Josef Hartinger

Taustaa

Josef Hartinger syntyi perheeseen, jolla oli armeijataustaa. Perhe oli katolilainen ja ajatteli politiikasta konservatiivisesti. Hartiger joutui ensimmäiseen maailmansotaan ja taisteli Verdunissa. Hänet palkittiin rautaristillä.

Sodan jälkeen Hartinger palasi kotiseudulleen Müncheniin. Kaupunki ja koko Baijeri olivat poliittisen sekasorron vallassa. Baijerissa yritettiin muodostaa neuvostotasavalta ja Hartinger liittyi sen kukistaneisiin Freikorps-joukkoihin. Kapinan päättymisen jälkeen hän erosi armeijasta ja kieltäytyi sen tarjoamasta eläkkeestä.

Olojen rauhoituttua Hartinger opiskeli oikeustiedettä. Valmistuttuaan hän osoittautui työssään hyväksi ja eteni Baijerin osavaltion apulaissyyttäjäksi. Hän ei ollut radikaali vaan uskoi lakiin ja järjestykseen. Lisäksi hän uskoi myös demokratiaan ja oli työssään noussut rohkeasti sekä kansallissosialisteja että kommunisteja vastaan.

Dachaun tapaus

Tammikuun 30. päivänä vuonna 1933 tulivat Saksassa valtaan kansallissosialistit ja Adolf Hitler aloitti valtakunnankanslerina. Hartinger ei uskonut Hitlerin pysyvän vallassa kovinkaan kauan. Hyvin pian tämän jälkeen lähelle Dachaun kaupunkia ryhdyttiin rakentamaan entiseen ammustehtaaseen keskitysleiriä poliittisille vastustajille. Virallisesti sitä kutsuttiin ”turvasäilöksi”.

Leirin valmistuttua Heinrich Himmler, joka tuolloin oli Baijerin poliisipäällikkönä, luovutti sen vartioinnin SS-joukoille, joiden päällikkö hän myöskin oli. Toiminta leirillä muuttui väkivaltaiseksi heti, kun sen uusi komendantti Hilmar Wäckerle otti ohjat käsiinsä. Saapuneista vangeista erotettiin heti juutalaistaustaiset henkilöt, ja he joutuivat heti pahoinpitelyn uhreiksi. Joitakin heistä ammuttiin niskaan, ja tapaus merkittiin kirjanpitoon merkinnällä ”ammuttu pakoyrityksen yhteydessä”.

Tällöin elettiin vielä aikaa, jolloin Saksa ei ollut vielä yksipuoluediktatuuri. Muut puolueet, paitsi kommunistinen puolue, saivat toimia, samoin ammattiliitot. Kansallissosialisteilla ei ollut vielä täyttä otetta valtionhallinnosta. Siksi kaikesta toiminnasta yritettiin antaa vielä laillisuuden vaikutelma. Saksan tuolloin voimassa olleen lain mukaan piti tehdä kuolinsyytutkimus, jos oli selvää, että henkilö oli kuollut muista kuin luonnollisista syistä. Siksi maaliskuussa 1933 tapahtuneiden vankien kuolemista käynnistettiin kuolinsyytutkimus.

Hartinger epäili SS:n leiriltä lähettämiä tietoja heti ne saatuaan. Hänen mielestään uhrit oli murhattu. Hän päätti lähteä keskitysleirille tekemään kunnollisen tutkimuksen yhdessä lääkäriystävänsä Moritz Flammin kanssa.

Komendantti Wäckerle otti Hartinger ja Flammin vastaan ja näytti paikan, missä miehet oli ammuttu väitetyn pakoyrityksen aikana. Sen jälkee heille näytettiin vaja, johon ruumiit oli viety. Nähdessään, miten vartija käsittelivät vainajia, Hartinger oli kysynyt, että ”näinkö te kohtelette ihmisiä?” Hartinger ja Flamm ryhtyivät tutkimaan vainajia ja huomasivat, että kaikki olivat juutalaisia ja heitä oli ammuttu takaraivoon. Hartinger ja Flamm palasivat Dachauhun neljä päivää myöhemmin tekemään oikeuslääketieteelliset ruuumiinavaukset.

Seuraavalla vierailullaan tehdessään tutkimuksiaan Hartinger ja Flamm huomasivat selviä todisteita siitä, että vangit oli murhattu. Lisäksi he saivat tutkittavakseen kaksi uutta tapausta. Ensiksi tutkittiin leirin vartijan, Sebastian Nefzgerin väitetty itsemurha. Vartija olisi väitetysti hirttänyt itsensä jalkaproteesinsa nahkaremmeillä, mutta tutkimus paljasti, että hän oli kuollut sisäiseen verenvuotoon. Asianajaja Alfred Strauss oli pahoinpidelty ennen ampumistaan niin pahasti, että koko selkä oli jälkien peitossa.

Saksassa tuolloin vallinneiden lakien mukaan kaikki tapaukset olivat murhia, sillä SS ei ollut virallistettu poliisiviranomainen. Hartinger luovutti tietonsa esimiehelleen Karl Wintersbergille, joka tyrmistyi. Tyrmistyminen ei johtunut siitä, että Hartinger oli paljastanut vakavia rikoksia, vaan siitä, että tämä oli tutkinut asiaa. Kymmenen vuotta aikaisemmin Wintersberg oli toiminut syyttäjänä useita katuväkivaltaan syyllistyneitä kansallissosialisteja vastaan. Nyt hän puolusti kansallissosialismia ja ilmoitti sekä Himmlerille että Hitlerille, että puolueen asioita tutkitaan.

Tästä huolimatta Hartinger päätti jatkaa. Hän teki virallisen syytteen SS-vartijoita vastaan ja myös leirin komendanttia ja lääkäriä vastaan, sillä he olivat sallineet murhat ja pahoipitelyt. Itse asiassa hän halusi syyttää koko komentoketjua. Hän ymmärsi hyvin, että toiminnallaan hän vaaransi henkilökohtaisen vapautensa ja elämänsä. Leirin tapahtumista alkoi levitä julkisuuteen epämiellyttäviä asioita. Himmlerin oli pakko puuttua kesäkuussa vuonna 1933 asiaan.

Ensiksi Himmler erotti leirin komendantin Wäckerlen. Tilalle tuli Theodor Eicke, joka oli nimityshetkellä mielisaaralassa potilaana. Vankien tappaminen keskeytettiin. The New York Timesin toimittajat päästettin leirille vierailulle, ja he näkivät, miten siistissä kunnossa leiri oli ja miten hyvin vankeja kohdeltiin. Tämä oli luonnollisesti väliaikaiseksi tarkoitettu propagandanäytös. Hartingerin tutkimusten paperit menivät Baijerin oikeusministeri Hans Frankille, joka keskeytti tutkimukset ja laittoi paperit piiloon ministeriön holviin. Kopiot papereista Hartinger säilytti kotonaan, vaikka hänen vaimonsa oli peloissaan, että heille tehdään kotitarkastus, minkä jälkeen jouduttaisiin keskitysleirille.

Tapauksen jälkeen Hartinger siirrettiin pois Münchenistä. Flamm puolestaan joutui kahden murhayrityksen kohteeksi ja kuoli lopulta epäselvissä olosuhteissa.

Dachaun tapauksen jälkeen

Ei ole tietoa, miten Hartinger palveli oikeuslaitosta vuosina 1933–1945, sillä hän ei halunnut itseensä kiinnitettävän huomiota. On huomattavaa, että hän ei liittynyt kansallissosialistiseen puolueeseen aikana, jolloin 90 prosenttia oikeuslaitoksen työntekijöistä oli sen jäseniä. Vuoden 1945 jälkeen hän työskenteli alueoikeudessa. Ei ole myöskään tietoa, joutuiko hän tuolloin hoitamaan sotarikosasioita.

Turhaa työtä Hartinger ja Flamm eivät olleet tehneet. Vuonna 1946 Yhdysvaltojen armeija löysi Hartingerin ja Flammin tekemät tutkimukset Baijerin oikeusministeriön holvista. Dokumenteissa mainittuja vartijoita ja ylempiä viranomaisia, kuten Oswald Pohlia vastaan nostettiin syytteitä, ja he saivat rikoksistaan tuomioita.

Vuonna 1954 Hartinger sai virkanimityksen uuteen Saksan liittotasavallan korkeimpaan oikeuteen. Oikeus oli sijoitettuna Karlsruheen. Sieltä hän siirtyi vuonna 1958 Baijerin osavaltion oikeusministeriöön, missä työskenteli eläköitymiseensä asti. Hartinger jäi eläkkeelle vuonna 1966.

Yksi Hartingerin tutkimusten johdosta tuomittuja vartijoita oli Hans Steinbrenner. Hän lähetti vuonna 1962 Hartingerille kirjeen vankilasta. Kirjeessään, joka oli kahdeksan sivua pitkä, hän paljasti, että Hartinger olisi murhattu vuonna 1933, ellei hän olisi tuntenut monta vaikutusvaltaista henkilöä.

Vielä vuonna 1984, vähän ennen kuolemaansa, Hartinger kirjoitti Baijerin oikeusministeriön pyynnöstä selvityksen vuonna 1933 tekemistään tutkimuksista. Historioitsija Timothy W. Ryback on todennut, että jos tuhat virkamiestä olisi tehnyt saman kuin Hartinger, olisi holokausti ollut mahdoton toteuttaa.