaremissa asui 1400-luvulla yhtä aikaa yli tuhat naista, ja 1600-luvun jälkeen jo melkein kaksituhatta.

Haaremin naisten määrästä vallitsee erimielisyyttä, ja sen arvioiminen on mahdollista vain tietyiltä ajanjaksoilta. Aikalaislähteiden mukaan vuonna 1573 Uudessa palatsissa oli 150 naista ja Vanhassa 1400-luvun palatsissa (Eski Saray) 1 500, ja vuosina 1604–1607 naisia ​​oli 1 100–1 200, mutta nämä luvut ovat todennäköisesti liioiteltuja. Todelliseksi naisten määräksi on arvioitu 49 vuonna 1574 ja 433 vuonna 1633. 1700- ja 1800-luvuilta on säilynyt virallisia mevacib eli päivärahaluetteloita, joiden mukaan haaremissa oli 446 orjanaista sulttaani Mahmud I:n (hallitsi 1730–1754) aikana, 720 sulttaani Selim III:n (hallitsi 1789–1808) aikana ja 473 sulttaani Mahmud II:n (hallitsi 1808–1839) aikana.

Haaremin hierarkia

Länsimainen näkemys haaremista. Le Bain Turc, Jean Auguste Dominique Ingres, 1862.

Osmanien hallitsijasuvun jälkeläisten tuottamiseen ja palvelemiseen hankittiin naispuolisia orjia, joista käytettiin nimitystä cariye (hovineito ja jalkavaimo) monin eri tavoin: sotavankeina, lahjoina sulttaanille ja hallitsijasuvulle erityistilaisuuksissa, värväämällä valtakunnan sisältä tai hankkimalla heitä Krimin kaanikunnan orjakaupan kautta, joka kiellettiin virallisesti vuonna 1854. Haaremin naisorjien määrä vaihteli ajan myötä, ja haaremin kokoonpano uusiutui säännöllisesti, sillä valtaistuimelle noussut uusi sulttaani vapautti usein edeltäjänsä jalkavaimot orjuudesta. Suurin osa orjiksi joutuneista tytöistä oli kristittyjä, jotka olivat kotoisin eri puolilta, kuten Balkanilta, Tšerkessiasta, Georgiasta, Venäjältä ja Afrikasta.

Haaremiin tuloikää ei ollut määritelty tarkasti; jotkut cariye-naiset saapuivat sinne lapsina, kun taas toiset tulivat vanhempina. Vuoden 1854 jälkeen lähes kaikki cariye-naiset olivat taustaltaan tšerkessejä. Venäjä oli karkottanut tšerkessit 1860-luvulla, ja köyhtyneet pakolaisvanhemmat myivät tyttäriään tšerkessien orjakaupassa; vaikka kyseinen kauppa kiellettiin virallisesti vuoden 1889 Kanunname-asetuksella, se jatkui käytännössä Osmanien valtakunnan loppuun eli vuoteen 1922 saakka.

Palatsiin saavuttuaan naiset ja tytöt kävivät läpi tiukan koulutuksen. Heiltä kiellettiin yhteydenpito perheisiinsä, heidät velvoitettiin kääntymään islamiin, ja heille annettiin uudet orjanimet, jotka vastasivat heidän ulkonäköään tai luonnettaan. Heitä koulutettiin hovitapojen ja -tehtävien suhteen, ja heille opetettiin turkin kieltä.

Haaremissa vallitsi tiukka hierarkia. Cariye-naisia ​​(hovineito ja jalkavaimo) ylennettiin heidän älykkyytensä ja taitojensa perusteella. Kaikki naiset ja tytöt aloittivat haaremissa kokelaina (acemi cariye). Suoritettuaan kokelasvaiheen (acemilik) acemi cariye saatettiin ylentää oppilaaksi (sakird) ja lopulta sulttaanin hovineidoksi (gedikli). Tämän jälkeen cariye saattoi edetä palkatuksi palvelijaksi (kalfa) tai jalkavaimoksi.

Cariye-naiset asuivat joko valide sultanin ja puolisoiden asuntojen alapuolella sijaitsevissa saleissa tai erillisissä huoneissa, riippuen heidän arvostaan. Heidät vapautettiin yhdeksän palvelusvuoden jälkeen, minkä jälkeen heille järjestettiin avioliitto.

Sulttaanin kanssa vuoteen jakaneesta cariye-naisesta tuli osa dynastiaa. Haaremin korkein asema kuului sulttaanin äidille eli valide sultanille; hän oli itsekin ollut aikoinaan cariye sulttaanin isän haaremissa. 1500- ja 1600-luvuilla sulttaanin tärkeimmät puolisot kuten Hürrem Sultan ja Kösem Sultan saivat arvonimen haseki sultan. Myöhemmin keisarillisten jalkavaimojen korkeimmaksi arvonimeksi tuli kadın. Valide sultanin ja neljän kadın-aseman haltijan alapuolella olivat ikbalit (”onnekkaat”) sekä gözdet eli suosikit.

Ensimmäistä tai järjestyksessä vanhinta jalkavaimoa kutsuttiin nimellä baş kadın tai birinci kadın. Baş kadın -titteliä kantava nainen oli haaremin hierarkiassa toiseksi korkeimmassa asemassa ja vaikutusvallaltaan merkittävin heti valide sultanin jälkeen. Hänellä oli suuri vaikutusvalta haaremissa. Ennen haseki sultan-tittelin käyttöönottoa ja sen lakkauttamisen jälkeen baş kadın oli vaikutusvaltaisin asema sulttaanin jalkavaimojen joukossa. Sulttaanilla oli enintään neljä kadın-arvoista jalkavaimoa (sama sääntö, joka koskee laillisia vaimoja islamissa). Heidän asemansa tulevan sulttaanin mahdollisina äiteinä toi heille huomattavaa vaikutusvaltaa ja valtaa haaremissa.

Haaremi pidettiin tarkoituksellisesti hyvin eristettynä, jotta voitiin suojella puolisoiden, tulevien sulttaanien ja koko haaremin yksityisyyttä ja koskemattomuutta. Cariye-naisilla (hovineito ja jalkavaimo) oli vain vähän yhteyksiä ulkomaailmaan, ja nekin tapahtuivat yleensä välittäjien kuten kira-naisten kautta. Yksikään hovinainen ei saanut poistua haaremin tiloista tai saapua sinne ilman valide sultanin nimenomaista lupaa.

Gustav Karl Ludwig Richter Odalisque, 1861–1897.

Topkapiin myydyt orjattaret olivat muita kuin muslimeja, ja heitä tuotiin muun muassa Balkanilta, Tšerkessiasta ja Georgiasta Kaukasukselta sekä Abessiniasta. Usein tyttöjen omat vanhemmat myivät tyttärensä, sillä jalkavaimon elämän katsottiin olevan ylellistä ja helppoa. Haaremissa tyttö sai uuden, persialaisen nimen, joka kuvasi hänen jotain viehättävää ominaisuuttaan. Hänet käännytettiin islaminuskoon ja hän alkoi opiskella islamilaista kulttuuria ja palatsin etikettiä. Haaremin orjatyttöjä kutsuttiin odaliskeiksi (turk. odalık = palvelija) eli huonenaisiksi. Kukin tyttö pääsi lahjakkuuttaan vastaaviin tehtäviin. Erityisen kauniit ja lahjakkaat tytöt pääsivät jalkavaimoiksi, joille opetettiin monipuolisia taitoja niin taiteiden, käsitöiden kuin erotiikankin alalta. Kaikkein viehättävimmät 12 otettiin hovinaisiksi (gedikli), jotka toimivat sulttaanin läheisimpinä apulaisina, kuten pyykkäreinä, kylvettäjinä ja tarjoilijoina. Vähiten lahjakkaat tai muuten hankalat tytöt eivät päässeet ylenemään haaremihierarkiassa, ja heidät yleensä myytiin pois.

Kun sulttaani mieltyi johonkin odaliskiinsa, tämä sai yksityishuoneiston, huvipurren, vaunut ja orjia. Kun hän synnytti sulttaanille lapsen, hänen asemansa nousi, ja jos lapsi oli poika, äidistä tuli haaremin hallitsija ja keisarikunnan mahtavin nainen, valide sultan. Haaremin naisten välinen kilpailu sulttaanin suosiosta oli usein julmaa. Haaremielämä oli täynnä muitakin vaaroja, ja monet naiset kuolivat nuorina erilaisten juonittelujen uhreina. Toisaalta haaremeissa solmittiin naisten kesken myös vahvoja liittolaissuhteita.

Tällä instituutiolla oli tärkeä yhteiskunnallinen rooli Osmanien hovissa, ja se käytti huomattavaa poliittista valtaa valtakunnan asioissa, erityisesti naisten sultanaatin pitkän kauden aikana noin vuosina 1534–1715. Jotkin sulttaanit käyttivät ahkerasti hyväkseen haaremin naistarjontaa, mutta monet pysyivät uskollisina yhdelle tai useammalle vaimolleen. Joillakin haareminaisilla oli suuri vaikutus valtakunnan politiikkaan, kun Suleiman Suuren valtakauden jälkeen vuoden 1566 jälkeen sulttaanit alkoivat eristäytyä maailmasta haaremiensa naisten seuraan.

Eunukkien piha Topkapın palatsin haaremissa.

Eunukit

Sulttaanin vaimoja vartioivat eunukit, nuorina steriloidut eli kastroidut sotavangit tai orjat, joita oli enimmillään palatsissa jopa 800. Mustat eunukit huolehtivat naisista ja valkoiset toimivat sulttaanin palatsissa. Mustien eunukkien johtajalla oli hovissa suuri poliittinen valta, ja vapaasti liikkuvia eunukkeja pyrittiinkin usein lahjomaan. Kastroinnista huolimatta eunukit pystyivät seksisuhteisiin haareminaisten kanssa, ja he solmivat myös avioliittoja. Eunukit olivat yleensä mustaihoisia miehiä, jotka olivat kotoisin Niilin eteläjuoksulta ja Sudanista. Heidän päällikkönsä titteli oli Kizlar Agha (Kızlarağası).

Päivittäinen elämä

Länsimaalainen näkemys haaremin naisista viettämässä aikaa yhdessä. Giulio Rosati, Haaremitanssi.

Haaremin jokapäiväisestä elämästä ei ole säilynyt paljon kirjoituksia. Topkapın palatsin sulttaanin haaremi oli ylellinen paikka, jossa naiset käyttivät aikaansa puutarhoissa kuljeskellen ja leikkien. Öisin naisilla oli ulkonaliikkumiskielto. Aikansa kuluksi naiset kirjoittivat runoutta ja kertoivat toisilleen tarinoita. Myös islamin uskoon kuuluva rukoileminen ja sitä ennen tapahtunut peseytyminen olivat tärkeässä roolissa päivän rutiinissa. Oopiumi oli yleinen nautintoaine. Haaremin ruokavalikoima oli ylenpalttinen.

Naiset viettivät paljon aikaa haaremin kylpylöissä; turkkilainen kylpyseremonia, hammam, saattoi kestää tunteja. Seraljissa oli aikanaan 30 ylellistä, kullalla ja hopealla koristeltua kylpylää. Kylpylöissä naiset suorittivat myös perusteellisen karvanpoiston polttavalla voiteella.

Haaremin naisten vaatteet olivat hyvin kauniita ja ylellisiä; parhaita kankaita ja arvokkaita koruja, jotka tekivät suuren vaikutuksen haaremeissa vierailleisiin ja niistä kirjoittaneisiin eurooppalaisiin. Loistokkuus oli kuitenkin rajoitettu vain haaremin muurien sisään; haaremin ulkopuolella naiset joutuivat pukeutumaan vaatimattomasti ja harmaasti pitkiin tunikoihin sekä huntuun.

1800-luvulla Mahmud II:n hallituskaudella Topkapın palatsin haaremin ilmapiiri vapautui, varsinkin kun haaremi muutti vuonna 1856 Dolmabahçen uuteen palatsiin, ja naiset saivat käydä joukolla huviretkillä läheisillä joenrannoilla tai jopa ostoksilla, tosin eunukkien vartioimina. 1800-luvun lopulla tällaiset huvitukset kiellettiin taas.

Nykyajan haaremit

Turkin haaremit lakkautettiin vuonna 1909. Moniavioisuus on edelleen yleistä Lähi-idässä ja Afrikassa, ja sitä kautta myös haaremit.

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Croutier 1989, s. 17
  2. ↑ Croutier 1989, s. 13
  3. 1 2 harem Encyclopædia Britannica. Viitattu 27.3.2015.
  4. ↑ Croutier 1989, s. 20–21
  5. ↑ Kari Heusala: Suurimmat haaremit. MTV3 Helmi 14.11.2008. [vanhentunut linkki]
  6. ↑ Croutier 1989, s. 145
  7. ↑ Croutier 1989, s. 162
  8. ↑ Croutier 1989, s. 24–28
  9. 1 2 Betül İpşirli Argit: Life after the Harem: Female Palace Slaves, Patronage and the Imperial Ottoman Court. Cambridge University Press, 29.10.2020. ISBN 978-1-108-48836-5 Teoksen verkkoversio Viitattu 13.7.2026. (englanniksi)
  10. 1 2 Argit, Betül İpşirli: "The Imperial Harem and Its Residents". Life after the Harem: Female Palace Slaves, Patronage and the Imperial Ottoman Court. Cambridge, 2020. S. 41–42.
  11. ↑ 1911 Encyclopædia Britannica/Harem - Wikisource, the free online library en.wikisource.org. Viitattu 13.7.2026. (englanniksi)
  12. ↑ Croutier 1989, s. 30–33
  13. ↑ Croutier 1989, s. 33–35
  14. ↑ Croutier 1989, s. 38–39
  15. ↑ Iyigun, Murat: "Lessons from the Ottoman Harem on Culture, Religion, and Wars". Economic Development and Cultural Change. 61 (4): 693–730; 2013. doi:10.1086/670376. S2CID 144347232.
  16. ↑ Croutier 1989, s. 103
  17. ↑ Croutier 1989, s. 105–106
  18. ↑ Croutier 1989, s. 36
  19. ↑ Croutier 1989, s. 134–137
  20. ↑ Croutier 1989, s. 41
  21. ↑ Croutier 1989, s. 44–56
  22. ↑ Croutier 1989, s. 95
  23. ↑ Croutier 1989, s. 81–85
  24. ↑ Croutier 1989, s. 71–76
  25. ↑ Croutier 1989, s. 63, 67
  26. ↑ Croutier 1989, s. 9
  27. ↑ Croutier 1989, s. 200

Aiheesta muualla

Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.