Historia
Puheenaiheena oleva Halonnesoksen saari on usein nähty yhtenä Pohjoisista Sporadeista ja yhdistetty joko nykyiseen Skópelokseen (todellisuudessa antiikin Peparethos) tai nykynimen perusteella Alónnisokseen (antiikin Ikos), mutta nykyisin sen katsotaan olleen sama kuin nykyinen Ágios Efstrátioksen saari, joka sijaitsi kauempana koillisessa lähempänä Lemnosta. Saari kuului klassisella kaudella Ateenalle. Pian Filokrateen rauhan jälkeen sen valtasi merirosvo nimeltä Sostratos. Filippos II karkotti merirosvot ja piti tämän jälkeen saaren itsellään. Vuonna 343 eaa. ateenalaiset lähettivät lähetystön, johon kuului myös Demostheneen tukijoihin kuulunut Hegesippos, vaatimaan saaren palauttamista. Filippos puolestaan lähetti Ateenaan lähetystön, tarjoutuen antamaan – ei palauttamaan – saaren Ateenalle tai alistamaan asian välimiesmenettelyyn.
Puhe Halonnesoksesta pidettiin vastaukseksi. Se ajoitetaan vuoteen 342 eaa. Puheen aitoutta epäiltiin jo antiikin aikana. Dionysios Halikarnassoslainen hyväksyi sen Demostheneen aitojen puheiden joukkoon, kun taas Libanios katsoi sen kielen olevan liian vulgaaria Demostheneelle, ja laittoi sen Hegesippoksen nimiin. Myös nykyisin puheen kirjoittajaksi arvellaan yleensä Hegesipposta. Tämä johtuu osaksi puheen tyylistä ja osaksi siitä, että puhuja toisaalta sanoo kuuluneensa itse Filippoksen luokse lähetettyyn lähetystöön (johon Demosthenes ei kuulunut) ja toisaalta aiemmin syyttäneensä erästä Kallippos-nimistä miestä (minkä Hegesippoksen tiedetään tehneen, mutta Demostheneen ei). Joka tapauksessa puhe ilmaisi epäilemättä myös Demostheneen näkemykset asiassa, ja sen oletetaan ottaneen jostakin syystä hänen oman puheensa paikan demostheenisessa tekstikorpuksessa.
Sisältö
Puhuja vastustaa Filippoksen Ateenalle esittämiä vaatimuksia. Keskiössä on kiista Halonnesoksen saaresta: Filippos väittää ”antavansa” sen Ateenalle, vaikka saari hänen itsensä mukaan kuuluisi hänelle. Puhuja kumoaa tämän väitteen toteamalla, ettei merirosvojen karkottaminen tee alueesta valloittajan omaisuutta, ja että tällaisen ajattelun hyväksyminen vaarantaisi Ateenan oikeudet myös muihin alueisiinsa. Hänen mukaansa Filippos käyttää tarkoituksella harhaanjohtavaa kieltä esittääkseen vääryydet lahjoina ja saadakseen Ateenan näyttämään riippuvaiselta Makedonian suosiosta.
Puhuja torjuu myös Filipoksen ehdotukset kiistojen ratkaisemisesta oikeudenkäynneillä ja uusilla sopimuksilla, koska ne heikentäisivät Ateenan asemaa ja pakottaisivat sen luopumaan oikeuksistaan, erityisesti Poteidaian tapauksessa. Viittaukset yhteiseen merirosvovalvontaan nähdään keinona murtaa Ateenan merivalta ja antaa Filipokselle mahdollisuus sekaantua saarten asioihin. Yleisesti puhuja varoittaa hyväksymästä näennäisesti kohtuullisia ehdotuksia, jotka todellisuudessa vahvistaisivat Makedonian valtaa Ateenan kustannuksella.
Filippos väittää, ettei hän “tarvitse merta”, mutta puhuja osoittaa päinvastaista: Filippos rakennuttaa kolmisoutuja, pystyttää laivasuojia ja haluaa lähettää merelle omia lähettiläitä – vieläpä suurin kustannuksin. Tämä paljastaa, että merivalvonnasta ja saarista kiistely ei ole sivuseikka, vaan osa laajempaa suunnitelmaa. Puhuja sanoo Filipoksen vaativan Ateenalta myönnytyksiä siksi, että hän halveksii ateenalaisten päättäväisyyttä ja luottaa kaupungin sisäisiin “ystäviinsä”, jotka ottavat vastaan hänen lahjuksiaan ja ovat valmiita myymään kotikaupungin edun saadessaan siitä henkilökohtaista hyötyä.
Seuraavaksi puhuja tarttuu Filippoksen tarjoamaan ”rauhan oikaisuun” (ἐπανόρθωσις, epanorthōsis): aiemmin oli sovittu, että kumpikin pitää omansa, mutta nyt Filippos kiistää luvanneensa mitään, koska luottaa siihen, että ateenalaiset unohtavat kansankokouksessa puhutun. Puhuja muistuttaa, ettei sovittua voi vääristää: samassa kokouksessa sekä kuultiin Filippoksen lähettiläitä että laadittiin päätöslauselma, eikä kukaan lähettiläistä protestoinut tuolloin. Puhuja palauttaa mieleen myös Pythoniin liittyneet aiemmat puheet: niissä kehotettiin olemaan rikkomatta rauhaa, mutta ”korjaamaan” sen huonot kohdat – muka niin, että Filippos tekisi kaiken mitä Ateena päättäisi. Puhujan mukaan tämä oli harhaa ja liittyi erityisesti Filokrateen päätökseen, joka vei Ateenalta Amfipoliin.
Puhuja väittää, että Filokrateen päätös oli itsessään lainvastainen, koska se oli ristiriidassa vanhempien, Ateenan oikeuksia turvanneiden päätösten kanssa. Nyt Filippos vain teeskentelee rauhan ”oikaisua”. Todisteeksi puhuja nostaa Amfipoliin: Filippos vetoaa päätökseen (”saakoon pitää mitä pitää hallussaan”), mutta unohtaa oman aiemman kirjeensä, jossa myönsi Amfipoliin kuuluvan Ateenalle ja lupasi palauttaa sen valloituksen jälkeen. Samalla Filippos rikkoo ”yhteisen rauhan” periaatteita muissa kreikkalaiskaupungeissa esimerkiksi asettamalla varuskuntia ja luovuttamalla kaupunkeja eteenpäin.
Lopuksi puhuja ottaa esiin Khersonesoksen: Filippos jakaa ateenalaisten maita suosikeilleen, siirtelee rajoja ja painostaa Ateenan käymään oikeutta jopa omalla alueellaan asuvien kardialaisten kanssa. Puhujan johtopäätös on, että Filippoksen ehdotukset ovat loukkaus ja että Ateenan on vastattava niihin oikeudenmukaisesti ja oman etunsa mukaisesti.
