Totalitarismi

Totalitaristisia johtajia. Ylärivissä: Josif Stalin, Neuvostoliitto ja Adolf Hitler, natsi-Saksa. Alarivissä: Mao Zedong, Kiinan kansantasavalta, Benito Mussolini, Italia ja Kim Il-sung, Pohjois-Korea.

Totalitarismi on poliittinen järjestelmä, jossa valtion valta ulottuu yhteiskunnan kaikille aloille. Totalitarismi on autoritarismin äärimmäinen muoto, jossa dominoiva johtaja esitetään hyväntahtoisena kansan etujen ajajana. Hallinto perustuu joko suuren yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteluun tai ideologiaan, jonka pohjalta rakennetaan ihanneyhteiskuntaa.

Totalitaristiset valtiot ovat käyttäneet hallintakeinoinaan vangitsemisia, väkivaltaa ja propagandaa. Valtion johtajan asemaa on pönkitetty myös henkilöpalvonnalla. Totalitaristisia valtioita ovat olleet esimerkiksi Josif Stalinin johtama Neuvostoliitto, Benito Mussolinin fasistinen Italia ja Adolf Hitlerin natsi-Saksa. Nykyajan ainoana totalitaristisena valtiona pidetään Pohjois-Koreaa.

Käsitteen historia

William Cotton, Uuden mustan surman kantajat, 1938.

Käsitteitä totalitarismi ja totalitaarinen järjestelmä alettiin käyttää satunnaisesti 1930-luvulla sellaisista diktatorisista valtioista, joille on ominaista tietyn poliittisen aatteen ehdoton valta, muun poliittisen toiminnan tukahduttaminen sekä yhteiskunta- ja talouselämän valjastaminen palvelemaan tämän poliittisen suuntauksen tavoitteita. Totalitaristisiksi on luonnehdittu Josif Stalinin aikaista Neuvostoliittoa, Benito Mussolinin fasistista Italiaa ja Adolf Hitlerin johtamaa natsi-Saksaa. Myös Mussolini itse puhui totalitaarisesta valtiosta.

Toisen maailmansodan jälkeen käsite levisi tutkijoiden käytöstä nopeasti yleiseen käyttöön sekä tiedotusvälineissä että poliitikkojen puheissa. Nykyajan ainoana totalitaristisena valtiona pidetään Kimien dynastian johtamaa Pohjois-Koreaa.

Piirteitä

Zbigniew Brzezinskin mukaan totalitarismi on diktatuuri, jossa teknologisesti edistyneitä poliittisen vallan välineitä käyttämällä keskitetty hallinto tai eliitti edistää rajoittamattomasti totaalista yhteiskunnallista vallankumousta, johon kuuluu pakotettu yksimielisyys sekä ihmisten ehdollistaminen tietynlaisten mielivaltaisten ideologisten oletusten pohjalta. Totalitarismin erottaa muusta autoritarismista se, että totalitarismissa on totalistinen ideologia, jota noudattaa maan yksi ja ainoa puolue, jolla on johtaja eli diktaattori, sekä se, että totalitarismilla on täysin kehittynyt salainen poliisi sekä monopoli joukkotiedotuksessa, aseistuksessa ja organisaatioissa.

Juan Linzin mukaan järjestelmä on totalitaristinen ensiksi silloin, kun sillä on yksiperustainen valtakeskittymä, josta kaikkien instituutioiden ja ryhmien mahdollinen moniarvoisuus saa laillisuutensa, joka toimii niiden välittäjänä, ja joka on enimmäkseen poliittinen luomus eikä edeltäneen yhteiskunnan dynamiikasta kasvanut. Toisekseen, totalitarismissa on yksityiskohtainen ja itsenäinen ideologia, johon hallitsijat ja puolue identifioituvat, ja jota ne käyttävät politiikkansa perustana, ja joka tarjoaa perimmäisen merkityksen, historiallisen tarkoituksen tunnun, sekä tulkinnan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Kolmanneksi, totalitarismissa kansalaiset mobilisoidaan, eli heidän poliittista ja yhteiskunnallista toimintaansa rohkaistaan, vaaditaan, palkitaan ja ohjaillaan, ja pelkästään passiivista tottelua ei pidetä suotavana.

Linzin työhön perustuen Paul C. Sondrol (1991) on vertaillut totalitaaristen diktatuurien ominaispiirteitä autoritaarisiin:

Totalitarismi Autoritarismi
Johtajan karisma korkea matala
Johtajan roolikäsitys johtaja funktiona johtaja yksilönä
Vallan päämäärät julkinen yksityinen
Korruptio alhainen korkea
Virallinen ideologia kyllä ei
Rajoitettu moniarvoisuus ei kyllä
Lainmukaisuus kyllä ei

Hannah Arendtin mukaan 1900-luvun alkupuolella nousseet totalitaariset järjestelmät erosivat aikaisemmista diktatorisista järjestelmistä muun muassa siinä, että poliittiset laitokset toimivat niissä ainoastaan todellista valtaa pitävän ryhmän lavasteina ja että aate oli vallanpitäjille pelkkä väline kansan hallitsemiseen.

Totalitaristiset valtiot ovat käyttäneet hallintakeinoinaan valtioterrorismia, terroritekoja, vangitsemisia ja laajamittaista propagandaa. Saksassa, Italiassa, Neuvostoliitossa ja Pohjois-Koreassa johtajan henkilökohtaista asemaa on pönkitetty myös henkilöpalvonnalla.

Kansalaisten suhde järjestelmään

Totalitaristisen maiden tavallisten kansalaisten mielipiteitä on ollut vaikea saada luotettavasti ja kattavasti selville. ”Yleinen mielipide”, jos sellaisesta voidaan ylipäätään puhua, oli valtion määrittelemä. Julkisesti esitettyjen mielipiteiden takana oli kuitenkin ihmisten yksityinen tila, jonka puhetta seuraamaan ja valvomaan valtiot pystyttivät vakoilu- ja ilmiantojärjestelmiä. Mielipidetiedusteluja ei suoritettu. Viranomaisarkistoihin tallennetut kuvaukset saattoivat olla liioiteltuja. Ihmiset puhuivat lisäksi eri tavalla julkisilla paikoilla kuten kadulla ja ravintoloissa, kuin kotonaan, missä vakoojia ei ollut salakuuntelemassa. Eräs arvokas lähde ihmisten todellisille mielipiteille ovat henkilökohtaiset päiväkirjat. Muistelmissa ja haastatteluissa ihmiset sen sijaan usein kuvaavat itsensä uhreina ja unohtavat paljon asioita.

Totalitarististen hallintojen alamaiset on 1900-luvun tutkimuksessa perinteisesti jaettu tiukasti kahteen ryhmään: tekijöihin ja uhreihin. Useat Euroopan 1900-luvun totalitarististen hallintojen alla eläneet ihmiset on nähty sorron ja propagandan uhreina, jotka tukivat maidensa hallintoja vain pelosta tai aivopestyinä. Uudemmassa tutkimuksessa järjestelmään täysin uskoneet ja sitä vastustaneet ryhmät on sen sijaan saatettu nähdä vain kahtena vähemmistönä, ja suurimman osa kansasta on katsottu sijoittuneen niiden välille. Tällaiset kansalaiset saattoivat tukea hallintoa yhdessä asiassa mutta vastustaa sitä toisessa asiassa.

Valtion tuottaman propagandan utopistiset lupaukset ja tavoitteet olivat Natsi-Saksaa lukuun ottamatta suuressa ristiriidassa kansalaisten kokeman karun todellisuuden kanssa. Tällöin kansalainen joutui elämään kahdessa todellisuudessa. Valtion arvostelu saattoi johtaa erilaisten etujen menetykseen, joten monet olivat hiljaa. Opportunistit taas teeskentelivät tukevansa hallintoa saadakseen itselleen etuja.

Totalitarististen maiden kansalaisten mielipiteet muotoutuivat yleensä heidän henkilökohtaisten kokemustensa kautta. Ihmiset mukauttivat usein puhetapansa hallinnon edellyttämään muotoon ja vähintäänkin esittivät uskovansa hallinnon antamiin opinkappaleisiin. Tässä suhteessa järjestelmät erosivat toisistaan: esimerkiksi Italian fasistit edellyttivät italialaisilta lähinnä ulkoista kuuliaisuutta, kun taas Neuvostoliitossa pyrittiin uudistamaan yksilöiden koko ajattelu.

Tiedonvälitys

Totalitaristisissa yhteiskunnissa julkaistaan usein vain yhden perspektiivin mukaisia uutisia, ja vastapuoli esitetään arvottomana.

Katso myös

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Kielitoimiston sanakirja. (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0) Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5
  2. 1 2 3 Hague et al. 2019, s. 103.
  3. 1 2 3 4 ”Totalitarismi”, teoksessa Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 12. osa, Tal–Uzb. Helsinki: WSOY, 1980. ISBN 951-0-07251-6
  4. ↑ Linz 2000, s. 66.
  5. ↑ Linz 2000, s. 65.
  6. ↑ Linz 2000, s. 70.
  7. ↑ Sondrol, Paul C.: Totalitarian and Authoritarian Dictators: A Comparison of Fidel Castro and Alfredo Stroessner. Journal of Latin American Studies, 10/1991, nro 3, s. 599–620. doi:10.1017/S0022216X00015868 ISSN 0022-216X Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  8. 1 2 3 4 Corner, Paul: Popular Opinion in Totalitarian Regimes. Fascism, Nazism, Communism, s. 1–12. Oxford: Oxford University Press, 2009. ISBN 978-0-19-956652-5 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  9. ↑ Laberge, Yves (päätoim. Kurian, George Thomas): ”Media Bias”, The Encyclopedia of Political Science, s. 1018–1020. CQ Press, 2011. ISBN 978-1-933116-44-0

Kirjallisuutta

Aiheesta muualla