,_from_Los_Caprichos_-_Google_Art_Project.jpg)
Irrationalismi (< lat. irrationalis ’epäjärjellinen’) tarkoittaa yleisesti erilaisia filosofisia virtauksia, jotka pitävät objektiivisen todellisen järkiperäisen ymmärtämisen sijaan tahdon ja yksilöllisyyden harjoittamisen tärkeämpänä. Määritelmää sovelletaan yleensä erilaisiin eksistentialistisiin ja nietzscheläisiin virtauksiin (kuten elämänfilosofia), jotka reagoivat positivismia ja uuskantilaista filosofiaa vastaan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.
Irrationalismi varsinaisessa merkityksessä viittaa maailmankatsomuksiin, joille on ominaista erityisesti irrationaalisuuden hetki ja jotka myös jättävät rationaalisen ajattelun sivuun muiden kognitiivisten toimintojen – usein tietyn muodon intuition – hyväksi. Nämä voivat sisältää näkemyksen, että tietyt asiat ovat rationaalisen ymmärryksen ulkopuolella, että täydellinen rationaalisuus on riittämätöntä tai jopa haitallista ihmiselämälle tai että ihmiset eivät ole vaistomaisesti rationaalisia ja edistyksellisiä.
Sen mukaan, millä alueella irrationalismin väitteet ovat edustettuina, voidaan erottaa ontologinen ja tietoteoreettinen irrationalismin asema:
Nykyaikaiset irrationalistiset kannat juontavat juurensa saksalaisesta idealismista ja 1700-luvun romantiikasta. Johann Georg Hamann, Friedrich Heinrich Jacobi ja Friedrich Wilhelm Joseph von Schelling ovat aatteen edelläkävijöitä. Yhteinen tekijä heissä on älylliset näkemykset, jotka suosivat aatteita joita Immanuel Kant vastusti.
Toisen maailmansodan jälkeen irrationalismista keskusteltiin erityisesti sen poliittisiin kytköksiin Euroopan tärkeimpien totalitaaristen valtioiden perustamisideologioihin. Tämä koskee Neuvostoliittoa (kommunismi), Italian kuningaskuntaa (fasismi) ja erityisesti Natsi-Saksaa (natsismi).
Natsismi viittasi Friedrich Nietzschen aatteisiin, tai pikemminkin hänen sisarensa Elisabeth Förster-Nietzschen vääristämään versioon, ja myös Oswald Spenglerin teokseen Länsimaiden perikato. Viitaten saksalaisen vitalismin (eli elämänfilosofian) irrationalistisiin teorioihin, nämä teokset rakensivat kertomuksen siitä, että kaikki sivilisaatiot käyvät läpi luonnollisen kehityksen, kukinnan ja rappeutumisen kiertokulkua ja että Eurooppa, joka oli kapean materialismin ja kaupunkikulttuurin sekasorron uhri, oli viimeisessä elämänvaiheessa, maailmantalvessa. Eurooppa joutuisi raakojen politiikkojen ja tuhosotien uhriksi, ellei se onnistu puhdistautumaan ja palauttamaan henkisiä arvojaan ja alkuperäistä väkikantaa. Goethen, hermeneutikko Wilhelm Diltheyn, Nietzschen (erityisesti hänen ikuisen paluun oppinsa) ja kreikkalaisen ajattelun vaikutuksesta Spengler näki historian jatkuvana rappeutumisprosessina, johon oli reagoitava vahvasti autoritaarisen valtion perustamisella.
György Lukács viittasi Oswald Spenglerin, Martin Heideggerin (eksistentialismi, fenomenologia) ja Ludwig Klagesin (elämänfilosofia) yhdistettyihin käsityksiin, joka antoi natseille keinot mytologisoida historiaa heidän tahtoonsa. Lukács totesi että; ”Spenglerin myötä todellisen historian syrjäyttivät myytit; Heideggerin myötä se upposi epäaitouteen ja Klagesin myötä se esitettiin joukkona vertauksia ihmisen syntiinlankeemukseen, joka johtui järjen ja pahamaineisen älyn vallasta”.
